Vanhemmiten olen alkanut miettiä ajan kulumista. Tuntuu että aika kuluu nyt paljon nopeammin kuin vielä 20 vuotta sitten. Parikymppisenä saattoi tarttua tai juuttua hetkeen, ottaa niin sanotusti asioista kaiken irti miettimättä hetkeäkään tulevia. Eli hetkessä. Elämä jotenkin koostui pienistä hetkistä, tunnelmista. Kokonaisuuden hahmottaminen oli vaikeaa tai jopa turhaa. Tulevista ei tullut niin stressattua. Elämähän oli edessä ja kaikki mahdollista.
Oikea elämä oli aina edessä päin.
No entäs nyt ? Sitä tuntee hallitsevansa kokonaisuuksia, osaa ennakoida ja organisoida. Arki on hallussa, ei tule yllätetyksi kovin helposti. Mutta nyt aika kuluu ihan hirveän nopeasti. Päivät menee hujauksessa ja kun yrittää tarttua hetkeen, se onnistuu huonosti. Nyt pitäisi olla sen oikean elämän aika ja tuntuu, että mitään ei ehdi.
Kun muutimme maalle 7 vuotta sitten, tein päätöksen unohtaa kalenterin, kännykän, puhelinvastaajan ja rannekellon. Eli kaikki ne tavarat jotka koin rajoittavan elämääni ja ajan käyttöäni. Nyt en kykene elämään ilman kalenteria, enkä kännykkää. Onneksi sentään puhelinvastaaja ja rannekello ovat saaneet pölyttyä laatikossa.
Joku viisas on väittänyt että aikaa on juuri siihen mihin sitä tarvitsee. Eli että ajankäyttökin on vain valintoja. Kyllä se varmaan osittain näin onkin, jos on vastuussa vain omasta elämästään, mutta usealla meistä on vastuullaan myös muutaman muunkin elämä ja ajankäyttö.
Sen kuitenkin elämä on opettanut, että itse on ajankäytöstäänkin huolta pidettävä, ei siitä kukaan muu huolta pidä. On oltava siinäkin asiassa itselleen armollinen.