Ajattelin. Näin unta. Havahduin hereille. Pinkaisin karkuun mutta pysähdyin sitten yllättäen kuin pystysuora, kilometrin korkuinen tiiliseinä edessäni olisi minut pakottanut niin tekemään. Mietin ja ymmärsin.
Eilen illalla olin ulkona. Oli melko sekavaa, mutta en voi silti kieltää nauttineeni. Kaikki tuntuvat olevan niin kaukana nykyään. Tai ehkä minä vain olen kaukana. Asiat muuttuu, ystävät vaihtuu: sitä kutsutaan kasvamiseksi, olen osa sitä.
Voi helvetti.