IRC-Galleria

Sain tähän tarinaan ensimmäisen lauseen Musulta ja viimeisen lauseen JannaMannalta. Itse pitää keksiä loput. Eli näin tämä menee...

Olipa kerran keltainen talo metsän keskellä. Se nökötti siellä yksin ja hylättynä. Sen ikkunat olivat rikki. Ovi repsotti vain toisesta saranastaan, naristen omaa surkeuttaan. Maali seinissä oli rapissut jo aikapäiviä sitten. Vain pienet suikaleet katonrajassa muistuttivat sen kauniista keltaisesta väristä, josta talo ja sen omistajat olivat kerran olleet niin ylpeitä.
Talon katosta oli irronnut tiilejä ja ne olivat tippuneet maahan. Vesi oli päässyt lahottamaan rakenteita, katto oli notkolla. Savupiippu oli rapautunut, laasti irronnut tiilien väleistä. Talovanhus oli surkea näky. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt taloa villiintyneen puutarhan ja metsän keskeltä. Kukaan ei käynyt sitä katsomassa ja kauhistelemassa sen tilaa. Talo oli totaalisen yksin ja hylätty. Vain kesäisin linnut kurkistelivat sen ikkunoista sisään ja rakensivat pesiään sen hataran katon alle.

Talovanhus oli elänyt ihania vuosikymmeniä yhden ja ainoan suvun talona. Useat sukupolvet olivat sitä rakentaneet, korjanneet ja pitäneet siitä huolta. Taloa ja sen puutarhaa oli rakastettu. Talo oli tuntenut olevansa arvostettu ja tarpeellinen. Se oli suonut suojaa asukeilleen ja oli ollut ylpeä itsestään.

Viimeinen talon asukeista oli Reino. Yksinäinen vanhapoika, joka hoiti taloa omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Yhteiselo oli hyvin rauhallista. Ulkopuolisia ei käynyt, olihan talo keskellä metsää ja Reino halusi olla rauhassa. Edes kaupungin kotipalvelu ei löytänyt Reinoa, silloin kun mies alkoi ikääntyä ja olisi tarvinut apua arjen askareisiin. Reinonkin aika tuli ja niin talo jäi yksin. Sukua ei ollut eikä ketään enää kiinnostanut miten talon kävisi.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta talolla oli yksi suuri toive. Se halusi pois Nangijalaan, jossa sen laudoista, ikkunoista, ovista ja muusta käyttökelpoisesta voitaisiin rakentaa jotakin uutta ja se saisi taas tuntea olevansa tarpeellinen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja talo oli jo menettää toivonsa, kunnes alkoi sataa. Tuuli vinkui talon autioissa nurkissa ja sai talon huokailemaan. Pian tuuli yltyi myrskyksi ja taloa ei enää ollut.

Aina ajoittain meikäläiseen iskee sisaruuskaipuu. Siis kaipuu siitä, että olisi sisko tai veli tai vaikka molemmat. Olen ainut lapsi ja aina inhonnut sitä. Lapsena manguin ja vonguin vanhemmilta siskoa tai veljeä, ei auttanut. Eikä kaipuuni jäänyt pelkästään sanalliselle tasolle. Tein ilkeitä temppuja vanhempien varmuusvälineille sisaruksien toivossa, hyi minä... ei auttanut sekään.

Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän kaipaan läheisiä sukulaisia tai ystäviä, joiden kanssa voisi jakaa tätä elämää, tapellakin. Minulla on varmasti hyvin ihanteellinen kuva sisarusten välisistä suhteista ja kaipuuseeni liittyykin juuri tuo hyvä. Olen toki sivusta seurannut aika kaameitakin sisaruusriitoja ja kateuksia milloin mistäkin asiasta. Pahimmat taitavat liittyä perintöriitoihin. Mutta haluan uskoa, että parhaimmillaan sisaruussuhteet ja hyvät ystävyyssuhteet ovat läpi koko elämän kestäviä läheisiä suhteita, joissa ei tarvitse aloittaa kaikkea alusta. Sukua ja/tai sukulaissieluja ollaan ja sillä siisti, vaikka toinen olisi toisinaan miten kamala tahansa.

Veriside ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Voi olla hyvin erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, jotka aiheuttavat sen, ettei sukulaistenkaan välille synny kiinteää, lämmintä suhdetta, vaikka kuinka ollaan samaa verta ja lihaa. Kemiat eivät vaan pelaa. Ja sitten saattaa löytää matkaltaan ihmisen, joka on niin tuttu, lämmin sukulaissielu, kuin sisko tai veli, vaikkei samaa sukua oltaisikaan.

