IRC-Galleria

Tämä tarina on tosi ja tapahtui lauantai aamuna Jyväskylässä, hotelli Aleksandran aamiaistarjoilussa.

Pöytään saapuu pieni perhe, isä, äiti ja noin vuoden ikäinen taapero. Lasten syöttötuoli löytyy ja äiti jää pienen tytön kanssa pöytään odottamaan kun isä lähtee hakemaan aamiaispöydästä syömistä. Eihän pientä voi yksinkään jättää. Pian isä tulee lautasen kanssa pöytään. Lautanen on täynnä aamiaisherkkuja. Äiti nousee ja on lähdössä hakemaan omia aamiaistarpeitaan kun isä sanoo, että tässä on sinulle aamiaista. Äiti katsoo todella kauniisti miestään ja sanoo "voi kun ihanaa". Mies olisi voinut sulaa siihen paikkaan. Miehen hymy oli loistava ja ilme kertoi että hän olisi voinut tehdä mitä tahansa vaimonsa eteen jos tämä olisi vain pyytänyt. Ja vain tuon pienen lauseen ja katseen ansiosta. Minua alkoi viereisessä pöydässä itkettämään ja tuli kiire selittää tyttärelle, etten vetistele minkään surullisen asian takia, liikutuin vain.

Jäin miettimään kuinka usein itse olisin valmis palvelemaan/hemmottelemaan toista keskellä arkea ja osaanko itse ottaa palvelua/hemmottelua oikein vastaan. Tunnen piston sydämessäni, sillä liian usein pidän asioita itsestään selvyyksinä, en palvele/hemmottele lähimpiäni tarpeeksi, enkä varsinkaan huokaa, että "voi kun ihanaa"

Ehkä oli jokin tarkoitus sillä, että tapasin tuon pienen perheen Jyväskylässä, jossa olimme yhden vuorokauden "lomalla", mies, minä ja tytär.