IRC-Galleria

Kävin eilen kirjastossa. Löysin mukavia ja kiinnostavia kirjoja. Yksi oli "Teehetki"-kirja, Pirjo Suvilehdon kirjoittama ja kokoama.

Teehän on rauhan, levon, virkistyksen ja inspiraation juoma ja sen nauttimiseen on monta tapaa. Mm. näistä tavoista tuo kirja kertoo, kuten myös teen historiasta ja alkujuurista, jotka ovat Kiinassa. Esittelyssä ovat eri teelaadut ja teen terveysvaikutukset, jotka muuten eivät ole vähäiset. Varsinkaan vihreän teen. Teekulttuuriin ja teehen liittyviin sosiaalisiin ja henkisiin merkityksiin kirjassa myös tutustutaan.

En tiennyt, että tee tuli Suomeen ennen kahvia. Tee "hyökkäsi" maahamme sekä idästä että lännestä 1700-luvulla. Idästä teekulttuuri levisi lähinnä Pietarista ja pian tsajua juotiin varakkaimmissa, oppineissa piireissä. Karjalassa arvokkaana häälahjana pidettiin samovaaria eli teeveden kuumenninta aina toisen maailmansodan alkuun saakka.
Nythän me suomalaiset olemme varsinaista kahvikansaa, mutta osalle maistuu teekin. Viime aikoina joihinkin suurempiin kaupunkeihin on perustettu pieniä teehuoneita, ehkäpä tämä kertonee siitä, että teekulttuuri on Suomessakin kasvamassa.

Minä olen mieltynyt perienglantilaiseen teehen, sekä tapaan nauttia teestä, teeleivistä, skonsseista, hedelmäkakusta jne... Suosikkiteeni on Earl Grey-tee, jonka tarina on seuraavanlainen. Tee on nimetty englantilaisen Greyn jaarlin mukaan, sillä tämä kyseinen heppu oli pelastanut erään Kiinalaisen mandariinin (siis ei hedelmän) hengen ja tästä kiitoksenä jaarli oli saanut kallisarvoisinta mitä kiinalainen voi toiselle antaa, eli hienoimman teensä reseptin. Resepti on yhä salaisuus tai ainakin aineosien suhteet. Earl Grey-teessä on mustaa kiinalaista teetä, Darjeeling-teetä ja bergamottia.
Myöhemmin Jaarli Grey lahjoitti reseptin Twiningsin teehuoneelle, joten nyt me kaikki voimme ostaa sitä lähikaupastamme ja nauttia upeasta mausta ja tuoksusta, johon ei kyllästy koskaan.

Monet viisaat sanovat, että pitäisi elää hetkessä, tässä ja nyt. Ei saisi elää sitku elämää vaan nytku elämää.
Olen osittain samaa mieltä, että pitää löytää arjesta elämisen ilo ja rauha. Ottaa hetkestä kiinni ja antaa välillä villin mielen viedä. Kamalaa olisi jos elämä jäisi elämättä odottaen parempaa hetkeä, rahaa, puolisoa, ystävää jne... syitähän löytyy. Nautin tähtihetkistä tässä ajassa.

Mutta kyllä minä liputan myös sitku elämälle toivon lippua. Elämä olisi aika tylsää ja tyhjää, jos ei olisi jotakin mitä odottaa, sitten kun....syitähän löytyy. Myönnän että minä odotan sitä elämänvaihetta, kun olemme miehen kanssa kahden ja toisella tavalla vapaita menemään ja tulemaan kuin nyt. Haaveilen ajasta 5 vuoden päästä, sen ajan tähtihetkistä, toisenlaisista kuin nyt.

Kun elämässä on tasapainossa nytku ja sitku, niin hyvä niin.

Laumaamme kuuluu ihmisten lisäksi myös eläimiä. Vanhin eläimemme on 15 vuotias Hulda Huoleton, kissa joka juuri nyt makaa tässä samaisella pöydällä ja säksättää häntää heiluttaen linnuille, jotka vierailevat lintulaudalla ikkunan takana. Kyllä kattia harmittaa...