Veljet ja Siskot, biologiset tai sosiaaliset ovat aarteita, joista kannattaa pitää kiinni ja huolta. Ne ovat kuitenkin mahtavia majakoita elämän joskus hyvinkin myrskyävällä merellä. Kuka tuntisi sinutkin paremmin kaikkine puutteinesi ja heikkouksinesi, kuin ne joiden kanssa olet matkaasi taivaltanut.

Erään aikakauslehden pääkirjoitus käsitteli ystävyyttä. Sellaista aitos ja oikeaa ystävyyttä. Päätoimittaja kertoi omista ystävistään, arkunkantajista, joiksi he toisiaan nimittivät. Juttu meni lyhyesti niin, että he kokivat olevansa toisilleen niin läheisiä ystäviä, että kokivat olevansa toistensa arkunkantajia, jos ystävä kuolisi. Arkunkantajiksihan pääsevät yleensä kaikkein läheisimmät sukulaiset ja ystävät. Luulen että he kuitenkin tarkoittivat henkistä arkun kantoa. Ajatus oli kuitenkin mielestäni hieno ja tunsin kateuden tunteita pitkän aikaa.
Jäin miettimään, ketkä olisivat minun arkunkantajani nyt ja tulevaisuudessa.

Sain eilen mieheltä lahjaksi Juha Tapion levyn. Olin siitä haaveillut jo jonkin aikaa, kun kuulin radiosta yhden kappaleen "kelpaat kelle vaan". Koko levy on hyvä, suosittelen. Kappaleissa on monta tasoa, se tuntuu kolahtavan niin nuoreen murkkuun, kuin tällaiseen keski-ikäiseen tätiinkin.

Olin tänään kampaajalla, samalla Ullalla, jolla olen käynyt jo pari vuotta. Suuren yleisön ja läheisten painostuksesta piti saada rokkitukka, mielellään vihreä. Kerroin Ullalle terveiset ja hän rupesi töihin. Onneksi aikani loppui ennenkuin hän ehti kaivaa vihreän värin hyllystä. Joten vaaleaksi jäi...hyvä näin. Mies joka ei yleensä ota mitään kantaa ulkonäköön liittyviin asioihini, sanoi että nyt on paras tukka pitkään aikaan. Hän toivoi myös että pirteys hiuksista vaikuttaisi koko päähän. Mietin, että olen tainnut olla liian Ulla Taalasmaa viime aikoina. Muutoksessa on mahdollisuus, myös ulkoisessa.

Edessä on kotiviikonloppu, pitkään aikaan. Huomenna menen kauppaan ostamaan joululeivonnaisaineksia, katsotaan mitä saadaan aikaan.

Yksi lapsi on vatsataudissa, joten pahimmassa tapauksessa olemme kohta kaikki taudissa. Nyt vaan hyvää käsihygieniaa, omat pyyhkeet jne...kunhan vaan väki muistaisi....

Huomenna 23.11. on Klemetin päivä. Nimi on peräisin vuonna 96 marttyyrinä kuolleelta paavi Clemensiltä. Kyseinen herra oli itse Pyhän Pietarin oppilas ja Pietarin seuraaja Rooman piispana.
Joku voi nyt ihmetellä miksi olen niin kiinnostunut tästä päivästä. Selitys liittyy vanhaan perimätietoon, jonka mukaan Suomessa on odotettu tämän päivän säätä. Suojasää tiesi leutoa talvea Matin päivään saakka (24.2.), pakkaset taas kylmää. Samaa suojaa odotettiin myös Liisalta (19.11.) ja Kaisalta (25.11.). Liisanpäivänä oli enemmän kuin suojaa, jopa lämmintä ja sääennustukset näyttävät, että myös Kaisanpäivänä olevan erityisen lämmin sää. Mielenkiintoista nähdä tuleeko talvesta lämmin ja leuto, kuten perimätieto väittää.

