IRC-Galleria

Taidan pitää kirjoittelussa pientä paussia. Tiedoksi vaan teille kahdelle.

Olisin alle 10 vuotiaana halunnut liittyä kotipaikkakuntani partioon, jossa toimi monia kavereitani, en saanut kotoa lupaa, toiminta oli liian lähellä kirkkoa ja isänmaata. Pyysin että saisin liittyä pioneereihin kun osa kavereistani toimi niissä, en saanut kotoa lupaa, toiminta oli liian punaista ja vallankumouksellista. Olin ihmeissäni, en ymmärtänyt perusteluja ollenkaan. Harmitti jonkin aikaa, mutta harrastuksia löytyi sitten toisaalta, joihin vanhemmilla ei ollut huomautettavaa. Elin melko suojattua elämää siltä osin, että ystävyyssuhteeni olivat myös vanhempien kontrollin alla. "Huonosta seurasta" varoiteltiin ja "kiltit tytöt, oikeista perheistä" olivat "hyvää seuraa". En omasta mielestäni kasvanut kovinkaan kieroon. Pidän itseäni melko suvaitsevaisena ja avoimena ja tuttavapiirini on aika epähomogeeninen joukko tällä hetkellä.

Nyt aika on toinen ja olen samassa tilanteessa omien lasteni kanssa. Toiminko kuten vanhempani vai luotanko siihen, että heillä on niin paljon omaa järkeä, että osaavat itse arvioida missä joukoissa seisovat ja mitä tekevät. Viestit ulkomaailmasta joita saan, eivät ole kannustavia, miten niihin suhtautua. Pienellä kylällämme ryypätään, poltetaan tupakkaa, myydään ja välitetään päihteitä, kiristetään niin henkisellä kuin fyysiselläkin väkivallalla, jos joku kärähtää. Osa vanhemmista on juonessa mukana. Nyt valehdellaan ja varastetaan. Julkista omaisuutta tuhotaan ja opettajille koulussa uhmaillaan jopa haistatellaan. Tuntuu ettei millään ole mitään väliä. Ikävä vyyhti isoja moraalisia asioita, jotka eivät jääneetkään yksittäistapauksiksi, niiksi nuoruuden kokeiluiksi ja töppäilyiksi, joille voi nauraa 10 vuoden päästä, kuten aluksi luulin. Vaan kaikki tämä vain jatkuu ja pahenee.
Mihin asetan rajan ja miten aikuisena toimin ? tätä olen viime öinä miettinyt. Lapsella on vastuunsa, mutta koen että myös minulla aikuisena se olisi, vai mitä olette mieltä ? Tuntuu että järkevällä puheella, perusteluilla ei ole merkitystä. Kavereiden voima menee yli kaiken. Joukkoon on kuuluttava, eikä kasvoja saa menettää. Näin voi toimia toisia tukien, ohjaillen tai alistuen. Olen aika neuvoton.

En tiedä onko teitä muita lapsena opetettu, että ei saa valehdella, varastaa, kiristää, käyttäytyä koulussa ja maailmalla huonosti, siis kiroilla, haistatella, olla tympeä jne...
Minua on mummo opettanut. Ehkä tärkein perintöni häneltä onkin juuri rehellisyyden kunnioittaminen.
Kun vähän kasvoin, aloin ymmärtää että on olemassa monenlaista rehellisyyttä, totuutta vähän eri tarpeiden mukaista. Minulle selvisi mm. mitä ovat "valkoiset valheet" ja "muunneltu totuus".

Kirja jonka tänään luin loppuun on Virpi Hämeen-Anttilan: Perijät (527 sivua). Tässä kirjassa käsitellään yhtenä keskeisenä aiheena juuri rehellisyyden moninaisia kasvoja. Totuutta voi olla monenlaista ja yhden ajan totuus voi näyttää tulevaisuudessa aivan toiselta, jopa valheelta ja toisin päin.
Lainaan tähän erästä kirjassa olevan kirjeen tekstiä.
..." Ymmärrät varmasti, että totuus ei ole ehdoton hyve...Totuus voi merkitä tuhoa ja negaatiota ja valhe, oikeudenmukainen, hyvään tähtäävä "Valhe" voi rakentaa, parantaa, eheyttää. Valheelliselle valhe on kevyt ja helppo, rehelliselle valhe on raskas ja vaikea, mutta hänen on otettava tämä "valhe" kantaakseen silloin kun se on ainoa tie oikeudenmukaisuuteen. Tällainen "valehtelija" on sitäkin sankarillisempi, jos lyhytnäköiset heittävät häntä kivillä."

