IRC-Galleria

Olen katsonut alusta saakka TV-sarjaa "Taivaan tulet", joka on Kari Väänäsen, tuon oivan näyttelijä/ohjaajan upea sarja, joka kertoo Kemijärven elämästä. Väänänen entisenä Kemijärveläisenä ja kuulemma tulevanakin on saanut sarjaan sisään loistavasti pohjoista ulottuvuutta ja tämän ajan tunnelmaa. Myös Ismo Alangon, Joensuun suurenpojan musiikki sopii sarjaan kuin nenä päähän, puhumattakaan näyttelijävalinnoista. Ria Kataja pääosassa on ollut huima, varsinkin kun on nähnyt häntä aiemmin vain Kotikadussa, vähän toisenlaisessa roolissa. Eikä muutkaan roolisuoritukset jää varjoon, monta hyvää tyyppiä löytyy. Suosittelen katsomista.

Seuraavassa jaksossa mainoksen mukaan poliisipäällikkö lohkaisee suutuspäissään lääkärille aikamoisen elämäntotuuden, jossa hän käskee miettimään miten elämänsä/vanhuutensa elää, katkerana ja kituen vai jotenkin muuten. Noissa kahdessa sanassa on totuutta.

Kuinka monta ihmistä sitä tapaakaan, jotka elävät elämänsä katkerana ja kituen. Joillakin tämä elämänasenne loistaa kilometrin päähän ja jotkut peittää sitä kauniimpiin elämänarvoihin, erilaisiin pyytettömyyksiin ja marttyyrimäisiin uhri juttuihin, joihin on itse helppo uskoa ja näin paeta todellisuutta. On suuri sääli, että tällaiset ihmiset alkavat kiertää kehää ja omat asiat kieputtuvat yhä tiukemmalle ja suurin turva on oikeanaoleminen. Ajatus siitä, että kyllä minä tiedän mikä on totta ja oikein sanoo kuka mitä tahansa on aika tuhoavaa. Ja siitä ei synny kuin katkeruutta ja lopulta kitumista.

Jotenkin kummallinen päivä. Ensinnäkin heräsin aikaisin, ei tapaistani. Mies oli jo paremmassa kunnossa ja hoiti rutiinilla aamutouhuja, lapsia kouluun ja vaimolle siisti keittiö ja tuoretta aamukahvia, ihanaa !!! Viimeksi mainittuja saan lähes joka arkiaamu. Voi kun muistaisin tarpeeksi kiittää...ihana mies.

Kävimme tänään täydentämässä kirpputoripöytäämme, jonka varasin puoleksitoista kuukaudeksi. Kotona tavaraa tursuaa joka nurkasta ja varsinkin ullakot ovat täynnä lasten leluja, pieneksi jääneitä urheiluvälineitä, vaatteita ja kenkiä. Kirjahyllyssä teimme pikaista inventaariota ja myytäviä kirjoja löytyi kaksi isoa muovilaatikkoa. Lasten satukirjoja ja videoita meni myös muutama pussillinen. Ensin ajattelin säästää niitä lapsenlapsille, mutta nappasin parhaat päältä ja muut saa mennä. Myymättä jää myös kukalliset hörselömekot kokoa 100-130 cm, jotka vein koristamaan englantilaisen kamarin seiniä. Siellä on myös minun ja miehen vanhat omat lelut, peltiautot, nuket ja puusotilaat.

Minulla on olemassa näkymätön tekemislista kaikista sellaisista asioista mitä haluaisin joskus tehdä. Aika ei vain tunnu riittävän aina kaikkeen. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä tai he eivät saa aikaansa kulumaan. Minusta kun maailma on täynnä vaikka mitä mielenkiintoista tekemistä. Pitää vain tarttua hetkeen, carpe diem, kuten muinaiset roomalaiset sanoivat.

Yksi juttu tältä listaltani on yhden pienen pahvilaatikon läpikäyminen. Pieni laatikko on täynnä, satoja tulitikkuaskien etikettejä, joita anoppini on keräillyt vuosien ajan. Hän piti kahvilaa yli 20 vuotta, joten materiaalia oli omastakin takaa. Osa merkeistä on liotettu/höyrytetty irti askeista, mutta suurin osa vain leikattu ja laitettu talteen. Voi mitä aarteita sieltä löytyy. Ostin kirjakaupasta keräilykansion ja laittelen niitä vähän aihe järjestykseen. Kuvaan kansiota tänne galleriaan kun saan jotain valmiiksi. Miten paljon nuo merkit kertovatkaan aikansa historiaa.

Meillä sairastetaan. Luulin jo että taudit on voitettu, mutta ei. Ne kävivät laajempaan hyökkäykseen ja nyt on kaksi taistelua hävitty. Mies on saanut Noro-viruksen ja käpristelee sängyssä kovien vatsakipujen kanssa ja halailee välillä vessanpyttyä ja toisinaan ämpäriä.

Toinenkin häviäjä on uros, suurin uroslapsemme, joka yskii ja köhii, päätä särkee ja kuume nousee. Olisikohan influessaa tai sitten tavallista lentsua vaan. Sängyssä hänkin.

Mitä tästä voisi päätellä ? ainakin sen, että urokset saavat helpommin tauteja, kuin naaraat. Ainakin tämän otoksen perusteella, tällaiseen loppupäätelmään voisi päätyä. Katsotaan mihin tämä tästä vielä johtaa.... Tänään ainakin päiväjärjestys meni uusiksi.