Tapasin tänään vanhan ystävän. Miten mukavalta tuntui olla odotettu. Kynttilät lyhdyissä ulkona ja pöydillä sisällä, kauniisti katettu pöytä ja sen antimet kertoivat että emäntä oli nähnyt vaivaa ja halusi vieraan viihtyvän. Minua lämmittää tuollainen. Ja kun jututkin menevät yksiin, aika kuluu kuin siivillä ja jää tunne että pitää pian päästä uudelleen juttelemaan. Ystäväni toivoikin, että tapaisimme vielä ennen Joulua. Yritän järjestää.
Sain ystävältäni kauniin kynttilän ja toiveen, että polttaisin sitä, kun minulla on aikaa itselleni. Tämä onkin hyvä testi, kuinka pian saan kynttilän poltettua.

Olen sellainen tulehen tuijottaja ja varsinkin tämä vuodenaika saa kaivamaan kynttilöitä lisää kaapeista. Pimeys vain lisääntyy, kun lumet häviävät. Onneksi ulos voi ripustella lyhtyjä ja kun pakkaset saapuvat, mikään ei ole niin kaunis kuin jäälyhty.

Jouluun on kuukausi. Normaalisti olisin jo tehnyt vaikka mitä, siis täysi tohina päällä kohti joulua. Nyt ei. En ole ostanut yhtään lahjaa enkä osta. Olen kertonut tämän myös läheisille. Ajattelin tänä vuonna laittaa kaikki lahjarahat Afrikkaan. Eli ostan kirkon ulkomaanavun kautta vuohia, sikoja ja kanoja Afrikkaan. Kunhan saan sen tehdyksi, niin kerron miten kävi. En myöskään tee kenellekään lahjoja, vaan kaikki sukat, lapaset, pipot jne... menee hyväntekeväisyyteen tänä vuonna. Kohteet on vielä päättämättä.

Miksikö näin. Kiusaanko lapsia ja miestä ihan kohtuuttomasti tahallani. Ei kyse ei ole kiusaamisesta. Ensinnäkin olen kyllästynyt niihin lahjavuoriin, joita meillä jouluisin on. Mukana olleet voivat todistaa niiden aitouden. Ja kuitenkin osa lapsista ovat todella pettyneitä, "tyhmä lahja", "en mä tätä halunnut", "miksen saanut sitä ja tätä"...osaa ei avata kuukauteen edes paketista tai lahja on parin tunnin päästä rikki. Masentavaa. Olen omassa kodissani lapsena tottunut siihen, että jokainen antaa yhden paketin jokaiselle, ajatellen toista todella tai sitten on ostettu yksi isompi yhteinen lahja. Minusta joulussa on ja pitää olla muutakin kuin lahjat.

Päätin myös että tänä jouluna en stressaa joulutarjoilujen suhteen. Teen listan mikä minusta on tärkeää joulupöydässä. Pyydän vastaavan muilta perheenjäseniltä ja sitten päätän mitä teen ja mitä ostan kaupasta. En halua olla jouluna väsynyt sitruuna, joka ei kestä yhtään lasten natinaa joulupöydässä, "en syö tota" tai "tämä on pahaa" jne... Nyt ajattelin yrittää vain nauraa moisille puheille, joulun jälkeen kuulette miten kävi.

Sain eilen pienen vihjeen, että jotakin voisi tehdä. Mies toi kirjastosta kirjoja, yhden kynttilän tekokirjan ja piparkakkutalokirjan. Kivoja molemmat katsella. Aika näyttää tuleeko inspiraatio.

Minulle ja perheelle on kaksi must joulujuttua, jotka toteutan tänään. Leivon parasta aikaa englantilaista hedelmäkakkua (on juuri nyt uunissa) ja taatelikakkua. Pakkaseen menevät odottamaan. Ilman niitä ja omaa lanttulaatikkoa ei tule joulua.

Te kaikki lukijani. Kertokaa mikä on teille tärkeää joulussa, joulupöydässä ?

Tänään lähes koko Suomessa sataa vettä, lumet häviävät silmissä. Ei huvita mennä ulos. Puolet perheestä on viettämässä toivon mukaan mukavaa päivää Kristillisellä opistolla. Kotona kanssani on kolme suurinta mukulaa. Nyt saa katsella telkkaria vaikka koko päivän, pelata jne...
Itse ajattelin pyhittää päivän käsitöille. Tykkäisin tehdä enemmänkin, mutta kun tuntuu, että aika ei aina riitä. Taitaa olla vain järjestelykysymys... aina kuitenkin jotain pientä valmistuu. Käsitöiden tekemisessä on vähän samanlainen fiilis kuin lukemisessa. Pääsee irti arjesta, jonnekin hyvin kauas, kun on pakko keskittyä johonkin tekniseen, toistuvaan. Ajatukset pääsevät vapaasti lentämään, elämään omaa elämäänsä. Usein syntyy jotain uutta myös ajatusten tasolla, joskus ennemmän kuin käsistä.

