IRC-Galleria

Huomenna 23.11. on Klemetin päivä. Nimi on peräisin vuonna 96 marttyyrinä kuolleelta paavi Clemensiltä. Kyseinen herra oli itse Pyhän Pietarin oppilas ja Pietarin seuraaja Rooman piispana.
Joku voi nyt ihmetellä miksi olen niin kiinnostunut tästä päivästä. Selitys liittyy vanhaan perimätietoon, jonka mukaan Suomessa on odotettu tämän päivän säätä. Suojasää tiesi leutoa talvea Matin päivään saakka (24.2.), pakkaset taas kylmää. Samaa suojaa odotettiin myös Liisalta (19.11.) ja Kaisalta (25.11.). Liisanpäivänä oli enemmän kuin suojaa, jopa lämmintä ja sääennustukset näyttävät, että myös Kaisanpäivänä olevan erityisen lämmin sää. Mielenkiintoista nähdä tuleeko talvesta lämmin ja leuto, kuten perimätieto väittää.

Tapasin tänään vanhan ystävän. Miten mukavalta tuntui olla odotettu. Kynttilät lyhdyissä ulkona ja pöydillä sisällä, kauniisti katettu pöytä ja sen antimet kertoivat että emäntä oli nähnyt vaivaa ja halusi vieraan viihtyvän. Minua lämmittää tuollainen. Ja kun jututkin menevät yksiin, aika kuluu kuin siivillä ja jää tunne että pitää pian päästä uudelleen juttelemaan. Ystäväni toivoikin, että tapaisimme vielä ennen Joulua. Yritän järjestää.
Sain ystävältäni kauniin kynttilän ja toiveen, että polttaisin sitä, kun minulla on aikaa itselleni. Tämä onkin hyvä testi, kuinka pian saan kynttilän poltettua.

Olen sellainen tulehen tuijottaja ja varsinkin tämä vuodenaika saa kaivamaan kynttilöitä lisää kaapeista. Pimeys vain lisääntyy, kun lumet häviävät. Onneksi ulos voi ripustella lyhtyjä ja kun pakkaset saapuvat, mikään ei ole niin kaunis kuin jäälyhty.

Jouluun on kuukausi. Normaalisti olisin jo tehnyt vaikka mitä, siis täysi tohina päällä kohti joulua. Nyt ei. En ole ostanut yhtään lahjaa enkä osta. Olen kertonut tämän myös läheisille. Ajattelin tänä vuonna laittaa kaikki lahjarahat Afrikkaan. Eli ostan kirkon ulkomaanavun kautta vuohia, sikoja ja kanoja Afrikkaan. Kunhan saan sen tehdyksi, niin kerron miten kävi. En myöskään tee kenellekään lahjoja, vaan kaikki sukat, lapaset, pipot jne... menee hyväntekeväisyyteen tänä vuonna. Kohteet on vielä päättämättä.

Miksikö näin. Kiusaanko lapsia ja miestä ihan kohtuuttomasti tahallani. Ei kyse ei ole kiusaamisesta. Ensinnäkin olen kyllästynyt niihin lahjavuoriin, joita meillä jouluisin on. Mukana olleet voivat todistaa niiden aitouden. Ja kuitenkin osa lapsista ovat todella pettyneitä, "tyhmä lahja", "en mä tätä halunnut", "miksen saanut sitä ja tätä"...osaa ei avata kuukauteen edes paketista tai lahja on parin tunnin päästä rikki. Masentavaa. Olen omassa kodissani lapsena tottunut siihen, että jokainen antaa yhden paketin jokaiselle, ajatellen toista todella tai sitten on ostettu yksi isompi yhteinen lahja. Minusta joulussa on ja pitää olla muutakin kuin lahjat.

Päätin myös että tänä jouluna en stressaa joulutarjoilujen suhteen. Teen listan mikä minusta on tärkeää joulupöydässä. Pyydän vastaavan muilta perheenjäseniltä ja sitten päätän mitä teen ja mitä ostan kaupasta. En halua olla jouluna väsynyt sitruuna, joka ei kestä yhtään lasten natinaa joulupöydässä, "en syö tota" tai "tämä on pahaa" jne... Nyt ajattelin yrittää vain nauraa moisille puheille, joulun jälkeen kuulette miten kävi.

