IRC-Galleria

Huppista lallaa venähti nukkumaan meno taas jotekii sinne aamukuutee joten päätin olla urhoollinen ja valvoa nyt sitte koko päivän (huomenna pitää käyä koululla nii ei voi nukkuu auringon noususta sen laskuun)

Mullo iha kivaa..! Paitsi kahvin oksentaminen ei ollu kivaa 8( Löysin jopa hei tiskipöydän!!!!1111135465

Ja öö tota jöö sain tylsyyspäissäni idean et katon miten pitkään voin olla syömäti enneku rupeen pyörtyilemään (se ois oikeesti iha mielenkiintosta tietää ko anemia nii oon sit aina aivan huolissani itestäni et en tykkää esim.käyä lenkillä ilman kunnon ateriaa ku kauhukuvitelmissani pyöryn jonnekki mettään ja häviän sinne kukaan ei miuta löydä ja ripikin vain piipittelee tai sit joku jonka ei tarviis miuta tajutonna löytää, löytää ja sit ois faaaak)

Se on kyllä mielenkiintoista et sillee väsyneenä on ihan yhyy kuolen yksin yhyy olen pilalla -olo mut sitte tooosi väsyneenä on autuas laaa funky beat -olo...!

Yhyy haluan enerkiajuomaaatiah! A!

Noniiiii. Nyt on oltu senverran kauan työttöminä et katotaa poneja.

Hianoo.


Mut ponit on kyllä aivan siistejä.

Nii!


Ääää yhyy first world problems ja sillee mut yyyy angst angst miksei kukaan kertonu et nelos ja vitoskauden väliin ois pirun hyvä kattoa muutama spesiaali jakso äää annnnngggghhsysyshshsyydjvcjhdth!

Tänään siis (vihdoin) tuli 5. ja 6. kausi ja nyt ei huvita ees kattoa niitä ku haluun nähä ne spessut ny mahd. pian aaagh ihan tyhyhmää! (Kone on siis senverta vainaa ettei tällä paljoo online mitää katella tosin vois koittaa sekä tsekata ylen tarjonnan sattusko sopivasti tulemaan ne spessut)

Not amused, not at all.

Miksi miun pään pitää oikeesti ajatella niin perkeleesti koko ajan, vaikka oisin valvonu viime yön -> näin ollen väsyny ja aivan liian emotional joten ei huvittas miettiä mitään 'hei mitä jos..!'-juttuja koska ne on oikeesti lähinnä turhia ja tuottaa oikestaan pelkästään ja vaan ja ainoostaan kipua ja harmitusta.

Tänään menin puolinukuksissa autossa istuessa tajuamaan että hei, miehän olin oikeesti musikaalinen, tai ainakin kovasti koitin olla, pentuna.

Mut ei sitä koskaan tuettu ihan koska satuin olemaan lahjakas kuvataiteessa.

En mie koskaan halunnu Pekkalaan (kuvataidekoulu), mie oisin halunnu soittaa viulua..! ...Sain kyllä sitten pienen, halvan koristeviulun lahjaksi isältä. Hää luuli varmaan kovastikki ilahuttavansa miuta mut tällee wanhana ja wiisaana sitä tajuaa että se oli lähinnä niiku isä ois sillä sanonu ''ai että viulua haluat soittaa? Et sie mitään oikeeta saa, ota tästä Tiimari versio, eikös se ole kiva ja ihan tarpeeks siulle?''
Sama juttu kävi iteasiassa kans myöhemmin kun ylä-asteella oisin halunnu kitaratunneille, tyyliin:
''Kitaratunnit? Ääh, enpä tiiä, ole hyvä, ota tästä kolmen kympin vanerilaatikko jonka löysin loppuun myynnistä, tää välttää.'' En oo saanu siitä oikeesti kaunista ääntä tähän päivään mennessä ulos. Ja tiiättekö, se tappaa innostusta aika lailla kun isketään soitin käteen, joka ei ensinnäkään soi mitenkään kauniisti, joka hyvin selväksi tekee sen että sinä et osaa.

Ja nyt alkaa jossittelu osio..!
Mitä jos miun 'äidillä' ois ollu varaa pistää miut viulutunneille? Mitä jos miun isä ois tehny asian eteen oikeesti jotain? (Mitä en kyllä ymmärrä vieläkään, miksei isä tehny sillo asian eteen mitään?)
Mitä jos oisin ylä-asteella päässy kitaratunneille?