Mietin miten voi erottaa valheellisen valheen tai rehellisen valheen ? Ja kyllä sen voi erottaa. On vaan tunne siitä, että joihinkin ihmisiin voi luottaa ja että ne ovat aitoja hyväntekijöitä. Toki joskus virhearviointejakin tulee ja silloin harmittaa, tuntee itsensä aivan pöllöksi, huijatuksi.
Paljon antaa anteeksi kun tarkoitus on hyvä ja kunniallinen. Haluan uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka nokille välillä tulisikin.

Hohhoijaa mikä päivä...liikaa kaikenlaista, arjen touhuja, leipomista, siivoamista, talvivaatteiden läpikäymistä, järjestelyä ja läsnäoloa.
Yritän päivittäin ottaa itselleni hetken, vaikka varastan sen jos ei muuten onnistu, mutta tänään oli päivä, jolloin pysähdystä ei ollut, eikä tullut oikein tilaisuutta sitä varastaakaan. Nyt on aika puhkinainen olo.
Ja kun on väsynyt, niin pienetkin asiat saavat aivan liiat mittasuhteet. Ehdottomuus nostaa taas päätään ja selkeä ajattelu takkuilee.

Tiedän, että ehdottomuudessani olen toisinaan aika rasittava nipottaja, mutta on joitakin asioita joissa haluan olla tiukka ja pidän periaatteistani kiinni. Yksi asia on, että en hyväksy laittomuutta. Arvostan demokraattista ja oikeudenmukaista yhteiskuntaamme todella paljon ja olen valmis ikäviinkin mielipiteisiin ja tekoihin puolustaakseni tätä arvoa. Toinen tärkeä asia minulle on oma perhe ja sen puolustaminen. Suvun arvon opin lapsena, perheen vasta aikuisena, tämä on niin uusi asia.
Joskus oma pieni elämäni järkkyy, kun joutuu puolustamaan arvojaan omaa itseään tai lähimpiään vastaan. Näissä tilanteissa omat arvot ovat puntarissa ja kun sattuu että useampi itselle tärkeä arvo on vastakkain, niin siinäpä on pulma. Onko toinen asia toista asiaa arvokkaampi, voiko niitä edes verrata. Joutuu tekemään arvovalintoja...usein niin hemmetin vaikeita.

Toivottavasti nukuttu yö ja lepo auttavat selkeämpään ajatteluun.

Olen ollut suurimman osan eläämääni aika yksiniittinen ihminen. Siis sellainen, joka tietää mitä tahtoo ja tietää mikä on oikein, eikä jätä kertomatta sitä muillekin. Ajan myötä olen alkanut etsiä toista totuutta. Voisiko asioihin suhtautua toisella tavalla tai/ja tehdä asioita toisin kuin ennen. Tiedän, ettei ole vain yhtä totuutta, mutta oman ja omaksutun totuuden lisäksi on vaikeaa löytää ja varsinkin sisäistää toisia.

Yksi konkreettinen esimerkki uudesta totuudesta on traditiohin suhtautuminen, kuten jouluun. Meillä joulu on ollut hyvin perinteinen, kaikkine perinteisine ruokineen, joulukirkkoineen,saunoineen ja lahjavuorineen kaikkineen. Myönnän että olen jouluihminen, joka aloitin joulun valmistelut jo elokuussa kaivamalla joululehdet (n.½metriä) ja lukien niitä suunnitella seuraavaa joulua. Kaiken piti olla niin kuin ennenkin, lapsetkin toivoivat sitä ja mies.
Minä nautin, mutta samalla väsyin ja turhauduin. Viimeistään jouluna kun osa mukuloista ei ollut mihinkään tyytyväisiä, purkivat pettymystään nahistelemalla, eivätkä ymmärtäneet minkä suuren työn olin tehnyt, kiittämättömät, kihisin kiukusta ja taisin tirauttaa muutaman kyyneleenkin. Päätin, että ei enää koskaan tällaista joulua. Mutta annas olla, kun seuraava elokuu koitti, oli lehdet taas sängyn vieressä odottamassa.