Hulda ja sen veli Hamlet, nyt jo edesmennyt, olivat ensimmäiset yhteiset lemmikkimme. Hulda on siis lähes yhtä vanha, kun suhteemme miehen kanssa.
Muistan kun kissat tulivat. Rääpäleet olivat jääneet orvoiksi 2 viikkoisina, kun emo oli jäänyt auton alle. Pieni poika oli niitä sitten tuttipullolla ruokkinut. Me löysimme heidät lähikaupan ilmoitustaululta.
Jukra miten energisiä katteja ne olivat. Ne mennä viilettivät ympäri asuntoa peräkanaa. Suuri hupi oli repiä tapetteja. Kissat kiipesivät kirjahyllyn päälle, työnsivät kynnet nypytapetin alle ja vetivät. Tapettisuikaleet repesivät ylhäältä alas asti. Vitsi miten oli kivaa, ainakin kissoilla. Päiväunet sujuivat hyvin lämpimän akvaarion ja/tai saunan lattialla (lattialämmitys) ja kun energiaa oli tankattu, taas mentiin.

Hulda on ollut aina minun perääni. Yönsä se nukkui vatsani, kylkeni päällä ja jos menin yöllä vessaan, niin uninen kissa sipsutti perässä, istui pöntön viereen ja taas takaisin sänkyyn. Hulda on myös kova polkemaan. Pieni orpo tulee syliin tai viereen ja etsii emon nisää ja tassut käy, vieläkin. Emon ikävä ei ole vieläkään hellittänyt, vaikka kissa on jo vanha ja pian hampaaton vanharouva.

Nukuin hyvin ja pitkään, mikä ihana tunne !!!
Kaikki muut olivat jo syöneet aamupalaa ja olivat pukemassa, kun raahauduin keittiöön. Rauhallinen aamu. Miehen kanssa vielä pötköttelemään ja kuuntelemaan Harri Marstion levyä, jonka mies oli minulle édellisenä päivänä ostanut, kiva tunnelma.

Päivällä kipaisimme seurojentalolle hirvikeitolle, kun paikallinen hirviporukka oli saanut hirvet kaadettua. Oli hyvät keitot, leivät ja lohet ja juomingit. Jälkiruokana vielä täytekakkua ja kahvit.

Jäimme syömästä tullessamme vielä pihaan korjaamaan kesätavaroita talviteloille, grilli, kesäkalusteet ja kukkalaatikot löysivät paremman paikan. Menimme vielä miehen kanssa metsään etsimään kuusta ja sen oksia syyspatoihin. Metsässä oli kaatunut kuusi ja löysimme sen oksien alta pienen linnunpesän, jossa oli vielä yksi ehjä kaunis muna tallella. Kuvan löydät kuva-arkistostani. Pesä ei ole nyrkkiäni suurempi. Linnulle on ollut varmaankin suuri järkytys kun puu on tuulessa kaatunut ja pesä on jäänyt sen alle. Koko sen elämä on mennyt sekaisin. Mietin miten lintuemo on jatkanut elämäänsä ? onko osa poikasista selviytynyt ?

Elämässä voi sattua ihan mitä tahansa, kenelle tahansa. Tuntuu turvattomalta ja epäoikeudenmukaiselta ajatukselta, mutta totta se on. Voi tulla luonnonilmiö, onnettomuus, sairaus ja niille emme voi mitään. Voimme vain olla tukena niille, jolle on jotakin ikävää tapahtunut, uskoen siihen, että jos omalle kohdalle sattuu, niin saamme myös tukea.
Me kaikki tarvitsemme turvaverkkoa. Oman verkon silmäkokoon voi vaikuttaa.

Vaihteeksi ajattelin kirjoittaa siitä, mikä tänään on ottanut pattiin eli päähän. Kuukauden ajan huomioon ottaen syitä voisi olla miljoona, mutta poimin tässä muutaman, joista sain ihan raivarin.

Olen aina kammoksunut lähiöasumista, pikkukaupunkimeininkiä. Olen aina viihtynyt isoissa kaupungeissa, nauttinut niiden suomasta anonymiteetistä. Pidän katukahviloissa istumisesta, ihmisten katselemisesta ja rauhasta. Luit aivan oikein. Suurin rauhan ja levollisuuden kokemukseni liittyy Helsinkiin, 3:n ratikkaan töölössä, aamulla hyvin aikaisin, kadulla vain äiti saattamassa merivoimien pukuun pukeutunutta poikaansa, aurinko paistaa ja on lämmin. Muistan tunnelman kuin eilisen päivän, vaikka siitä on jo yli 15 vuotta.
Toinen asumisvaihtoehto on luonnon rauha keskellä ei mitään, kuten nyt. Luonnon hiljaisuus ja monimuotoisuus kiehtoo, vuodenaikojan selvät erot ja elämän tietynlainen helppous.