Miuta oikeesti sattuu ajatella että mie oisin voinu, etenkin jos oisin päässy viulutunneille penskana ja oppinu nuotit ja kaikkea muuta mahollista musiikista ylipäätänsä, mie oisin hitto voinu lähteä opiskelemaan muusikoks. (Koska se on vähän huono mennä pääsykokeeseen ja todeta et en mie mitää ossaa, mie vaa aattelin et miu paikka ny sattus olee täällä sillee).

Anteeks nyt vaan, haluisin sanoa tän kuulostamatta äärettömän katkeralta, mut mie oon oikeesti sitä mieltä että miun elämä olis nyt tietyin osin helpompaa nyt jos.

En mie ikinä ajatellu, enkä varsinaisesti ajattele vieläkään haluuvani taiteilijaks (toisaalta kyllä joojoo mut sit toisaalta nii)
Mie halusin rokkitähdeks. Kuvitelkaa mitä miusta ois voinu jo tähän mennessäkki tulla jos asiat ois menny aivan inusen toisin.

Meillä oli bändi serkun kans ku olin pieni, ylä-asteella kirjottelin lyriikoita (ja anteeks vaan mutta ne oli jopa ihan hyviä) ja mietin niihin melodioita. Joskus näiden vaiheiden välissä leikittiin aina idolsia/helmiä ja sikoja kaverien kanssa niin että yks laulo ja kaks muuta katto ja perseili ja teki millon mitäkin häiritäkseen.

Miussa on siis jotain musikaalisuutta mut sei koskaan oo saanu mahollisuutta päästä esiin koska oon sattunu olemaan muutenki taiteellinen.
Surkeinta miusta on ehkä se että joskus ylä-asteella totesin 'äidille' että ''Piirtäminen on elämän tapa, mutta musiikki on miun intohimo''. Honestly, I didn't get single fuck given.

En mie ole katkera, toki ihan vähän, mut lähinnä mie olen surullinen tästä.


JK. Henkilökohtanen voi voi mutta ei se miuta estä tai lopeta olemasta surullinen asiasta..!

SIIS miksi kukaan miun isästä lähtien ei osaa arvostaa ysiä? Ihan totta hei! Like he'd say HE'S FANTASTIC ehkä se on vaan se ku ysi oli miun eka tohtori (ja miullo juttu vanhempiin miehiin) MUTTA SILTI aaa hitto miulla kesti kauan tottua kymppiin, nyt seki on kyllä grown over me ja onhanseoikeestiaikasuloinen mut ysi, se tyylikkyys!

Kaikki vaan hyppii seinille kympin ja yhentoista takia mut...











Respect Nine. Because he's is, as I already told, si9mply

(Toi typo oli pakko jättää korjaamatta lolol)

What my friend asked: What's Doctor Who about?

What I said: It's about an alien named "The Doctor" who travels though time in a spaceship that looks like a police telephone box, who saves people and other aliens with the help of his companions and a tool called a "sonic screwdriver."

What I meant: IT'S ABOUT FRIENDSHIP AND BRAVERY AND LOVE AND LOSS, AND LIFE AND DEATH AND FORGIVENESS AND GUILT, AND BEING HUMAN AND BEING LESS THAN HUMAN AND SOMETIMES A BIT MORE THAN HUMAN, SKILL AND INTELLECT AND SOMETIMES A LITTLE BIT OF LUCK, FINDING THE EXTRAORDINARY IN THE SEEMINGLY ORDINARY, LOOKING UP AT THE NIGHT SKY AND REALIZING YOU'RE PART OF AN IMPOSSIBLY BEAUTIFUL AND MYSTERIOUS UNIVERSE AND THAT YOU DON'T KNOW ALL THE ANSWERS NO MATTER HOW CLEVER YOU ARE. IT'S ABOUT LOOKING INSIDE YOURSELF AND REALIZING YOU'RE FAR GREATER THAN THE EXTERNAL CONDITIONS OF YOUR LIFE: YOU'RE NOT A SHOPGIRL, YOU'RE NOT A SUCCESFUL MEDICAL DOCTOR, YOU'RE NOT A TEMP, YOU'RE NOT A LITTLE GIRL WHO NEEDS TO GROW UP OR A BOY THAT THINKS THE LOVE OF HIS LIFE COULD HAVE DONE BETTER. YOU'RE THE MOST IMPORTANT PERSON IN CREATION AND AT THE SAME TIME YOU'RE THE MOST INSIGNIFICANT THING IN THE WORLD, AND HAVING THE ABILITY TO CHOOSE BETWEEN THE TWO AT ANY GIVEN TIME IS FANTASTIC. IT'S ABOUT EMBRACING YOUR INNER DARKNESS SO THAT YOU CAN STAND IN THE LIGHT OF YOUR TRUTH. IT'S ABOUT HAVING THE GUTS TO DO WHAT'S RIGHT EVEN WHEN EVERYONE ELSE JUST RUNS AWAY.


