IRC-Galleria

Kyllä Savonlinna on ihana kesäkaupunki. Oikeastaan voisi sanoa, että kaikki Suomen kaupungit ovat kesäkaupunkeja, mutta Savonlinnassa on jotakin aivan Erityistä.

Paikkakunta herää henkiin kesä-heinäkuun vaihteessa oopperajuhlien saattelemana, kuin prinsessa Ruusunen unestaan. Satama ja tori täyttyvät ihmisistä ja terassit janoisista kulkijoista. Silloin tällöin kuulee myös elävää musiikkia, kun terasseilla on bändejä esiintymässä. Ruokakojut tuoksuvat houkuttelevasti kesäisen illan hämärtyessä.

Puistot ja kalliot täyttyvät ryyppäävistä teineistä, jotka jättävät roskia ja tupakantumppeja ympäriinsä. Höyrylaivat huutavat päivällä ja lokit pitävät äänekkäällä kirkumisellaan huolen siitä, ettei yölläkään saa nukuttua.

Voitteko kuvitella, viime yönä joku valopää viritteli torveaan (tai trumpettia, pahoittelen vajaavaista sivistystäni myös puhallinsoittimien osalta) puolenyön tietämillä. Minulla ei varsinaisesti ole mitään pientä torvisooloa vastaan, mutta ajankohta tälle kulttuurinautinnolle oli varsin erikoinen.

Tätä kirjoittaessani ulkoa kuuluu dramaattinen oopperahoilotus. Kysessä täytyy olla harjoitus, sillä en usko minkään oopperan alkavan aamupäivällä. Vaikka kuulunkin enemmän raskaan musiikin ystäviin, yritän ottaa ilon irti myös tästä esityksestä.

Asunnossa on tietenkin liian kuuma, jotta ikkunan voisi pitää kiinni.

Kesä on ihanaa aikaa, mutta ensimmäisten syystuulien kutitellessa niskavillojani voin sanoa tuntevani jopa pientä helpotusta. Onhan minulla taas koko pitkä talvi aikaa valmistautua seuraavaan kesään.

Siivosin pupujen paska-astiaa. Siinä sontaa mättäessäni alkoi kummastuttamaan tuo orgaanisen jätteen valtava määrä. Miten niin pienet eläimet voivat tuottaa sellaisia määriä sitä itseään? Onko tässä tolkkua?

Jos ihmisolennot vääntäisivät torttua samassa mittasuhteessa, maailma täyttyisi paskasta alle viikossa. Ainakin jätteenhuollolla menisi hyvin.

Liian usein huomaan kelluvani joko menneessä tai tulevassa, unohtaen täysin tämän hetken ja sen tuomat tuntemukset. Maailman vilistäessä silmien edessä on hankala pysähtyä miettimään kuka olinkaan ja missä seison. Mikä on minun paikkani täällä, mitä minä haluan elämältäni ja kuinka kykenen sen saamaan.

Ympäristö on täynnä ärsykkeitä jotka vievät huomion pois olennaisesta. Kiire on ja pysyy, vaikka kuinka paiskisi töitä sen eteen. Ajatus oravanpyörässä elämisestä kuulostaa absurdilta, mutta yhä useampi meistä kuitenkin on ihan huomaamattaan taipunut siihen.

Ainakin omasta kokemuksestani voin kertoa, että aika tuntuu kulkevan eksponentiaalisesti, alati kiihtyvää vauhtia. Mietitään nyt vaikka lapsuutta. Silloin vuosi tuntui aivan käsittämättömän pitkältä ajalta. Jopa puoli tuntia oli pitkä aika, jos odotti jotain oikein kovasti. Nyt viikot vierivät omaa tahtiaan, antamatta edes haurasta tartuntapintaa hetkille. Mitä pidemmälle elämme, sitä nopeammin aika rientää meitä pakoon.
Voiko tästä päätellä, että keski-iän kynnyksellä meillä ei enää olekaan suunnilleen puolikasta elämää vielä edessäpäin?