Mutta asuminen lähiössä, kerrostalossa, rivitalossa tai pienessä yhteisössä ahdistaa. Kaikki tuntee kaikki ja tietää kaikkien asiat, paremmin usein kuin itse. Oletetaan ja päätellään. Minulle ei tarvise kuin sanoa "mitähän ne nyt kylällä ajattelee" tai "kyllä sinun nyt täytyy tulla kun kaikki muutkin tulevat". Ja vaikka sanoja tarkoittaisi sanansa kuinka ystävällisesti tahansa, nousee minulla karvat pystyyn. Oma päätäntävaltani omasta elämästäni on jotenkin uhattuna, tunne on epämukava.
Tässä syy ensimmäiseen raivariin.

Tytölle tulee tänään kavereita yökylään, kunhan Lovexin korsertista joutavat joskus yöllä. Olin laittanut vierastalon paikkoja kuntoon typyille. Isoveli alkoi korjata mopon bensajotakin pikkuveljen avustuksella. Ei kun isompi ensin ja pieni perässä bensaisilla kengillä ja saappailla sisään, bensaiset osat myös sisään ja eikun vessan lavuaariin niitä huuhtomaan. Arvatkaa haiseeko koko vessa bensalle, mattoa myöten. Koko aula haisee ja samoin myös pikkukaverin vaatteet. Isompi oli tajunnut vetää sentään haalarit päällensä. Huusin ! Eikä isompi tajunnut vieläkään miksei hän voi tuoda mopon osia sisään ja pestä niitä lavuaarissa, olen ihan liian tiukkis. Olispa meillä autotalli jossa vesipiste. Tässä syy toiseen raivariin.

Löysin monta vuotta sitten kirpputorilta kirjan "Miten lapset syntyy". Tuo lapsille suunnattu seksuaalisuutta ja lapsen alkua käsittelevä kirja on kulunut meillä jo monissa käsissä. Vain esikoisella ja kuopuksella tuo kirja ei ole ollut. En vain ole ehtinyt sitä antaa tai sitten on käynyt niin, että en ole edes asiaa ajatellut. Kuopushan on aina se pieni, eihän hän kasva isoksi niinkuin muut ja esikoinen ei sitä enää toivon mukaan tarvitse ; )

Olen pitänyt naisena tärkeänä sitä, että lapsille kasvaisi kaunis kuva seksistä ja seksuaalisuudesta. Olen yrittänyt oikoa joidenkin lasten hyvinkin esineellistävää kuvaa naisesta, miehestä ja seksistä kertomalla kuinka hyvää ja tasapuolista, oikeudenmukaista ja vapaaehtoista tuo aikuisten leikki on. Tarvitaan paljon hellyyttä ja rakkautta, vähemmän temppuja. Nykymaailma antaa hyvin toisenlaista viestiä ja erotiikkaa jopa pornoa pursuaa lähes joka tuutista. Ei ihme jos kasvavat nuoret ja lapset ovat hieman ymmällään mikä on totta ja oikein tässäkin asiassa.

Tyttöjen ja äitien ja poikien ja isien saunaillat eivät ole vanhanaikaisia ja turhia tänäkään päivänä, on todistettu.

Eilen huomasimme, että yksi kanoistamme, joita on yhteensä viisi, oli kadonnut. Kukko Amadeus ja neljä kanaa mennä viipottivat pitkin pihaa. Yksi oli poissa.
Pian lapset löysivät kanan pesästään kuolleena. Viimeiseen asti oli kanaemo hautonut muniaan ja siihen sitten nukahtanut lopullisesti. Lohduttelin lapsia.

Tällaisia ovat kanaemot. Elämän on vain jatkuttava.

Kaikista meistä ei ole kanaemoiksi, sekin olisi hyväksyttävä. Helposti syyllistämme niitä emoja, jotka eivät jaksa tai kykene pitämään jälkeläisistään huolta. Ehkäpä nämä emot pieninä ovat jääneet itse vaille emon hoivaavaa siipeä ja lämpöä.