Nappasin tän vaan tylysti Tumpusta ihan koska ;__; <3
http://ssoundadvice.tumblr.com/post/29020878773/what-my-friend-asked-whats-doctor-who

Työttömänä on melkein tylsää, välillä onkin, mutta ei nyt sentään niin tylsää että olisi erityisen hinku töihin, koska töissä käynti on sekä tylsää että kurjaa.

Kiitos, ei tarvitse mainita siitä miten mahdoton olen ja että yhteiskuntaan on vain sopeuduttava, mutta hei minkä pirun takia? Rahaa nyt saa jo työttömyyskorvauksista, se on selviö, ja voihan sitä aina lyhyitä pestejä ottaa jos alkaa ahdistamaan, mutta siitähän miun piti vauhkota, että miten tavallinen, keskiverto elämä voi olla kenestäkään kiinnostavaa? Minä tahdon seikkailla ja tehdä jotain jännää ja mielenkiintosta!

...harmi ettei oikee mikään ole järin mielenkiintosta.


Paitsi että viimesen, puolen vuoden? Anyways aikana on kyllä ruvennu kutkuttamaan ajatus kaikista aarteista joita ei ole vielä löydetty.
Aarteen etsinnän ajatuksella leikittely alkaa pikkuhiljaa käydä melko vakavaksi, hähäh. Mutta oispahan mielenkiintosta ja palkitsevaa työtä hei!

Olipa kerran pieni eksynyt reppana jota elämä potki päähän, ja se tuli surulliseksi siitä.
Lääkärisetä oli sitä mieltä että se pitäisi pistää syömään mielialalääkkeitä, että ratkaisu kaikkeen löytyisi sieltä lääkepurkista.

Reppana oli kuitenkin kovasti sitä mieltä ettei se nyt ihan niinkään mennyt.
Eikö ole aivan luonnollista kokea surua, pelkoa ja ahdistusta kun kaikki ei mene niin kuin elokuvissa?
Eikö ole aivan luonnollista, ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista?
Eikö ole pelkkä totuus että elämään kuuluu ilot sekä surut?
Eikö ihminen kuitenkin ole vapaa tuntemaan? Koska minun tietääkseni ei ole keksitty vielä lääkettä joka ottaisi vain kivun pois. Ymmärtääkseni mieliala lääkkeet nimenomaan tasoittavat mielialoja, mutta onko sekään nyt sitten hyvä? Jos koskaan ei tunnu niin kauhean pahalta, niin miten osaa arvostaa sitä kun tuntuu hyvältä?

Varmasti tässä yhteiskunnassa se helpottaisi olla ''tunteeton robotti'', vailla suuria tunteita, olivat ne sitten hyviä tai eivät. Mutta eikö juuri ne kaikki tunteet, intohimot, pelot, kaikki, ole juuri niitä mitkä tekevät meistä ihmisiä, ja parhaassa tapauksessa parempia ihmisiä?
Eikö elämä ilman niin sanottua dramatiikkaa menetä tarkoituksensa? Tai ainakin elämä muuttuu hyvin paljon tylsemmäksi.
Itse uskon siihen että mikä ei tapa niin se vahvistaa. Jokainen vastoinkäyminen ja siitä selviäminen muuttavat ihmistä vahvemmiksi. Alan epäillä että välillä on otettava pohjamudista vauhtia koskettaakseen taivaita.