Sain eilen pienen vihjeen, että jotakin voisi tehdä. Mies toi kirjastosta kirjoja, yhden kynttilän tekokirjan ja piparkakkutalokirjan. Kivoja molemmat katsella. Aika näyttää tuleeko inspiraatio.

Minulle ja perheelle on kaksi must joulujuttua, jotka toteutan tänään. Leivon parasta aikaa englantilaista hedelmäkakkua (on juuri nyt uunissa) ja taatelikakkua. Pakkaseen menevät odottamaan. Ilman niitä ja omaa lanttulaatikkoa ei tule joulua.

Te kaikki lukijani. Kertokaa mikä on teille tärkeää joulussa, joulupöydässä ?

Tänään lähes koko Suomessa sataa vettä, lumet häviävät silmissä. Ei huvita mennä ulos. Puolet perheestä on viettämässä toivon mukaan mukavaa päivää Kristillisellä opistolla. Kotona kanssani on kolme suurinta mukulaa. Nyt saa katsella telkkaria vaikka koko päivän, pelata jne...
Itse ajattelin pyhittää päivän käsitöille. Tykkäisin tehdä enemmänkin, mutta kun tuntuu, että aika ei aina riitä. Taitaa olla vain järjestelykysymys... aina kuitenkin jotain pientä valmistuu. Käsitöiden tekemisessä on vähän samanlainen fiilis kuin lukemisessa. Pääsee irti arjesta, jonnekin hyvin kauas, kun on pakko keskittyä johonkin tekniseen, toistuvaan. Ajatukset pääsevät vapaasti lentämään, elämään omaa elämäänsä. Usein syntyy jotain uutta myös ajatusten tasolla, joskus ennemmän kuin käsistä.

Houkuttelen tytöt mukaan tekemään kaavoja mahdollisia tossuja ja muita joululahjoja varten.
Mukavaa ja ennen kaikkea rauhallista yhdessäoloa, joista varmasti kaikki nautimme.

Hyvä ihme sentään, jopa kolme lukijaa minun höpinöilläni. Luulin ihan että kaksi...kai kirjoittamista täytyy jatkaa suuren yleisön pyynnöstä ; )
Olen palannut eilen illalla kotiin. Lähdimme miehen kanssa tiistaina kohti Tamperetta ja koulutuspäiviä. Ajatelkaa ihan kahdestaan kaksi yötä ja kolme päivää, hotellia, valmista ruokapöytää, sosiaalista elämää, tuttuja, nukkumista ja rauhaa, harvinaista herkkua !

Lapsia ripoteltiin sukulaisiin, ystäville, tukiperheeseen ja osa jäi pitämään taloa pystyssä ja elukoita hengissä. Ja tekivätkin sen todella hienosti. Olen kyllä tosi ylpeä näistä kotihengettäristä, jotka osaavat ja ennen kaikkea haluavat kantaa vastuuta asioista. Kun vaan aina muistaisi tarpeeksi kiittää.