Usein sitä miettii millainen emo sitä itse on ja millainen haluaisi olla. Tunnen päivittäin riittämättömyyttä, haluaisin olla niin paljon enemmän. Toisaalta olen iän myötä tullut itselleni armollisemmaksi. Nyt tehdään kaikki se mikä osataan ja jaksetaan ja katsotaan mihin se riittää. Tuo lause kyllä kuulosti tutulta, ihan kuin joku urheilija...mutta ei kai sitä muuta voi kun luottaa, että parhaansa on yrittänyt.

Aina ei kuitenkaan jaksa, eikä osaa. Sitten sovelletaan ja kotkotetaan kukko apuun. Eläköön huuto kaikille kukoille !!!

Tiedän, että joitakin lukijoita alkaa kyllästyttää nämä minun kirjaesittelyni, mutta pidän kirjoista ja elämäntilanteemme tällä hetkellä on sellainen, ettei oman maailman avartaminen onnistu muuten kuin lukemalla ja keskustelemalla. Ehkä joskus vielä muutenkin. Elän toivossa.

Yksi kirja yöpöydälläni on "Historian suurnaiset". Olen päässyt vasta alkuun, mutta jo innostunut. Ensimmäinen suurnainen on Hatsepesut (heittomerkit jäi pois). Ainakaan minulle tuo lady ei sanonut aiemmin yhtään mitään. Tämä topakka nainen oli Egyptin hallitsija noin 1490 eaa.

Naisten ja miesten tasa-arvo tuntuu olleen kohdallaan tuolloin. Egyptiläisillä naisilla oli omistus-ja perintöoikeus, he saivat määrätä maaomistuksestaan ja hakea oikeutta tuomioistuimista kuten miehetkin. Avioliitossa heidän asemansa oli vakaa ja aseman turvasi selkeät määräykset omistusoikeuksista. Naisten oli mahdollisuus harjoittaa mitä ammattia tahansa, heistä saattoi tulla vaikka pappeja. Ainoastaan kirjurin ammatti oli varattu miehille ja näin yritettiin naiset pitää pois politiikasta, vallan ulkopuolella.
Kaikki tämä edellä mainittu mahdollisti naishallitsijan olemassaolon ja toiminnan Egyptissä.
Hatsepesut ei kuitenkaan sietänyt muita naisia vallan lähellä, vaan kaikki hänen lähimpänsä, neuvonantajansa olivat miehiä. Se siitä solidaarisuudesta.

Hallitsija teki paljon tutkimusretkiä, joilta tuotiin paikallisia aarteita, mausteita, kasveja jne.. Hatsepesutia pidettiin kaukonäköisenä uudistajana.
Hatsepesut olisi toivonut että hänen tyttärensä Neferuran olisi astunut äitinsä jälkeen valtaistuimelle, mutta lapsi kuoli nuorena ja suunnitelma ei onnistunut. Hatsepesut kuoli itse 50 vuotiaana, 1468 eaa. Hän oli lahjoittanut Egyptille kukoistavan kulttuurin ja rauhallisen aikakauden.

Paljon myöhemmin Egyptiä hallitsi kuuluisampi nainen, Kleopatra. Mutta se on kirjan seuraava luku, enkä jatka tätä pidempään. Jos joku haluaa lukea kirjan, niin esittelyssä on 25 suurnaista kautta aikojen, Hatsepesutista Indira Gandhiin.

Hitsi, nukuin taas vähän huonosti, kiitos suklaan jota tuli syötyä illalla. Ja kun olen diabeetikko, niin verensokerin huima nousu piti elimistön kierroksilla yli puolen yön. Nukkumattomuudessa oli hyvätkin puolensa, tuli mietittyä eilisiä mietteitä kasvusta, varsinkin henkistä kasvua ja siihen liittyviä juttuja. Mietin mm. mitkä ovat niitä kantoja kaskessa, joihin usein kompastuu, kun luulee kasvaneensa tai haluaisi kasvaa. Ja kun luulee olevansa "isompi ihminen" ja sitten tapahtuu jotakin yllättävää, niin onkin "tosi pieni". Hain kirjahyllystä kirjan "Valinta on sinun"-henkisen kasvun opas nuorille ja sain lisää ajattelemisen aiheita.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että Laiskuus on kyllä suurin henkisen kasvun este. Kun ei viitsi eikä jaksa kiusata itseään. Kasvu kun ei näy heti eikä ole muutenkaan konkreettinen, niin...
Henki vahvistuu kaikessa hiljaisuudessa, hitaasti. Ei jaksaisi odottaa.