Jokaisella on vain yksi elämä käytettävänään. Toisilla sekin jää luvattoman lyhyeksi. Miksi silti tuntuu niin hankalalta elää nauttien joka päivästä, arvostaen niitäkin hetkiä kun asiat eivät mene aivan mielen mukaan. Pitäisi muistaa olla kiitollinen siitä, että elämän perusasiat ovat kunnossa. Ehkä emme vain osaa.
Kuitenkin jo lapsena opimme murehtimaan materialistisista asioista. Mitä enemmän materiaa haalimme mielihyväämme tyydyttämään, sitä enemmän sitä tarvitsemme jatkaaksemme tyytyväisyyden tunnetta. Lopulta hukumme tavaravuoreen miettien samalla, miksi olo tuntuu niin kovin tyhjältä.
Tässä on jotakin pahasti vialla. Ei ole mitään väärää tuntea oloaan iloiseksi saatuaan uuden paidan, mutta silti meidän tulisi oppia löytämään elämän perusonnellisuus jostakin muualta. Ottaa hetkestä kiinni niin, ettei aika pääse juoksemaan meitä karkuun.

Elämästähän jää loppupeleissä käteen ainoastaan kuolema ja se, mitä olemme eläessämme ehtineet tehdä. Onko mitään järkeä elää elämäänsä varaten taivaspaikkoja, joita kukaan meistä ei kuitenkaan voi lunastaa siinä vaiheessa kun haperrumme ajan hampaisiin?

Nyt kelpaa hymyillä kun on uusi auto pihalla :D
Mazda on edelleen myynnissä, jos joku on kiinnostunut niin ottakoon yhteyttä. Kiitettävästi vanha kuoma miuta palveli viiden vuoden ajan, mutta nyt oli aika vaihtaa jo uudempaan. Toivottavasti punainen paholainen löytää jostakin hyvän kodin :)

Autooni murtauduttiin viime yönä. Kun aamulla kouluun lähtiessäni huomasin asian, tunne oli pöyristyttävä. Joku oli kajonnut Henkilökohtaiseen Omaisuuteeni.

Raivon vallassa tarkastelin mitä rakkaan autoni sisältä oli viety, koskematta juuri mihinkään, etten hävittäisi mahdollisia varkaiden jättämiä jälkiä. Itku kurkussa katsoin kuinka punaisen kostajani apukuskin puoleinen ovi oli väkivalloin murrettu auki. Kuinka tämä on mahdollista? Tunnetta voisi verrata siihen jos joku tohtisi kajota lähimmäiseeni.

Kotvan rauhoituttuani soitin poliisille. Keskuksessa vastasi tympääntyneen oloinen mieshenkilö, joka ärsyttävän tyynesti otti vastaan antamani informaation. Ymmärsiköhän kaveri nyt ihan oikein? Siis minun, MINUN autooni on murtauduttu! Ennen niin koskematon kauppakassini on häväisty! Poliisin ääni pysyi tyynen monotonisena. Lupasi, että kohta joku soittaa ja kertoo, tuleeko partio käymään paikalla. Tähän oli tyytyminen.

Reilun puolen tunnin odottelun jälkeen puhelin viimein soi. Poliisi oli jo pihalla, joten riensin juoksujalkaa sinne kertomaan tarkempia tietoja. Ystävällinen, vanhempi miespoliisi kuunteli ja katseli ymmärtäväisesti, kirjoitti muistiinpanoja, lupasi postittaa rikosilmoituksen ja lähti matkoihinsa.

Seuraavaksi soitin vakuutusyhtiöön. Sieltä luvattiin lähettää vahinkotarkastaja paikalle heti kun on mahdollista. Tapasinkin tarkastajan nyt saman päivän aikana. Luihun näköinen mies kävi toteamassa, ettei cd- soittimeni ollut paskankaan arvoinen ja että todennäköisesti omavastuun summa on reilusti aiheutunutta vahinkoa suurempi. Varastetut cd- levyt taas kuuluisivat kotivakuutuksen piiriin, jota minulla ei tietenkään ole. Se siis niistä korvauksista, ainakin luultavasti.

