IRC-Galleria

Posliininukke istui puun alla. Tämän puun alla se oli istunut jo kauan, koska kukaan ei sitä muistanut. Ei enää. Siltä puutui toinen jalka ja sen silmät eivät kimmeltäneet enää samalla tavalla kuin ennen. Se oli puhki kulutettu. Rakastettu aina siihen asti, kunnes se oli hajonnut rakkauden painosta. Ei pieni posliininukke ollut aina ollu nukke. Siitä vaan oli tullut ajan kuluessa sellainen, kuin se nyt oli. Kulahtanut ja harmaa.

Pieni posliininukke katseli eteensä ajattelematta mitään. Se oli väsynyt. Se ei ollut ajatellut mitään pitkään aikaan. Sen hiukset olivat takussa ja sen poskessa oli tahra. Nuo sumuiset silmät katsoivat tyhjyyteen kuin toivoen sitä, että niiden silmien takana voisi ajatus jälleen lentää. Sadepisarat tipahtelivat taivaalta. Puun alla ei satanut niin paljon. Muutamat pisarat taiteilivat tiensä puun lehvien läpi suoraan nuken päälle. Pisaran valuessa nuken kasvoja pitkin näytti aivan siltä, että nukke olisi itkenyt. Sen sumuiset silmät katsoivat ilmeettömästi eteenpäin ja kyyneleen kihosivat nuken silmiin. Sateen lakattua pilvien takaa tuli esiin aurinko. Se hymyili leveästi koko maailmalle ja katseli puuta hymyillen. Mutta se ei nähnyt pientä posliininukkea, jonka viimeiset kyyneleet kuivuivat yhtä aikaa sateen kanssa.

Taivaalla kaarteli lintu. Se lensi vaivanloisesti eteenpäin ja vähän väliä se näytti siltä, kuin se voisi vain tippua taivaalta. Se lensi puuhun lepäämään. Istahdettuaan puun oksalle se alkoi laulamaan surullista lauluaan. Pieni posliininukke istui puun alla tuijottaen edelleen eteensä sumeilla silmillään. Sen ilme ei enää kuitenkaan ollut täysin tyhjä. Lintu suki sinisiä sulkiaan ja katsahti alas. "Hei...", se sanoi ja katsoi nukkea. Sininen lintu katsoi, kun posliininukke käänsi hitaasti sumuisen katseensa kohti sitä. Lintu tiputtautui alas ja istahti maahan nuken eteen. "Oletko sinä enkeli?", lintu kysyi posliininukelta. Posliininukke käänsi katseensa hitaasti alas taivaalta ja katsoi lintua hiljaa. "Oletko sinä enkeli?", lintu kysyi uudestaan hypähtäen lähemmäs nukkea. Posliininukke oli hiljaa, mutta lopulta se pudisti hitaasti päätään. Näytti siltä, kuin se ei olisi pitkään aikaan liikuttanut mitään ruumiinosaansa ja nyt, kuin taikaiskusta, se pystyi liikuttamaan niitä. Sen sumuiset silmät värähtivät hiukan. Lintu katseli nuken harmaata mekkoa pää kallellaan ja hymyili. "Miksi istut täällä yksin?", lintu kysyi ja hyppeli aivan nuken eteen. Nukke katsoi lintua suoraan silmiin eikä vastannut mitään. Kallistaen päätään hiukan nukke katseli tätä lintua. Miksi se mahtoi puhua hänelle? Miksi se halusi tietää näitä asioita? Lintu vastasi nuken katseeseen epäröimättä, pieni utelias pilke silmäkulmassaan. Nukke käänsi päänsä kohti valkoista taloa. Talon seinää pitkin kasvoi muratti ja ikkunoissa oli vaaleanvihreät verhot. Nuken katse pysähtyi toisen kerroksen vasemmanpuoleisimman ikkunan kohdalle. Sumuiset silmät värähtivät uudestaan. Lintu käänsi katseensa taloa kohti. Se katsoi murattia, joka kiemurteli seinää pitkin kuin vuoristopuro. Sitten se katsoi nukkea, joka oli kääntänyt katseensa alas. Nukke tuijotti jotain ja lintu oli varma, että noiden sumuisten silmien takana oli kyyneleitä, jotka olivat vain kuivuneet kesken matkan.