Tampereella koulutuspäivät menivät hyvin. Jäi paljon takkiin, niinkuin sanotaan. Ajatuksia joita esitykset ja työpajat antoivat tulee työstettyä vielä pitkään, uskon niin.
Yksi puhuttelevimmista esityksistä oli lasten psykiatri Jukka Mäkelän puheenvuoro, jossa hän käsitteli lapsen oikeutta elämäntarinaan. Hän puhui mustista ja valkoisista helmistä, elämän helminauhassa. Helmet ovat kuin jälkiä/uria joita aivoihin jää erilaisista elämäntilanteista. Tutkimusten mukaan jopa hyvin pienen vauvan aivoihin jää jälki, kun vanhempi vastaa omalla hymyllään ja katseellaan lapsen katseeseen ja hymyyn. Syntyy valkoinen helmi. Tässä on kyse yhteisestä kokemuksesta. Ihminen on laumaeläin ja tarvitsee toisia ihmisiä.
Traumat syntyvät usein hylkäämisestä, yksinjäämisestä, yksinäisestä kokemuksesta. Suuret luonnonkatastrofitkaan eivät jätä lapseen niin suurta traumaa kuin yksinjääminen, hylkääminen arjessa.
Pohdimme myös sitä, mitä sitten kun lapsella on valmiina musta helminauha kaulallaan, kun hän syntyy perheeseen. Mustia helmiä ei saa pois, mutta väliin voidaan luoda niitä valkoisia. Niitä ei luoda tempuilla ja toiminnalla, vaan pysyvällä arjella, toistuvuudella ja ennen kaikkea yhteisillä kokemuksilla.
Tästä riittäisi vielä kirjoitettavaa, mutta ehkä palaan tähän vielä myöhemmin, kun olen vähän kypsytellyt...
Olin myös työpajassa, jossa käsiteltiin adoptiota ja olin joistakin esityksistä aika mykistynyt. Kuulin hyvin erilaisia tarinoita pienistä 2 viikkoisista adoptiolapsista, aikuisista mm. 27 vuotiaasta adoptiolapsesta jne... Jäi mietittävää.

Nyt on palattu kuitenkin arkeen ja se maistuu taas toisenlaiselta kuin viime maanantaina. Vanha klisee on, että pitäisi useammin lähteä kauemmas että näkee lähelle tarkemmin, mutta näin se vain on.

Taidan pitää kirjoittelussa pientä paussia. Tiedoksi vaan teille kahdelle.

Olisin alle 10 vuotiaana halunnut liittyä kotipaikkakuntani partioon, jossa toimi monia kavereitani, en saanut kotoa lupaa, toiminta oli liian lähellä kirkkoa ja isänmaata. Pyysin että saisin liittyä pioneereihin kun osa kavereistani toimi niissä, en saanut kotoa lupaa, toiminta oli liian punaista ja vallankumouksellista. Olin ihmeissäni, en ymmärtänyt perusteluja ollenkaan. Harmitti jonkin aikaa, mutta harrastuksia löytyi sitten toisaalta, joihin vanhemmilla ei ollut huomautettavaa. Elin melko suojattua elämää siltä osin, että ystävyyssuhteeni olivat myös vanhempien kontrollin alla. "Huonosta seurasta" varoiteltiin ja "kiltit tytöt, oikeista perheistä" olivat "hyvää seuraa". En omasta mielestäni kasvanut kovinkaan kieroon. Pidän itseäni melko suvaitsevaisena ja avoimena ja tuttavapiirini on aika epähomogeeninen joukko tällä hetkellä.

Nyt aika on toinen ja olen samassa tilanteessa omien lasteni kanssa. Toiminko kuten vanhempani vai luotanko siihen, että heillä on niin paljon omaa järkeä, että osaavat itse arvioida missä joukoissa seisovat ja mitä tekevät. Viestit ulkomaailmasta joita saan, eivät ole kannustavia, miten niihin suhtautua. Pienellä kylällämme ryypätään, poltetaan tupakkaa, myydään ja välitetään päihteitä, kiristetään niin henkisellä kuin fyysiselläkin väkivallalla, jos joku kärähtää. Osa vanhemmista on juonessa mukana. Nyt valehdellaan ja varastetaan. Julkista omaisuutta tuhotaan ja opettajille koulussa uhmaillaan jopa haistatellaan. Tuntuu ettei millään ole mitään väliä. Ikävä vyyhti isoja moraalisia asioita, jotka eivät jääneetkään yksittäistapauksiksi, niiksi nuoruuden kokeiluiksi ja töppäilyiksi, joille voi nauraa 10 vuoden päästä, kuten aluksi luulin. Vaan kaikki tämä vain jatkuu ja pahenee.
Mihin asetan rajan ja miten aikuisena toimin ? tätä olen viime öinä miettinyt. Lapsella on vastuunsa, mutta koen että myös minulla aikuisena se olisi, vai mitä olette mieltä ? Tuntuu että järkevällä puheella, perusteluilla ei ole merkitystä. Kavereiden voima menee yli kaiken. Joukkoon on kuuluttava, eikä kasvoja saa menettää. Näin voi toimia toisia tukien, ohjaillen tai alistuen. Olen aika neuvoton.

