IRC-Galleria

Tasainen iiiiiiiiiiiiih-narsk-iiiiiiiiih sitten raps raps raps...ja kello oli puoli yksitoista. Kissa katseli pää kallellaan ikkunan takana heiluvia miehen käsivarsia. Teeskentelin kuollutta ainakin vartin ennenkun uskalsin hypätä sängystä ylös ja kiitää turvaan kylppäriin. Suihkun jälkeen menin keittiöön aamiaiselle, ja eikös tämä käheä-ääninen, kroonisesta tupakkayskästä kärsivä viisikymppinen remonttimiehen retjake ollutkin siirtynyt keittiön ikkunan taakse suorittamaan rappaustaan. Asettelin leivälle voin, juuston ja tomaatin tarkan valvonnan alaisena ja siirryin oman huoneeni puolelle lämpimän leipälautasen kanssa, eikä aikaakaan kun mies oli palannut vanhalle paikalleen ja pesi ikkunaani ulkopuolelta. Ilmeisesti hän viihtyi seurassani, vaikka samaa en voi sanoa hänen seuransa miellyttävyydestä.

Täällä on hiljaista. En kuule mitään, sano kovempaa, toista, huuda!
"Jokaikisenä päivänä rakastan sinua vielä edellistäkin enemmän!"

Upea viikonloppu. Aurinko nousi purppuranpunaiselta taivaalta, ja sen laskua en edes huomannut, niin keskittynyt olin.
Huurteinen, houreinen ja palavan kuuma. Sellainen olo tuli kun sairastuin vakavasti. Siis ei sillä tavalla kuin syöpään tai verenpainetautiin sairastuttaessa vaan esimerkiksi yleiseen tautiin nimeltä kuume. Lihakset olivat hervottomat ja kehon valtasi henkinen ja fyysinen väsymys. Nenäkin oli tukossa. Äiti pyykkäsi kasan kangasnenäliinoja, mutta unohti silittää ne.
Istuin siellä kaikkien roskasäkkien ja reppujen ja laukkujen ja koteloiden keskellä ja mietin että kyllä se olisi kiva jos meilläkin olisi iso limusiini. Sitten valo vaihtui punaiseksi ja päätinkin että minun teki enimmäkseen mieli mustaviinimarjamehua.
Kaikki oli hassua, mutta arkaa ja hiljaista. Nauroin Sobulille ja katsoin sotasarjaa, johon jäin välittömättömästi koukkuun. Todennäköisesti tosin kykenen irroittautumaan koukusta siinä vaiheessa kun ensimmäinen sotakohtaus saadaan aikaiseksi tuoda ensi-iltaan. Niitä ei koskaan esitetä tarpeeksi tyylillä.
Helmeilevät vesipisarat liukuivat auton tuulilasilla ilmavirran piiskatessa niitä matkoihinsa ja roskienkeräyspaikalla oli muutama auto. Lavat olivat likaisia ja täysinäisiä ja liikennettä risteili sinne tänne. Huoltoasemalla oli autiota. Me olimme kaksin. Suklaapaperi leijaili rapisten alas auton kumiselle jalkamatolle.
Hetki on lyhyt, elämä pitkä. Olin ihan hiljaa siinä sylissä ja itkin.
Kaikkialla oli niin paljon ruokaa että mietin niillä ruokittavan vaikka koko maailman aliravitut, heikot ja nälkäiset lapset. Ja myös ne yli-ravitut, läskiä pursuavat, kävelevät hampurilaismainokset.
Oli jo hämärää ja ihmisillä oli silmät ja korvat ja katukivillä myös ja katsoin kauhistuneena rautatieaseman tornin kelloa kun se oli jo melkein kahtakymmentä yli.

Hulvattominta hupia ja maukkainta makeaa: riidellä vihaisena ja nauraa vedet silmissä samaan aikaan.
Oudointa ounastelua ja pätevimpiä päätöksiä: hoiperrella kauppaan kuumeisena äidin painostamana vaikka on niin heikko että jalat eivät tahdo kantaa.
Kuuminta kummallista ja ihmeellisintä ihmettelyä: syödä lämmintä spagettiruokaa maistamatta tai haistamatta mitään.
Raastavinta rasittavaa ja jämerintä jännittävää: säikähtää herättyään syvästä unesta ensin tekstariin ja sitten tietokoneen ääniin.
Päivän koskaan-ennen-maistamaton-elintarvike: jogurttimustaherukat; liian makeita.

On se niin ihanaa herätä hurinaan, joka muistuttaa ikivanhaa autonrämää. On se niin ihanaa avata uniset silmät ja huomata tuijottavansa suoraan reippaasti yli viisikymppisen virnuilevan remonttimiehen silmiin. On se niin ihanaa että joillekin maksetaan palkkaa siitä, että ne nousevat neljännen kerroksen tasalle seinättömässä kopperossaan ja urkkivat ikkunoista nuoria tyttöjä. Lisäksi tämä rasittava laite tukkii koko porttikongin niin, että pyörällä on mahdotonta päästä ulos pihalta.

mission accomplished.

Meluisaa, saasteista, likaista.
Räjähdän tomuksi taivaalle.
Ratkaisu. Haluan, tahdon, pystyn.
Missä kaikki ovat?
Paikalla, mutta hiljaa.
Kasvot toiseen suuntaan.
Kääntävät selän.
Parhaista parhain.
Turhaa, haittaavaa, ärsyttävää.
Kävelen pois.
Uuteen aamuun.