Lintu kääntyi katsomaan sitä, mitä nukkekin katsoi. Lintu pomppi kohti taloa. Se pysähtyi ruusupensaan viereen ja kurkisti piikikkääseen puskaan. Pensaassa eräässä oksanhaarassa roikkui nuken jalka. Pienen jalan musta kenkä kimmelsi himmeästi vähäisessä valossa ja jalassa oleva sukka oli repeytynyt ja nuhruinen. Lintu katsahti posliininukkeen, joka vieläkin istui puun alla. Nukke katsoi takaisin sumeilla silmillään hyvin väsyneen näköisenä. Lintu nousi vaivalloisesti lentoon ja räpisteli hetkisen ruusupensaan yläpuolella. Valkoiset kukat olivat jo lakastumispisteessä ja ne tiputtelivat terälehtiään vihreälle nurmikolle. Nukke katsoi suurilla sinisillä silmillään lintua, joka liihotti vapaana ilmassa. Voi kunpa posliininukkekin olisi pystynyt siihen. Mutta ei, posliininuket eivät lennä. Lintu tipahti pensaaseen ja viimeisetkin ruusut varistivat terälehtensä maahan. Posliininukke käänsi katseensa taas eteen. Eivät linnutkaan siis osanneet lentää tarpeeksi hyvin.

Pienen posliininuken siniset silmät alkoivat muuttua harmaiksi. Kohta se olisi kokonaan harmaa ja unohduksen varjo peittäisi sen lopullisesti. Mutta mitäpä väliä tuolla olisi. Nukke oli ensimmäisen kerran pitkään aikaan kohdannut jonkun, mutta nyt sekin joku oli kadonnut. Nukke tuijotti edessään kasvavaa ruohon kortta. Sitä hän voisi katsoa tästä eteenpäin. Pieni sininen lintu tuskin enää tulisi takaisin. Ei sitä voinut mitenkään kiinnostaa tällainen pieni posliininukke. Nukke painoi päänsä alas ja antoi unohduksen aallon vyöryä ylitseen. Taivaalta kuului epämääräistä räpyttelyä, mutta nukkea se ei kiinnostanut. Sitä ei kiinnostanut enää mikään. Se ei ollut edes tajunnut ajatelleensa näitä kaikkia asioita. Nukke sulki ajatusmaailmansa ja sen sumuiset silmät olivat lähes harmaat, kun sen eteen tippui jotain. Nukke hätkähti. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se oli säikähtänyt ja nyt se katsoi hämmästyneenä eteensä tippunutta asiaa. Se oli jalka. Mustan kengän himmeässä pinnassa kimmelsivät vielä muutamat auringon siitä heijastuvat säteet. Nukke vain tuijotti kenkää ja tunsi, kuinka auringon säteet olivat lämpimiä. Se nosti katseensa kengästä ja tuijotti hämmästyneenä edessään räpyttelevää lintua, jonka siniset sulat kimmelsivät auringonvalossa kauniimpina, kuin aikaisemmin. Lintu hymyili hänelle. "Minä olen Sinilintu.", se sanoi ääni täynnä lämpöä. "Mikä sinun nimesi on?" Nukke katsoi lintua edelleen hämmästyneenä ja avasi suunsa. Nukke sulki kuitenkin nopeasti suunsa ja painoi katseensa alas. Se kosketti kädellään kaulaansa eikä sanonut mitään. Sinilintu laskeutui kömpelösti nuken viereen ja hymyili. "Pystytkö nousemaan ylös?", se kysyi nukelta pomppien tämän ympärillä. Nukke nosti katseensa ja kohtasi Sinilinnun katseen. Se ei sanonut mitään. Haparoiden nukke otti tukea puusta ja alkoi hivuttautumaan ylös. Niin vaivalloista kuin se olikin, nukke pääsi pystyyn. Sinilintu katsoi ylpeänä, kun nukke seisoi ehjällä jalallaan. Nukke huojui jalkansa varassa ja tarrautui puuhun, ettei olisi kaatunut. "Odota tässä", Sinilintu sanoi ja pomppi ruusupuskan luokse. Nukke katsoi sinisen linnun perään hämmästellen. Noin kaunis ja jalo olento oli pysähtynyt auttamaan juuri häntä. Hassu otus. Posliininukke hymyili. Se katsoi edelleen hämmästyneenä Sinilinnun touhuja, mutta tämä sisäinen hymy lämmitti nukkea kovasti.

