IRC-Galleria

Posliininukke istui puun alla. Tällä kertaa puu ei ollut valkoisen talon pihalla, vaan keskellä metsää. Nukke katseli taivaalle ja puiden lehvien lomasta se näki tähdet. Pitkään aikaan se ei ollut nähnyt taivaan tähtiä. Se oli onnellinen. Se hengitti sisäänsä yön makeaa tuoksua ja sulki silmänsä. Sen siniharmaat silmät avautuivat hitaasti ja se näki edelleen saman tähtitaivaan seuloutuvan sen silmille oksakaton läpi. Nukke laski katseensa ja jäi katsomaan jalkaansa. Jalkaa koossapitävä ruusunpiikki loisti kuutamossa ja hämähäkin seitti kimalteli kosteudesta. Posliininukke kiinnitti katseensa siniseen lintuun, joka istui sen vieressä ja suki sulkiaan. Nukke katseli sumuisilla silmillään Sinilintua, joka touhusi innoissaan kohentaakseen olemustaan. Nukke kallisti päätään ihmeissään. Ehkä hänenkin pitäisi tarkistaa, että näytti vielä nukelta. Posliininukke kosketti hiuksiaan hentoisella kädellään ja tunsi oikein suuren takkukertymän. Se laski kätensä alas ja katsoi Sinilintua. Sen mielestä Sinilintu oli jo hyvin kaunis, mihin se enää kohennusta tarvitsisi.

Sinilintu suki sulkiaan. Mitä nukke ei nähnyt, lintu koetti hoitaa myös siivessään olevia ruhjeita. Sinilintu nosti päänsä ja katsoi nukkea silmiin. Se kyllä huomasi uteliaan pilkahduksen nuken silmissä, mutta ei huomauttanut siitä. Se tuijotti nukkea tovin ja hymyili. Sitten se jatkoi itsensä sukimista. "Onko sinulla nälkä?", se kysyi nostaen päänsä esiin siiven takaa. Nukke näytti hämmästyneeltä. Sitten se pudisti päätään ja hymyili anteeksipyytävästi. Lintu kallisti päätään. Kyllähän nukella täytyi olla nälkä. Ties milloin se oli viimeksi syönyt. "Oletko varma?", Sinilintu kysyi hiukan epäillen. Nukke näytti mietteliäältä hetken. Hitaasti se alkoi pudistaa päätään ja katsoi odottavasti Sinilintua. Sinilintu virnisti: "Odota tässä, käy hakemassa jotain syötävää." Se hymyili ja lähti pomppimaan kohti paikkaa, josta se tiesi saavansa ruokaa. Se ei kuitenkaan nähnyt, kun nukke kurottautui sitä kohti kuin sanoakseen jotain. Iloisena se pomppi metsän siimekseen.

Pieni posliininukke jäi katsomaan Sinilinnun perään. Nälkä, mikä se enää edes oli? Nukke kohotti katseensa taivaalle. Se ei enää edes muistanut, mikä oli nälkä. Se liittyi jotenkin ruokaan. Nukke kurtisti kulmiaan miettiväisen näköisenä ja huokasi. Se venytteli käsiään ja haukotteli. Ensimmäinen kerta, kun sitä väsytti. Väsymys tuntui yllättävän mukavalta. Siniharmaat silmät painuivat kiinni ja autuas hymy laskeutui nuken kasvoille. Yön sinessä nukke erotti laulua. Tummasävytteinen laulu kellui ilmassa ja jäi kaikumaan hiljaiseen metsään. Posliininukke avasi silmänsä ja jäi kuuntelemaan tuota outoa laulua. Se jokin lauloi kielellä, jonka nukke oli jo unohtanut. Nukke kuunteli
hiljaa, lähes hengittämättä, tuota kaunista laulua. Se nousi varovasti ylös, kuin varoen rikkomasta täydellistä lumousta, jonka jokin oli luonut. Nukke alkoi tanssia. Epävarmasti ja huojuen, mutta tanssi. Se sulki silmänsä ja tanssi laulun kieppuessa sen ympärillä. Nukke ei muistanutkaan, että se osasi tanssia. Se antautui täysin laululle ja tanssi. Laulu tuntui tulevan vain lähemmäs ja lähemmäs. Nukke avasi silmänsä ja katsoi kohti tähtiä. Laulu loppui ja nukke jäi katsomaan puiden oksistoa. Se hengähti syvään ja jäi seisomaan katse kohotettuna taivaisiin.