En tiedä onko teitä muita lapsena opetettu, että ei saa valehdella, varastaa, kiristää, käyttäytyä koulussa ja maailmalla huonosti, siis kiroilla, haistatella, olla tympeä jne...
Minua on mummo opettanut. Ehkä tärkein perintöni häneltä onkin juuri rehellisyyden kunnioittaminen.
Kun vähän kasvoin, aloin ymmärtää että on olemassa monenlaista rehellisyyttä, totuutta vähän eri tarpeiden mukaista. Minulle selvisi mm. mitä ovat "valkoiset valheet" ja "muunneltu totuus".

Kirja jonka tänään luin loppuun on Virpi Hämeen-Anttilan: Perijät (527 sivua). Tässä kirjassa käsitellään yhtenä keskeisenä aiheena juuri rehellisyyden moninaisia kasvoja. Totuutta voi olla monenlaista ja yhden ajan totuus voi näyttää tulevaisuudessa aivan toiselta, jopa valheelta ja toisin päin.
Lainaan tähän erästä kirjassa olevan kirjeen tekstiä.
..." Ymmärrät varmasti, että totuus ei ole ehdoton hyve...Totuus voi merkitä tuhoa ja negaatiota ja valhe, oikeudenmukainen, hyvään tähtäävä "Valhe" voi rakentaa, parantaa, eheyttää. Valheelliselle valhe on kevyt ja helppo, rehelliselle valhe on raskas ja vaikea, mutta hänen on otettava tämä "valhe" kantaakseen silloin kun se on ainoa tie oikeudenmukaisuuteen. Tällainen "valehtelija" on sitäkin sankarillisempi, jos lyhytnäköiset heittävät häntä kivillä."

Mietin miten voi erottaa valheellisen valheen tai rehellisen valheen ? Ja kyllä sen voi erottaa. On vaan tunne siitä, että joihinkin ihmisiin voi luottaa ja että ne ovat aitoja hyväntekijöitä. Toki joskus virhearviointejakin tulee ja silloin harmittaa, tuntee itsensä aivan pöllöksi, huijatuksi.
Paljon antaa anteeksi kun tarkoitus on hyvä ja kunniallinen. Haluan uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka nokille välillä tulisikin.

Hohhoijaa mikä päivä...liikaa kaikenlaista, arjen touhuja, leipomista, siivoamista, talvivaatteiden läpikäymistä, järjestelyä ja läsnäoloa.
Yritän päivittäin ottaa itselleni hetken, vaikka varastan sen jos ei muuten onnistu, mutta tänään oli päivä, jolloin pysähdystä ei ollut, eikä tullut oikein tilaisuutta sitä varastaakaan. Nyt on aika puhkinainen olo.
Ja kun on väsynyt, niin pienetkin asiat saavat aivan liiat mittasuhteet. Ehdottomuus nostaa taas päätään ja selkeä ajattelu takkuilee.

Tiedän, että ehdottomuudessani olen toisinaan aika rasittava nipottaja, mutta on joitakin asioita joissa haluan olla tiukka ja pidän periaatteistani kiinni. Yksi asia on, että en hyväksy laittomuutta. Arvostan demokraattista ja oikeudenmukaista yhteiskuntaamme todella paljon ja olen valmis ikäviinkin mielipiteisiin ja tekoihin puolustaakseni tätä arvoa. Toinen tärkeä asia minulle on oma perhe ja sen puolustaminen. Suvun arvon opin lapsena, perheen vasta aikuisena, tämä on niin uusi asia.
Joskus oma pieni elämäni järkkyy, kun joutuu puolustamaan arvojaan omaa itseään tai lähimpiään vastaan. Näissä tilanteissa omat arvot ovat puntarissa ja kun sattuu että useampi itselle tärkeä arvo on vastakkain, niin siinäpä on pulma. Onko toinen asia toista asiaa arvokkaampi, voiko niitä edes verrata. Joutuu tekemään arvovalintoja...usein niin hemmetin vaikeita.