Sinilinnun pomppiessa takaisin nukke katseli kiinnostuneena sen touhuja. Sinilintu oli tuonut hämähäkin seittiä ja suuren ruusunpiikin. Nyt Sinilintu hääräili jo jalan parissa. Se nosti jalan ilmaan ja toi sen nuken luokse ja laski sen puuta vasten nojaamaan. "Laita se paikalleen", Sinilintu sanoi ja haki ruusunpiikin. Nukke katsoi hämmästellen jalkaa ja otti siitä varovasti kiinni kuluneella pikku kätösellään. Nukke siirsi jalan hitaasti katkenneen jalantynkänsä alle ja asetti vielä itsessään kiinni olevan jalanosan irronneen jalkansa päälle. Sinilintu asetti ruusunpiikin tukemaan liitosta. "Pidä sitä paikallaan", Sinilintu virkkoi ja lähti innoissaan hämähäkin seitin luokse. Posliininuken ihmetyksellä ei ollut rajaa, mutta silti se teki niin kuin sitä oli käsketty. Sinilintu pomppi pienen posliininuken luokse ja kieputti ruusunpiikin tueksi hämähäkinseitistä sidoksen. Lintu huokasi, ilmeisesti se oli nähnyt paljon vaivaa. Kuitenkin se kohotti katseensa ja hymyili. "Koeta kävellä", lintu sanoi rohkaisevasti nukelle. Nukke katsoi epäröiden Sinilintua ja sitten jalkaansa. Se pudisti päätään. "Anna mennä", lintu sanoi pomppien ylös ja alas. Nukke katsoi vielä kerran lintua epäröiden. Se käänsi kuitenkin katseensa eteenpäin ja hitaasti irrotti otteensa puusta. Se pysyi pystyssä. Sen harmaa mekko heilui tuulessa ja se katsoi, kuinka kaukana häämötti metsän laita. Askel, toinen, kolmas. Nukke pysähtyi ja katsoi lintua kuin kysyäkseen, miten pärjäsi. Lintu hymyili. "Hienoa!", se huudahti. Neljäs askel. Nukke huojui. Ei, ei se voisi kävellä. Epävarmuuden kylmä koura kuristi nuken kurkkua ja se kaatua mätkähti maahan. Sinilintu pomppi nuken viereen. "Nouse." Nukke punnersi itsensä ylös maasta ja hyvin hitaasti nousi uudestaan seisomaan. Se otti muutamia askeleita ja katsoi jälleen lintua. Lintu lehahti lentoon vaivalloisesti ja jäi liitelemään nuken yläpuolelle. "Hyvä!", se huusi. "Tiesin, että pystyisit siihen, Enkeli." Nukke katsoi taivaalle. Aurinko paistoi ja hymyili nyt myös pienelle nukelle. Nukke siristi silmiään ja kääntyi katsomaan valkoista taloa. Vaaleanvihreät verhot roikkuivat ikkunoissa vieläkin. Nukke käänsi katseensa pihan puolelle ja näki, kuinka auringonkukat ja karviaispensaat kurkottivat kohti auringonvaloa. Nukella oli hyvä olo. Hitaasti sen suupielet kääntyivät ylöspäin. Se hymyili ihan oikeasti. Nukke ajatteli. Se tajusi sen. Se ajatteli kaikkea hyvää ja lämmintä. Se ajatteli, että Sinilintu oli hänen enkelinsä.

***

Laitoin ensimmäisen osan tänne nähtäville. Saa Samikin lukea. :D