IRC-Galleria

Porthaninkatu, yksiö, yksilö, älä luota keneenkään niin sua ei koskaan satu
mä teen sen joskus, mutten tänään, ehkä huomenna, muttei tänään.
Välillä tärinä, ja höyryissä nöyryys, raaputin hissin seinään; ei ikinä enää,
opin esimerkin kautta, se olen minä.
Äiti huolissaan analysoi käytöstäni, yritän
olla mukava, analysoin käytöstäni,
ainoa joka sieltä ponnistaa, mutta normaaleiden
maailmassa, niin hukassa.
Etten vain eroaisi muista, vittu tässä iässä kaipaa hyväksyntää.
Oonko mä takana vai edellä, ja kysynks mä keneltä?


Unelmat olikin vaan unelmia, aidan toiselle puolelle typeriä kuvitelmia.
Haluaisi olla rauhas, vaikken haluais ku tajuais mitä sitä haluais.
mä tarviin aina jonkun johon asettaa toivon, sillä ilman sitä toivoa ei oo,
ja ilman toivoa ei jaksa kahlata tässä paskassa, toivo et mä pääsen perille
saa mut jatkamaan
monesti mä oon asettanu toivon johonkin henkilöön ja
todennu että; vittu ei tää toimikkaan
ja joka kerta se viiltää samalla tavalla, se
on vitun raskasta jatkaa taas
kun alkaa tottua pettymään, alkaa kyynistyä,
tähän asti mä oon selvinny, toivo ei oo menny – se on sussa.


Sairasloma, sairas loma, elämä on peli katson sitä katsomosta. liian vähän neuvonantajia,
ja liikaa neuvoo antavia
itkettääkö sitä liikaa, vai miksi vitussa se nauraa? ainoona selvänä
tässä porukassa tuntuu että mä oon ainoa joka vetää jotain. Yksinäistä ollakseen yksi näistä,
tai yksi niistä, se syyksi riittää
kuka tätä maailmaa selvin päin jaksaa, ja miksi jaksais?
tykkää unista liikaa, hereillä vallitsee inhorealismi, unissa peilistä menestyst tsiigaa,
hereillä nisti.