"Kaunista."

Nukke säpsähti ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Se näki valkoisen hevosen, joka korskahti ja kuopi maata. Hevosen selässä istui tummaan viittaan pukeutunut hahmo, joka kätki kasvonsa hupun taakse. Nukke perääntyi puuta vasten. Missä oli Sinilintu nyt? Tumma hahmo ratsasti lähemmäksi. Nukke painautui tuttua ja turvallista puuta vasten. Kuinka hänen nyt kävisi? Tummanpuhuva hahmo hyppäsi hevosensa selästä kevyesti ja asteli lähemmäs nukkea. Nukke yritti nähdä hupun alle piilotetut kasvot, mutta turhaan. Hahmo pysähtyi ja alkoi laulaa samaa laulua, kuin aikaisemmin. Posliininukke tuijotti lumoutuneena tummaa hahmoa. Se ei halunnut liikkua vaan halusi kuulla laulun loppuun. Juuri saadessaan laulunsa loppuun hahmo laski huppunsa. Nukke katsoi haltioissaan tuota näkyä. Hupun alta paljastuivat tummat hiukset ja suipot korvat. Nukke jäi tuijottamaan kauniita kasvoja, joista kaksi tummaa tähteä katsoi takaisin. Kumpikin vain tuijotti toisiaan hetken. Tummahiuksinen ojensi kätensä ja tarttui posliininuken käteen. Nukke tuijotti vain kahta tummaa tähteä, eikä reagoinut mitenkään vastapuolen toimiin. Hitaasti mustaviittainen kohotti nuken käden huulilleen ja suuteli sitä hellästi. "Olen Yön Ritari", hän sanoi ja hymyili. Nukke katsoi Yön Ritaria silmiin lumoutuneena. Sitten se katsoi kättään ja nosti jälleen hämmästyneen katseensa Ritariin. Nukke aukaisi suunsa ja haukkoi henkeään. Ritarin silmien kimmellys oli saanut myös nuken silmät kimmeltämään. "Mitä neiti tekee täällä yksin?", Ritari kysyi valkoista hammasriviään väläyttäen. Nukke aukoi suutaan sanoakseen jotain, mutta painoi sitten päänsä alas. Yön Ritari nosti posliininuken kasvot ja katsoi tutkivasti nuken sinisiin silmiin. Nukke tunsi, kuinka kauan poissa ollut sydän alkoi jyskyttää hänen rinnassaan. Hän tunsi, kuinka sydän hakkasi tietään ulos rinnasta. "Tahtoisiko neiti tulla mukaani tutustumaan linnaani?", Ritari kysyi hiljaa. Nukke olisi voinut vaikka vannoa, että hänen poskensa punehtuivat. Hitaasti ja epävarmasti nukke nyökkäsi. Yön Ritari hymyili ja nosti posliininuken valkoisen ratsunsa selkään. Ritari alkoi laulaa kaunista yönmustaa lauluaan ja nuken tuudittautuessa sen melodiaan he ratsastivat metsän sinertävään pimeyteen.