Houkuttelen tytöt mukaan tekemään kaavoja mahdollisia tossuja ja muita joululahjoja varten.
Mukavaa ja ennen kaikkea rauhallista yhdessäoloa, joista varmasti kaikki nautimme.

Hyvä ihme sentään, jopa kolme lukijaa minun höpinöilläni. Luulin ihan että kaksi...kai kirjoittamista täytyy jatkaa suuren yleisön pyynnöstä ; )
Olen palannut eilen illalla kotiin. Lähdimme miehen kanssa tiistaina kohti Tamperetta ja koulutuspäiviä. Ajatelkaa ihan kahdestaan kaksi yötä ja kolme päivää, hotellia, valmista ruokapöytää, sosiaalista elämää, tuttuja, nukkumista ja rauhaa, harvinaista herkkua !

Lapsia ripoteltiin sukulaisiin, ystäville, tukiperheeseen ja osa jäi pitämään taloa pystyssä ja elukoita hengissä. Ja tekivätkin sen todella hienosti. Olen kyllä tosi ylpeä näistä kotihengettäristä, jotka osaavat ja ennen kaikkea haluavat kantaa vastuuta asioista. Kun vaan aina muistaisi tarpeeksi kiittää.

Tampereella koulutuspäivät menivät hyvin. Jäi paljon takkiin, niinkuin sanotaan. Ajatuksia joita esitykset ja työpajat antoivat tulee työstettyä vielä pitkään, uskon niin.
Yksi puhuttelevimmista esityksistä oli lasten psykiatri Jukka Mäkelän puheenvuoro, jossa hän käsitteli lapsen oikeutta elämäntarinaan. Hän puhui mustista ja valkoisista helmistä, elämän helminauhassa. Helmet ovat kuin jälkiä/uria joita aivoihin jää erilaisista elämäntilanteista. Tutkimusten mukaan jopa hyvin pienen vauvan aivoihin jää jälki, kun vanhempi vastaa omalla hymyllään ja katseellaan lapsen katseeseen ja hymyyn. Syntyy valkoinen helmi. Tässä on kyse yhteisestä kokemuksesta. Ihminen on laumaeläin ja tarvitsee toisia ihmisiä.
Traumat syntyvät usein hylkäämisestä, yksinjäämisestä, yksinäisestä kokemuksesta. Suuret luonnonkatastrofitkaan eivät jätä lapseen niin suurta traumaa kuin yksinjääminen, hylkääminen arjessa.
Pohdimme myös sitä, mitä sitten kun lapsella on valmiina musta helminauha kaulallaan, kun hän syntyy perheeseen. Mustia helmiä ei saa pois, mutta väliin voidaan luoda niitä valkoisia. Niitä ei luoda tempuilla ja toiminnalla, vaan pysyvällä arjella, toistuvuudella ja ennen kaikkea yhteisillä kokemuksilla.
Tästä riittäisi vielä kirjoitettavaa, mutta ehkä palaan tähän vielä myöhemmin, kun olen vähän kypsytellyt...
Olin myös työpajassa, jossa käsiteltiin adoptiota ja olin joistakin esityksistä aika mykistynyt. Kuulin hyvin erilaisia tarinoita pienistä 2 viikkoisista adoptiolapsista, aikuisista mm. 27 vuotiaasta adoptiolapsesta jne... Jäi mietittävää.

Nyt on palattu kuitenkin arkeen ja se maistuu taas toisenlaiselta kuin viime maanantaina. Vanha klisee on, että pitäisi useammin lähteä kauemmas että näkee lähelle tarkemmin, mutta näin se vain on.

Taidan pitää kirjoittelussa pientä paussia. Tiedoksi vaan teille kahdelle.

Olisin alle 10 vuotiaana halunnut liittyä kotipaikkakuntani partioon, jossa toimi monia kavereitani, en saanut kotoa lupaa, toiminta oli liian lähellä kirkkoa ja isänmaata. Pyysin että saisin liittyä pioneereihin kun osa kavereistani toimi niissä, en saanut kotoa lupaa, toiminta oli liian punaista ja vallankumouksellista. Olin ihmeissäni, en ymmärtänyt perusteluja ollenkaan. Harmitti jonkin aikaa, mutta harrastuksia löytyi sitten toisaalta, joihin vanhemmilla ei ollut huomautettavaa. Elin melko suojattua elämää siltä osin, että ystävyyssuhteeni olivat myös vanhempien kontrollin alla. "Huonosta seurasta" varoiteltiin ja "kiltit tytöt, oikeista perheistä" olivat "hyvää seuraa". En omasta mielestäni kasvanut kovinkaan kieroon. Pidän itseäni melko suvaitsevaisena ja avoimena ja tuttavapiirini on aika epähomogeeninen joukko tällä hetkellä.