Nyt ei ollut, eikä tule. Meille tulee toisenlainen joulu. Minä en ole tehnyt vielä mitään valmisteluja, vaikka on jo marraskuu. Päätin ihan aikuisten oikeesti etten hössötä joulun kanssa. Helpotus on suuri jo nyt. Joulun jälkeen tiedän kestääkö tämä uusi totuus myös tradition painon.

Toiseksi isoin tyttö täytti tänään 15 vuotta. Monena vuonna olemme pitäneet Halloween-juhlat juuri näiden synttäreiden aikoihin. Nyt päätimme muuten vain juhlia. Hyvin ex tempore keksimme itsellemme roolit, joissa sitten juhlimme nämä bileet. Meillä oli sankari humppaleena, taiteilija, hoppari, vankikarkuri, amispoppari, rahamies, haamu ja pissaliisa. Niin ja pissaliisan sylikoira Onski.

Lapsilta meinasi mennä sipsit väärään kurkkuun kun pissaliisa ja amispoppari veti roolia. Hyvin oli molemmat sisäistäneet roolinsa. Joskus tuntuu, että lasten on vaikea ymmärtää, että vanhemmillakin on ollut elämää ennen heitä ja että he ovat olleet myös nuoria. Lasten suusta kuului; kuinka sä äiti voit olla...tai sä oot ihan just kun se....joka kulkee samassa bussissa... tai sä oot ihan sen Käenpesän Helinän olonen. Ja eikun lisää huulikiiltoa ja poseeraamaan.

Ilta oli mukava ja hauska, mutta täytyy myöntää, että saunaan pääsy kruunasi illan. Sain pestä hiuslakat ja pakkelit pois ja olla taas arkinen ja tavallinen äiti.

Tunnen aina pientä haikeutta lasten syntymäpäivinä. Aika kuluu ja taas olemme lähempänä sitä hetkeä kun he lentävät pesästä. Lähdöt ovat minulle aina vaikeita, olivat ne sitten omia tai toisten. Olivat ne nopeita tai hitaita. Tunteet läikkyy aina yli...

Kävin tänään kirjakaupassa ja ostin kolme uutuus kirjaa. Virpi Hämeen-Anttilan uusimman, Anna-Leena Härkösen uusimman ja suuresti ihailemani, juuri aivokasvaimeen menehtyneen Reko Lundanin vaimonsa kanssa kirjoittaman teoksen.
Tunnen ihmisiä, joita ei voi viedä vaatekauppaan tai kenkäkauppaan tai karkkikauppaan tai kultasepän liikkeeseen, koska heihin iskee himo ostaa. Minulle näin käy kirjakaupassa. Varsinkin suomalainen nykykirjallisuus himottaa. Olen myös heikkona satukirjoihin ja Astrid Lindgrenin tuotantoon. Kirjahyllyssä on myös monta puutarha-,kädentaito-,ja historiakirjaa.

Luin jo lapsena paljon. Tiina-kirjat, Neiti Etsivät ja Viisikot olivat aivan ihania. Vaahteranmäen Eemeli oli sankarini. Vähän vanhempana yläasteella odotin perjantai-iltapäiviä, sillä koulu loppui aiemmin ja kävimme parhaan ystäväni kanssa ensin karkkikaupassa ja sitten kirjastossa, viikon kohokohta.

Lukeminen on liittynyt ilta/yörituaaleihini aina. Nukkumaan meno ilman jotain lukemista tuntuu aivan absurdilta. Luen vaikka puhelinluetteloa tai mainoksia jos muuta ei ole.
Luenkin aina makuuasennossa. Istuen en osaa lukea rennosti, paitsi syödessäni, jota harrastin ennen perheellistymistäni. Nyt luen syödessäni vain silloin, kun lapset ovat koulussa ja mies jossain muualla, vähän niin kuin salaa ;-)

Ja eikun lukemaan !