Olen ihan sekaisin... onnesta..? väsymyksestä..? itsetietoisuudesta..? En tiedä. Tänään oli pitkästä aikaa sellainen olo, että oikeasti elän tällä planeetalla. Tai elän ylipäänsä, jossain. Ehkä vain mielikuvitusmaailmassa, mutta silti. Ensin heräsin niin, että tunsin todella levänneeni ja nukkuneeni tarpeeksi. Aamusuihkukaan ei tuntunut yhtä vastenmieliseltä kuin yleensä. Tanssahtelin ja lauleskelin niin kovaa, että naapurit joutuivat varmasti käyttämään korvatulppia. Sitten nauroin...pudistelin päätäni, nauroin ja olin onnellinen. Isä sai vedet suihkusta päälleen. Housujen etumus jokseenkin märkä. Sellaista sattuu. Siispä katselin Arcieta ja kumppaneita dvd:ltä. Myöhemmin kävelin kaupungilla tietäen näyttäväni hyvältä. Erittäin itsekeskeistä ajattelua, mutta se selvästi kohottaa itsetuntoa. Minulle ostettiin helmeilevän sininen auto, jonka rekisterinumero on ILY-411. Varokaa mummot, lapsenlapset ja kulkukoirat, täältä tullaan! Sitten matkustin metrolla ja junalla tapaamaan tätini perhettä ja heidän koiraansa. Etenkin koiraa, tai ainakin se oli toistuvasti huomion keskipisteenä. Kävelin kotiin asemalta hymyillen jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle (ja sain samalla lähemmäs kymmenen juopunutta ihmistä letkauttamaan minulle jotain, mutta en välittänyt, jatkoin vain hymyilemistä). Yöllä täyttelin vielä työhakemuksia. Ja aivot käyvät edelleen ylikierroksilla, eikä väsymyksestä ole tietoakaan, vaikka järki käskisi jo mennä nukkumaan. Tyypillistä. Huomenna on perjantai ja santislaiset pääsevät iltavapaalle 19 reikä reikä. <3 Jalkapohjani luo nahkaansa. Se on vähemmän kaunista katseltavaa. Joskus toivoisin, ettei jalkani olisi osa minua.

Virtaviivaisen kissani etukäpälät. Just näin. Kaupungissa on ollut hiljaista ja yksinäistä. Suorastaan orpoa. Olen laiskotellut oikein kunnolla. Ei se mitään, kaikella on syynsä. Tänään olin auto-ostoksilla. Mamma betalar. <3 mamit. Eilen ja tänään vierailin sotilasalueella. Paljon samanlaisiin vaatteisiin pukeutuneita klooneja, kamalia lätsiä, kaljuja päitä. Voi luoja. Vierautta, tuttuutta. 22kk. Mahtavaa.

Eilen tuntui että on tyhjää, hiljaista ja yksinäistä. Kurottauduin jokaiseen oljenkorteen, mutta ne kaikki katkesivat... paitsi se viimeinen jonka katkeamisen puolesta olisin lyönyt elämäni vetoa. Pelastuin täpärästi. Nukuin levottomasti. Heräilin. Oli liian lämmintä. Tänään istun mustan sadepilven alla. Ja se sataa sadettaan. Aina vaan. Ahdistaa. Sisältä päin. Yritän aurinkoistua ja luottaa itseeni enemmän. Huomenna päivä uus.

Keskiviikko 6.7.2006
Sää: +28 astetta, puolipilvistä

Aamulla nukuimme pitkään, pakkasimme tavarat ja katsoimme huoneemme läpi mahdollisten unohtuneiden tavaroiden varalta. Jätimme laukut hotellin aulaan ja lähdimme kävelemään keskustaan päin (ilman karttaa, joka jäi taas tietysti rinkkaan). Suuntasimme ensin ulkomuistista (ja korkeaa tornia talojen seasta kuikuillen) Eiffel-tornille ja sieltä jo tutulle Champs Elysees'lle, jossa tiesimme olevan tusinan elokuvateattereita. Varasimme liput päivän Poseidon-näytäntöön (voice original, eihän sitä dubbausta kestä kukaan!) ja kulutimme tunnin aikaa kuljeksimalla ja lojumalla ennen elokuvan alkamista. Elokuva oli jännittävä, tosin loppu liian laimea. Elokuvan jälkeen lähdimme kävelemään takaisin hotellille (siis ottakaa nyt huomioon että hotelli oli vastakkaisella puolella kaupunkia), josta nappasimme rinkat selkäämme tallustellaksemme reilun puolen tunnin matkan lähimmälle metro-juna-asemalle. Junalippu lentokentälle oli turhan kallis, mutta löysimme ainakin melko suoraan oikean terminaalin, check-in-tiskin, odotusaulan ja portin numeron. Katselimme parin tunnin ajan hyppiviä turvatarkastusmiehiä ja muuta lentokentän henkilökuntaa. :D Televisiosta nimittäin sattui tulemaan jalkapallo-ottelu, jossa Ranska pelasi Portugalia vastaan. Koneemme lähtö myöhästyi vähän osittain siksi, että ihmiset eivät suostuneet astumaan sisään ennen kuin ottelu oli saatu päätökseen viimeistä minuuttia myöden. Lento sujui rauhallisesti torkkuessa (koneessa oli tosin hieman viileä) ja Helsinkiin saavuttaessa oli upeaa katsella alla aukeavaa valomerta (kone meni niin alhaalta, että pystyin jopa näkemään kotikatuni). Kentällä meitä vastassa olivat Lassen vanhemmat, jotka ystävällisesti kuskasivat meidät koteihimme (kiitoksia kyydistä!) lepäilemään. Huhuh mikä reissu. *superhyberleveä hymy* Nyt nukkumaan.