Nyt aika on toinen ja olen samassa tilanteessa omien lasteni kanssa. Toiminko kuten vanhempani vai luotanko siihen, että heillä on niin paljon omaa järkeä, että osaavat itse arvioida missä joukoissa seisovat ja mitä tekevät. Viestit ulkomaailmasta joita saan, eivät ole kannustavia, miten niihin suhtautua. Pienellä kylällämme ryypätään, poltetaan tupakkaa, myydään ja välitetään päihteitä, kiristetään niin henkisellä kuin fyysiselläkin väkivallalla, jos joku kärähtää. Osa vanhemmista on juonessa mukana. Nyt valehdellaan ja varastetaan. Julkista omaisuutta tuhotaan ja opettajille koulussa uhmaillaan jopa haistatellaan. Tuntuu ettei millään ole mitään väliä. Ikävä vyyhti isoja moraalisia asioita, jotka eivät jääneetkään yksittäistapauksiksi, niiksi nuoruuden kokeiluiksi ja töppäilyiksi, joille voi nauraa 10 vuoden päästä, kuten aluksi luulin. Vaan kaikki tämä vain jatkuu ja pahenee.
Mihin asetan rajan ja miten aikuisena toimin ? tätä olen viime öinä miettinyt. Lapsella on vastuunsa, mutta koen että myös minulla aikuisena se olisi, vai mitä olette mieltä ? Tuntuu että järkevällä puheella, perusteluilla ei ole merkitystä. Kavereiden voima menee yli kaiken. Joukkoon on kuuluttava, eikä kasvoja saa menettää. Näin voi toimia toisia tukien, ohjaillen tai alistuen. Olen aika neuvoton.

En tiedä onko teitä muita lapsena opetettu, että ei saa valehdella, varastaa, kiristää, käyttäytyä koulussa ja maailmalla huonosti, siis kiroilla, haistatella, olla tympeä jne...
Minua on mummo opettanut. Ehkä tärkein perintöni häneltä onkin juuri rehellisyyden kunnioittaminen.
Kun vähän kasvoin, aloin ymmärtää että on olemassa monenlaista rehellisyyttä, totuutta vähän eri tarpeiden mukaista. Minulle selvisi mm. mitä ovat "valkoiset valheet" ja "muunneltu totuus".

Kirja jonka tänään luin loppuun on Virpi Hämeen-Anttilan: Perijät (527 sivua). Tässä kirjassa käsitellään yhtenä keskeisenä aiheena juuri rehellisyyden moninaisia kasvoja. Totuutta voi olla monenlaista ja yhden ajan totuus voi näyttää tulevaisuudessa aivan toiselta, jopa valheelta ja toisin päin.
Lainaan tähän erästä kirjassa olevan kirjeen tekstiä.
..." Ymmärrät varmasti, että totuus ei ole ehdoton hyve...Totuus voi merkitä tuhoa ja negaatiota ja valhe, oikeudenmukainen, hyvään tähtäävä "Valhe" voi rakentaa, parantaa, eheyttää. Valheelliselle valhe on kevyt ja helppo, rehelliselle valhe on raskas ja vaikea, mutta hänen on otettava tämä "valhe" kantaakseen silloin kun se on ainoa tie oikeudenmukaisuuteen. Tällainen "valehtelija" on sitäkin sankarillisempi, jos lyhytnäköiset heittävät häntä kivillä."

Mietin miten voi erottaa valheellisen valheen tai rehellisen valheen ? Ja kyllä sen voi erottaa. On vaan tunne siitä, että joihinkin ihmisiin voi luottaa ja että ne ovat aitoja hyväntekijöitä. Toki joskus virhearviointejakin tulee ja silloin harmittaa, tuntee itsensä aivan pöllöksi, huijatuksi.
Paljon antaa anteeksi kun tarkoitus on hyvä ja kunniallinen. Haluan uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka nokille välillä tulisikin.