Muistatteko miltä tuntui lapsena saunan jälkeen pukea puhdas yöpaita päälle ja mennä nukkumaan mummon puhtaisiin pitsilakanoihin, minä muistan, tunne oli aika huikea. Samanlaisia huikeita tunteita tuli monista asioista; ensi lumesta ja punaisesta sarvis-pulkasta, jota vedettiin pitkin vähälumista asfalttia, niin että kipunat metallijalaksista sinkoilivat, ensimmäisestä merkkarista, toinen ei koskaan maistunut yhtä hyvälle kuin ensimmäinen, märistä lapasista, joita kuivateltiin patterilla, miten ihanan lämpimät ja vanuneet ne olivat. Tai miten hyviltä mummolan raparperit ja karviaiset maistuivat, varsinkin kun ne olivat aamun viileitä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin....

Miksi nyt samat asiat eivät enää tunnu miltään ? tai jos tuntuukin, niin tunnetta voisi verrata väljähtyneeseen lämpimään kaljaan muovimukissa. Johtuuko tämä aikuiseksi kasvamisesta vai vain herkkyyden häviämisestä. Onko mauttomuus, hajuttomuus ja tunnottomuus aikuisuuden hinta. Vai onko vain minulle käynyt näin.

Yksi selitys voisi olla se, että elämme liian "rikasta elämää", jolloin mikään pieni ei tunnu enää miltään. Kaikkea saa ja pitää kokeilla, syödä ja haistella. Aistit huutavat lepoa ja kun eivät sitä saa, nääntyvät.
Toinen selitys voisi olla, että vanhemmiten aivot eivät rekisteröi enää kaikkea oleellista, kun kovalevy on täynnä kaikkea muuta. Arjen asiat isot ja pienet, mukavat ja vähemmän mukavat täyttävät muistitilan.

Olipa syyt mitkä tahansa, haluisin vielä tuntea suuria tunteita pienistä asioista useammin kuin nyt.

Voi hyvä ihme tätä keliä !!! Marraskuu alkoi oikein myrskyisästi. Me asumme saimaan saaressa ja täällä tuulee yleensä aina, mutta nyt oikein kunnolla. Täällä on lumimyrsky, tuulee ja sataa lunta. Viime yönäkin lähes 30 senttiä ja ilmatieteenlaitoksen mukaan säät jatkuu tällaisena lähipäivät. Voi mies parkaa joka kolaa pihaa puhtaaksi.

Minullahan ei ole mitään hätää. Villasukat jalkaan ja puita uuneihin. On oikein hyvä keli saada paperihommiin järkeä ja kirjoittaa pari rästissä ollutta kirjettä. Minulla on kirjekaveri, jonka kirjeitä aina odotan, mutta huomaan että arki imaisee niin, että omat kirjeeni venyvät. Tänään oli hyvä aika kirjoittaa ja katsella samalla kun pikkulinnut tappelee ruokinta-automaatilla. On ne veijareita.

Iltapäivällä lapsia viemään tanssiharkkoihin ja fysioterapiaan, ryhtitarkastukseen. Onneksi illalla ei ole mitään tai ainakaan mitään tällä hetkellä tiedossa olevaa.
Eletään hetkessä !

Yöpöydälläni on taas uusi kirja, "Naisen itsetunto", jonka on kirjoittanut Mirja Sinkkonen. Olen puolessavälissä ja aika ihastunut tekstiin. Tässä yksi helmi tuosta kirjasta. Sinkkonen kirjoittaa miten helposti naisen elämä alkaa olla suorittamista, kaiken suorittamista. Hän siteeraa Colette Dowlingin ajatusta, miten ratkaista ikuinen ongelma jaksamisesta, riittämättömyyden tunteesta ja itseinhon värittämästä suorituselämästä.

Pitää löytää ja hyväksyä omakokonaisuus, tavallisuus ja keskinkertaisuus. Ei kukaan jaksa koko elämäänsä kävellä varpaillaan tai kyykyssä. Tavallinen kävely sujuu parhaiten. Jos joutuu kyykkyyn tai varpailleen, on jatkuvasti kateellinen niille, joiden ei tarvitse koko ajan suorittaa tai joiden ei tarvitse alistua ja pienentää itseään.

Mietin minkä kokoinen minä olen ja miten minä matkani taitan ?