Nyt vetoankin teihin, arvoisat pikkunistit, narkkarit ja sekakäyttäjät; minun puolestani hommatkaa mömmöihin tarvitsemanne rahat vaikka myymällä persettänne kadulla, mutta jättäkää kunniallisten kansalaisten omaisuus rauhaan. Ei tarvitse tulla kaatamaan itse itsellenne aiheuttamaa paskaa muiden niskaan.

Kokemus tämäkin, vaikka mieluiten olisin jättänyt kokematta. Enää ei poppi soi, ei metalli mäisky.
Hiljaisuus korvia hivuttelevi.

T. Vakuutusyhtiön päätöstä odotteleva

Minutkin nyt sitten viimein löytää Facebookista... Tarpeeksi monen kaverin houkuteltua päätin rekisteröityä sinne ja löytyihän sieltä monia tuttuja jotka eivät ole täällä :)

Kunhan vielä oppisin käyttämään tuota sivustoa, nyt alkuun ainakin kaikki näyttää melkoisen monimutkaiselta.

Näin siis pääsi käymään, vaikka ehdin jo vannoa että miehän en sinne liity! :D

Yöllä tuntemattomaan aikaan kotiin kontatessani mietin, että mikähän siinä on kun ihmisistä tulee kännissä ääliöitä.

Täysin normaali, jopa fiksukin ihminen muuttuu viinaa juotuaan mölyäväksi apinaksi, sivistyneet keskustelut muuttuvat väittelyiksi ja lopulta käsittämättömän typeriksi tappeluiksi. Ja vaikkeivät muuttuisikaan, niin ainakin äänenvoimakkuus nousee desibelitasoltaan korville epäterveelliseksi.

On olemassa viinaa ja sitten on sitä Ilmaista Viinaa. Kun jossain tarjotaan jälkimmäistä, ihmiset ryntäävät välittömästi paikalle sankoin joukoin. Serkun kaiman vanhemman veljen tyttäretkin kutsutaan mukaan vain, koska viina on ilmaista. Juomaa kauhotaan kaksin käsin niin moneen tuoppiin kun mahdollista, sitä hamstrataan ja kannetaan pöytiin, jotka jo valmiiksi notkuvat täysien tuoppien painosta.

Humaltuneina ihmiset sitten rehvastelevat, mölyävät, itkevät, riitelevät ja nauraa räkättävät ilman minkäänlaista syytä. Kärpäsestä tulee härkänen, ilot ja surut paisuvat moninkertaisiksi kuin mummon pullataikina. Lopulta tila on täynnä moraalittomia apinoita, jotka ovat humalapäissään heittäneet kaikki estonsa nurkkaan ja riehuvat ympäriinsä vailla päätä tai häntää.

Usein juomista ei ymmärretä lopettaa ennen kuin elimistö pistää pelin poikki tai vaihtoehtoisesti (ilmainen) viina loppuu. Tässä vaiheessa känniääliöt yleensä ryömivät koteihinsa nukkumaan, mikäli enää kykenevät.

Seuraavana päivänä ihmiset miettivät häpeissään että miksi taas meni niin överiksi, jos illasta ylipäätään mitään muistavat. Käydyt keskustelut, kumotut tuopit ja kaikki muukin halutaan unohtaa, mutta siitä huolimatta häpeän tunne kalvaa mieltä, kun seuraavan kerran kauppareissulla törmäät juuri siihen henkilöön jonka kanssa väittelit kiivaasti jostakin täysin yhdentekevästä asiasta. Ainoa hyvä puoli tässä on että todennäköisesti vastapuoli tuntee aivan samalla tavalla.

Viinan valta on ja tulee aina olemaan käsittämätön.
Allekirjoittanut puhuu nyt omasta kokemuksesta, koska ei ole vieläkään varma ajokunnostaan.

Kiitos ja anteeksi.