Toivottavasti nukuttu yö ja lepo auttavat selkeämpään ajatteluun.

Olen ollut suurimman osan eläämääni aika yksiniittinen ihminen. Siis sellainen, joka tietää mitä tahtoo ja tietää mikä on oikein, eikä jätä kertomatta sitä muillekin. Ajan myötä olen alkanut etsiä toista totuutta. Voisiko asioihin suhtautua toisella tavalla tai/ja tehdä asioita toisin kuin ennen. Tiedän, ettei ole vain yhtä totuutta, mutta oman ja omaksutun totuuden lisäksi on vaikeaa löytää ja varsinkin sisäistää toisia.

Yksi konkreettinen esimerkki uudesta totuudesta on traditiohin suhtautuminen, kuten jouluun. Meillä joulu on ollut hyvin perinteinen, kaikkine perinteisine ruokineen, joulukirkkoineen,saunoineen ja lahjavuorineen kaikkineen. Myönnän että olen jouluihminen, joka aloitin joulun valmistelut jo elokuussa kaivamalla joululehdet (n.½metriä) ja lukien niitä suunnitella seuraavaa joulua. Kaiken piti olla niin kuin ennenkin, lapsetkin toivoivat sitä ja mies.
Minä nautin, mutta samalla väsyin ja turhauduin. Viimeistään jouluna kun osa mukuloista ei ollut mihinkään tyytyväisiä, purkivat pettymystään nahistelemalla, eivätkä ymmärtäneet minkä suuren työn olin tehnyt, kiittämättömät, kihisin kiukusta ja taisin tirauttaa muutaman kyyneleenkin. Päätin, että ei enää koskaan tällaista joulua. Mutta annas olla, kun seuraava elokuu koitti, oli lehdet taas sängyn vieressä odottamassa.

Nyt ei ollut, eikä tule. Meille tulee toisenlainen joulu. Minä en ole tehnyt vielä mitään valmisteluja, vaikka on jo marraskuu. Päätin ihan aikuisten oikeesti etten hössötä joulun kanssa. Helpotus on suuri jo nyt. Joulun jälkeen tiedän kestääkö tämä uusi totuus myös tradition painon.

Toiseksi isoin tyttö täytti tänään 15 vuotta. Monena vuonna olemme pitäneet Halloween-juhlat juuri näiden synttäreiden aikoihin. Nyt päätimme muuten vain juhlia. Hyvin ex tempore keksimme itsellemme roolit, joissa sitten juhlimme nämä bileet. Meillä oli sankari humppaleena, taiteilija, hoppari, vankikarkuri, amispoppari, rahamies, haamu ja pissaliisa. Niin ja pissaliisan sylikoira Onski.

Lapsilta meinasi mennä sipsit väärään kurkkuun kun pissaliisa ja amispoppari veti roolia. Hyvin oli molemmat sisäistäneet roolinsa. Joskus tuntuu, että lasten on vaikea ymmärtää, että vanhemmillakin on ollut elämää ennen heitä ja että he ovat olleet myös nuoria. Lasten suusta kuului; kuinka sä äiti voit olla...tai sä oot ihan just kun se....joka kulkee samassa bussissa... tai sä oot ihan sen Käenpesän Helinän olonen. Ja eikun lisää huulikiiltoa ja poseeraamaan.

Ilta oli mukava ja hauska, mutta täytyy myöntää, että saunaan pääsy kruunasi illan. Sain pestä hiuslakat ja pakkelit pois ja olla taas arkinen ja tavallinen äiti.

Tunnen aina pientä haikeutta lasten syntymäpäivinä. Aika kuluu ja taas olemme lähempänä sitä hetkeä kun he lentävät pesästä. Lähdöt ovat minulle aina vaikeita, olivat ne sitten omia tai toisten. Olivat ne nopeita tai hitaita. Tunteet läikkyy aina yli...