Nukke tuijotti eteensä. Se näki tumman kiviseinän kohoavan edessään ja hiljaisuus kiersi huoneen kaikki nurkat ruokkien pölypalloja, jotka odottivat nälkäisinä sängyn alla. Posliininen nukke katseli huonetta. Seinät kiveä, kuten lattiakin. Hiljaisuus toi huoneeseen mukanaan kylmyyden ja yksinäisyyden. Kaikki oli synkkää ja pimeää. Vain muutama kynttilä valaisi pimeyttä, joka vallitsi Yön Ritarin palatsissa. Tummanpunaiseen samettiin verhotut tuolit olivat nurkassa eebenpuusta tehdyn pöydän ympärillä ja sängyn päällä oli mekko. Kaunis röyhelöinen mekko, kuin tehty hänenlaistaan posliininukkea varten. Ja mekko oli valkoinen. Posliininukke nousi ylös, käveli hiljaa sängyn viereen ja nosti valkoisen mekon sängyltä. Huoneessa oli myös sermi. Posliininukke asteli hiljaa sermin taakse ja vaihtoi harmaan mekkonsa puhtaan valkoiseen. Posliininukke kosketti hiuksiaan. Yhä takussa. Se etsi katseellaan peiliä. Ei, huoneessa ei ollut peiliä, mutta pöydällä oli vettä ja hiusharja. Nukke asteli pöydän luokse ja tunsi, kuinka hiljaisuus kietoi huoneen eroon muusta maailmasta. Se sulki silmänsä ja kosketti kasvojaan. Nopeasti nukke huuhteli kasvonsa ja kuivasi ne vanhaan mekkoonsa. Tämän jälkeen nukke nosti pöydältä hiusharjan ja alkoi kaikessa hiljaisuudessa selvittää hiuspehkoaan.

Ovi aukesi. Nukke säikähti ja tiputti hiusharjansa. Nopeasti se kuitenkin nosti harjan ylös ja laski pöydälle. Vasta nyt se katsoi ovelle. Yön Ritari katsoi nukkea hymynkare huulillaan. Hän oli jättänyt mustan viittansa jonnekin ja seisoi ovella kynttilän kanssa mustassa univormussaan. Hän ojensi kätensä ja katsoi tähtisilmillään nukkea. Nukke otti askeleen taaksepäin ja hymyili hiukan. "Tule vain", Ritari sanoi rikkoen painavan hiljaisuuden. Nukke asteli lähemmäs Ritaria. Ritari teki kädellään pysäyttävään eleen ja nukke jäi katsomaan ihmeissään. "Pyörähdä ympäri", Rirtari sanoi. Nukke pyörähti hitaasti itsensä ympäri samalla tarkistellen, mikä siinä mahtoi olla vikana. Se pysähtyi ja kotasi Ritarin katseen. "Olet kaunis", Ritari sanoi väläyttäen hammasrivistöään. Nukke tunsi sydämensä jälleen heräävän. He kävelivät pitkin pimeää käytävää, joita valaisivat kelmeät liekit tanssien mustien sydämien ympärillä. Nuken mekko hohti hämärässä kuin täysikuu ja sen silmät loistivat kuin tähdet.

He tulivat saliin. Suuret ikkunat avasivat näkymän siniseen yöhön, joka loi saliin utuisen tunnelman ja raskaat samettiverhot ikkunoiden sivuilla voivat mustia varjoja pitkin salia. Salin vasemmassa reunassa oli pitkä pöytä, joka oli koristeltu hopeoin astioin ja sitä valaisivat kymmenet kynttilät. Nukke katsoi silmät loistaen näkyä. Tämä oli kuin jostain sadusta. Nukke kuunteli hiljaisuutta, joka tuntui laulavan omaa lauluaan. Yön Ritari johdatti pienen posliininuken istumaan pöydän toiseen päähän ja käveli itse hitaasti toiseen. Nukke katsoi lautasella höyryävää pihviä hiljaa ja vilkaisi Yön Ritaria. Yön Ritari söi ruokaansa jo hyvällä halulla. Nälkä? Nukke tuijotti yhä pihviään. Mikä oli nälkä? Nukke vilkaisi ulos. Kuu oli pilvien takana piilossa ja metsä oli hiljaa. Kalliolla, aivan pimeän metsän länsipuolella, nukke näki silhuetin. Hevosen selässä istui mies, joka katsoi taivaalle. Mies vaikutti hennolta kuin heinänkorsi ja taipuisalta kuin paju. "Eikö ruoka maistu?", kuului pöydän toisesta päästä. Nukke käänsi nopeasti katseen Yön ritariin, joka tuijotti sitä tyhjällä ilmeellä. Nukke hymyili nopeasti ja alkoi syödä. Se ei muistanut, miten haarukkaa ja veistä pidettiin oikeinpäin kädessä, mutta se tajusi muistinsa rajallisuuden vasta, kun se oli syönyt puolet pihvistä. Kuului kilahdus, joka rikkoi hiljaisuuden ja posliininukke jäi tuijottamaan lattialla olevaa haarukkaa. Yön Ritari kurtisti kulmiaan katsoessaan haarukkaa ja nousi ylös. Hitaasti hän käveli kohti posliininukkea. Ritari pysähtyi ja katsoi posliininuken silmiä. Ne tuijottivat eteensä ja olivat taas utuiset. Ritari näki, ettei posliininukke ollut enää siellä. Se oli matkannut kauas. Hyvin kauas taaksepäin kuuntelemaan huutoa.