Toinen mieleeni tullut syy on Pelko. Uudet ajatukset ja näkemykset elämästä ja asioista pelottaa. Kaikki, mikä uhkaa turvallista arkea on uhka, vaikka samalla pitäisi nähdä mahdollisuudet. Pitäisi ottaa riskejä, jotta muutosta tapahtuisi.

Kolmas syy on Julmuus. Kuulostaa hurjalta, mutta jos ei pysty tuntemaan empatiaa toisia ihmisiä, eläimiä ja maata kohtaan on hukassa. Ajatus siitä, että kaikki pystyvät julmuuteen on hurja, mutta totta. Empatiakyky on herkkyyttä, jota voi itsessään ja toisissa kasvattaa, vai voiko ?

Neljäs syy on mielestäni Moittiminen, Syyttäminen. Joidenkin ihmisten mielestä kaikki syyt ikäviin asioihin on aina jossakin muualla kuin itsessä. Aikamoinen tulppa omalle henkiselle kasvulle on, jos aina syytetään virheistä ja/tai ongelmista vanhempia, kavereita, yhteiskuntaa tai ihan ketä tahansa, vaikka bussikuskia. Niin kauan kun näkee itsensä uhrina ei voi ottaa vastaan onnellisuutta ja mahdollisuuksia.

Viides syy löytyy Kovuudesta. Usein kovuus ja tiukat mielipiteet ovat perua vanhemmilta, koulusta, kirkosta, puolueesta jne. Olemme omaksuneet nuo muiden mielipiteet omiksemme ja päättäneet, että ne ovat omia ja oikein. Niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Ne tuovat turvaa, mutta voivat muuttua ajan kanssa taakaksi, jota on raskas kantaa.

Kuudes syy on Uskomukset. Tiedämme varmasti mikä on oikein ja mikä väärin. Syntyy intohimoja, joita motivoi erilaiset tunteet. Järki sumenee.

Näitä mietin yön mustina tunteina. Nyt väsyttää, mutta ei mennyt hukkaan tuokaan aika, vaikka mielummin olisin kyllä nukkunut. Perustarpeet kun ovat tässä iässä nousseet arvoon arvaamattomaan.

Kun sataa tai on muuten mörkki ilma ettei ulos viitsi mennä, on hyvä aloittaa lasten vaatekaappien läpikäynti. Aloitin kuopuksesta. Uskomaton määrä vaatetta joita ei ole käytetty aikoihin. Joko ne olivat liian pieniä, kuluneita, ei mieleisiä tai sitten vain niin piilossa kasojen takana, ettei kukaan ole niitä sieltä löytänyt. Kirppiskassit, toinen Pelan kirppikselle ja toinen omalle tulevalle pöydälle täyttyivät. Ja kun sain loput vaatteet viikatuksi kaappiin, huomasin miten poika on taas kasvanut. Ei kun kauppalistaan sukkia, pitkiä kalsareita ja jokunen huppari. Tätä kasvun ihmettä jaksan aina ihailla ja kauhistella.

Kun talossa on 5 murkkua, joilla kaikilla on menossa kasvupyrähdys eri vaiheissa, on pieniä, lyhyitä ja muuten epäsopivia vaatteita ja kenkiä kasatolkulla. Onneksi kasvavat. Toivottavasti myös henkisesti. Taidan lähteä ensi viikolla tyttöjen kanssa shoppailemaan, jos vanhan äitimuorin vielä mukaansa huolivat. Onneksi minulla on rahapussi, ehkä sillä helpotan mukaan pääsyä ; )

Koko elämähän on yhtä kasvua. Kun fyysinen kasvu hieman hidastuu, niin henkinen alkaa toden teolla. Luotan siihen, että kasvan vielä itsekin...ainakin lapset ja mies kovasti siihen kannustavat ja haastavat. Ystävistä puhumattakaan.

Kovasti olen vanhenemista viime vuosina miettinyt ja löysin yhden hienon Magnus von Platenin ajatuksen aiheesta.

" Se, että huolestumme vanhenemisesta johtuu siitä, että huomaamme vain sen, mitä vuodet vievät, emmekä sitä mitä ne lahjoittavat; tietoa, selvänäköisyyttä, ymmärrystä. Huomaamme ainoastaan, että silmälasit olisivat tarpeen."