Mainitsin vastoinkäymisistä, ja selviämisistä. Haluaisin korostaa tuota selviämis kohtaa. Nimenomaan selviäminen, se voiton tunne, on se millä on väliä. Eiväthän pelkät vastoinkäymiset tee kellekkään mitään hyvää, ehei, ne syövät miestä, ja jos ei tunne selvinneensä, niin... No, olen pahoillani, taistelu jatkuu.

Eksyn kyllä taas lahjakkaasti alkuperäisestä aiheestani eli mielialalääkityksestä. Varmasti jokainen tänne asti lukenut on ymmärtänyt etten ole mikään lääkkeiden puolesta puhuja. En minä ketään tuomitse, ja voin rehellisesti sanoa että minusta on hienoa jos joku on löytänyt lääkkeistä apua.

Itse koen vain lääkkeet joksikin millä haudata oikeat ongelmat. Nyky-yhteiskunnassa on niin paljon huonoa oloa että tottakai lääkärit koittavat vain huunata kansan hiljaiseksi, se on ymmärrettävää. Mutta eikö pitäisi keskittyä niihin asioihin jotka aiheuttavat näitä ongelmia ja pahaa oloa?

Tottakai voi olla että olen itse vain kasvanut tällaiseksi taistelijaksi, jolle vaatimaton, tylsä elämä ei vain riitä. En haluakkaan yrittää puhua tässä nyt koko kansakunnan puolesta, vaan kyseenalaistaa tätä systeemiä.

Olen myös luonnollisesti ajatellut vaihtoehtoa mitä jos alkaisin nappailla jonkunlaisia onnellisuusnappeja. Luulen tuntevani itseni senverran hyvin etten voisi olla oikeasti tyytyväinen, tai ainakin epäilys ja ajatus valheellisuudesta kalvaisi mieltä. Olisiko mielenrauha joka on otettu tablettiliuskasta aitoa?
Onko kaikkien edes tarkoitettu olevan niin äärettömän onnellisia?

Voisin ehkä harkita lääkitystä jos minulla olisi tiedossa työ- tai koulutuspaikka, mutta näin työttömänä minullahan on kaikki maailman aika pohtia syntyjä niin syviä kuin vain itse uskallan.

Lopuksi haluaisin mainita että monikin läheisistäni on käyttänyt tai käyttää raskaitakin lääkityksiä. Tasan yksi näistä kaikista ihmisistä on kokenut lääkityksensä hyödylliseksi.
Olen myös joutunut seuraamaan vierestä kuinka ihminen on todella raunioitunut ja muuttunut kuolaavaksi olennoksi, eikä hän ole vieläkään kokonaan kuntoutunut ja tuskin koskaan tuleekaan kuntoon. Tätä tapausta on hieman huono käyttää esimerkkinä, enkä varsinaisesti sitä tahtoisi tehdäkkään, mutta erästä toista tapausta seuratessani olen kyllä huomannut kuinka usein lääkärit turvautuvat vain vahvempiin lääkkeisiin. Ehkä he joutuvat tekemään niin koska potilas ei tahdo tai osaa puhua ongelmistaan, mikä on tottakai surullista, mutta jos ihminen ei tahdo elää onko se sitten hyvä ratkaisu tehdä hänestä kuolaava, ympäriinsä vaeltava aave entisestä? Jos (ja kun) ihmiselämä on niin pyhä, eikö olisi tärkeämpää hoitaa ne ns. oikeat ongelmat ja/tai traumat jotka aiheuttavat masennusta ja/tai ahdistusta eikä vain lyödä potilaalle kouraan tabletteja, jotka vielä ovat todennäköisesti riippuvuutta aiheuttavia?

Tässäpä yhden reppanan ajatuksia, ei mitään muuta.

Katoaisinkohan isoon pahaan maailmaan jos lähtisin yksin johonkin kaukomaahan reissuun?
Ei kyllä ole pahemmin tullut keskenään reissattua mutta toisaalta olen aika taitava pitämään huolta itestäni.

Taas kiukuttaa etten ole rohkeampi ja vahvempi tai mies, vois lähteä vaan roadtrippaamaan kohti Sisiliaa.


Toisaalta yksin reissaaminen on vähän tylsää.