Hölmö!
Etkö sinä osaa edes syödä!
Mikä sinua vaivaa!

Yön Ritari nosti haarukan maasta ja hitaasti taivutti sen kaksinkerroin. Hän laski haarukan pöydälle ja asteli hitaasti kohti omaa päätyään. Posliininukke palasi. Se oli tullut takaisin sieltä, minne se ei enää ikinä haluaisi joutua. Se nosti surumielisen katseensa kohti Yön Ritaria. Sen silmät olivat vieläkin sumun peitossa. Yön Ritari istuutui ja taputti käsiään yhteen napakat kaksi kertaa. Paria sekuntia myöhemmin raskas puuovi avautui hitaasti naristen ja oven takaa asteli sisään mies. Miehellä oli yllään frakki ja hänen yrmeät kasvonsa katsoivat pientä posliininukkea arvioivasti. Hänestä näki selvästi, ettei hän ollut tottunut vieraisiin. Mies käveli nuken luokse ja kumarsi jäykästi. Nukke nyökkäsi varovasti. Mies otti haarukan pöydältä, laittoi tilalle uuden ja kantoi vanhan pois. Vasta nyt nukke huomasi haarukan, joka oli taipunut. Nukke jäi katsomaan frakkipukuisen miehen perään, kunnes käänsi katseensa takaisin Yön Ritarin. Yön Ritari istui tuolillaan kuin kuningas ja katseli posliininukkea. Posliininukke katsoi takaisin. Ei posliininukkea pelottanut. Ei Yön Ritari ollut pelottava. Vain hyvin yksinäinen. Posliininukke nousi hitaasti ja käveli Yön Ritarin tykö. Yön Ritari katsoi nukkea suoraan silmiin. Hänen katseensa oli vailla vihjailua. Vailla maireutta, mikä noista silmistä yleensä tuikki. Hänen katseensa oli peittelemätön ja avoin. Posliininukke hymyili Yön Ritarille ja astui lähemmäs tuota tummaa hahmoa, jonka surumielisyys ja yksinäisyys kaikui nurkissa. Hitaasti ja hiljaa, rikkomatta hiljaisuutta, posliininukke suuteli Yön Ritaria otsalle. Yön Ritari sulki silmänsä. Avatessaan ne, hän näki pienen posliininuken kävelevän hiljaa kohti ovea. Ritari katsoi nuken perään ja kristallinen kyynel vierähti hänen poskelleen. Kyynel, joka ei ollut syntynyt surusta eikä ilosta. Tuo suudelma oli rikkonut hänen hiljaisuutensa. Nyt Ritari tiesi, ettei olisi täysin yksin. Ei, vaikka nukke lähtisikin. Kaukana jossain soitti soittorasia hiljaista sävelmää, kun nukke avasi raskaan oven äänettömästi ja katosi sen taakse.