Minä auttelen ja annan myötätuntoa isolle ja vähän pienemmälle karhunpojalle...

Viime viikolla oli ystävänpäivä. Tuli mietittyä ystävyyden merkitystä noin enemmältikin, toki vain omassa pienessä päässäni. Sain kortin ja muutaman tekstiviestin, jotka ilahduttivat. Itse en saanut aikaiseksi lähettää yhtään korttia enkä viestiä. Uskon, että todelliset ystävät ymmärtävät. Aina ei ehdi, eikä jaksa ja muistaa voi muulloinkin kuin vain ystävänpäivänä.

Yksi lapsistakin toivotti minulle hyvää ystävänpäivää. Kiitin toivotuksesta ja sanoin etten toivottele hänelle samaa. Hymy lapsen kasvoilta hävisi ja hän kysyi miksen. Sanoin että en halua olla ystäväsi, olen paljon enemmän. Hymy palasi entistä kirkkaampana lapsen kasvoille, sitten halasimme.

Minun vanhin ystäväni on yli 80 vuotias nainen. Hän asuu omassa asunnossaan, hoitaa omat asiansa ja on hyvin ajan tasalla tämän päivän maailmasta. Tekeepä hän vielä vähän töitäkin, omassa yrityksessään. Emme tapaa kuin muutaman kerran vuodessa, mutta aina meillä on paljon puhuttavaa, yhteiskunnallisista asioista, puutarhan hoidosta, keittiöjuttuja, teatterista tai konserteista. Ystäväni käy paljon kulttuuririennoissa ja tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Hän on matkustellut ja matkustelee yhä paljon. Sivistynyt ja lämmin nainen.

Paras ystäväni on kuitenkin rakas mieheni. Henkinen hengenheimolaiseni, jonka kanssa jaan lähes jokaisen päivän, aamusta iltaan. On hyvin harvinasta, että emme olisi yhdessä. Olenkin nauranut, että olemme kuin koivu ja kanttarelli, symbioosissa elävä organismi. Tätä symbioosia on lähes päivälleen kestänyt 15 vuotta. Aika on kulunut nopeasti. Sekä Koivu että Kanttarelli ovat kasvaneet toisiaan tukien ja kunnioittaen. Hienoa aikaa !!!

Tiedän, että "sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee", mutta otan silti riskin ja muistelen taas vanhoja. Hiihtoloma on tulossa viikon päästä ja pitäisi taas keksiä ohjelmaa viikoksi kuudelle lapselle ja kahdelle aikuiselle. Nämä lomat ovat aina meillä sellainen järjestelyjen kukkanen. Toiveita on vähintään tusina ja niiden yhteen saattaminen aikamoinen taidonnäyte. Kuitenkin parhaat lomat ja lomajutut ovat olleet melko yksinkertaisia juttuja, yhteisiä hiihtoretkiä, yöpatikointia, television katsomista, tikkakisaa jne... ennen kaikkea yhdessä koettua tunnelmaa. Siinä huvipuistot ja muut ylimääräiset virikkeet ovat jääneet toiseksi.

Näin oli kyllä minunkin lapsuudessani. Yhteiset hiihto-ja uintiretket eväineen olivat ne jotka jäivät mieleen. Ja erityisen juhlallinen hetki oli jos joku aikuinen tuli lasten leikkiin mukaan, vaikka vain kolailemaan lunta, kun mukulat pomppivat kasoista alas ja sekoittivat hienot kasat...tai jaksoi hetken juosta hippana.

Kuopuksen suurin ensi kesän toive on päästä meidän aikuisten kanssa pöyräilemään, jonnekin vähän pidemmälle, kuin vain kylätielle. Vaikka kaupungin pyöräteille... Hän jopa keksi, että pyörät voisi viedä kaupunkiin peräkärryssä ja sitten lähteä keskustassa pyöräilemään ja sama takaisin tullessa. Luulempa, että tuo toive on ensi kesänä toteutettava.

Meillä yksi lapsi sairastaa mahatautia ja muitakin koulussa oli lähtenyt kesken päivän samasta syystä. Viikonloppuna olisi pojilla poikapäivät, joten toivottavasti tauti ei leviä. Tytön rippikoulukirkko, joka on myös vanhemmille tarkoitettu on sunnuntaina. Tästä se taas alkaa, meillä joka vuotinen rippikoulurumba. Viime vuonna se alkoi ja vuonna 2012 loppuu...

Tätini on ostanut minulle vuosia sitten Valittujen Palojen kustantaman kirjan "Vanhassa vara parempi"- vanhoja ja hyviksi havaittuja ohjeita nykyajan ihmiselle. Olen lukenut kirjan monesti kannesta kanteen ja taas eilen sen sieltä yöpöydälle raahasin. Tässä kirjassa on vaikka kuinka monta ihanaa vinkkiä ja oivallusta. Yhtä uutta jo kokeilinkin. Putsasin nimittäin sähköhellan teräsreunuksen kiinnipalaneet töhnät sokerinpalalla hankaamalla. hyvin irtosi. Okei okei ! tiedän, että nää on nyt niitä "hammasharjalla kynnysten kimppuun"- juttuja joita inhoan, mutta huom! siis kokeilin, tästä ei välttämättä tule tapaa.

Perheessämme tehdään paljon ja usein ruokaa. Se näkyy keittiössä, vaikka sitä kuinka puunaisi elämisen jäljet näkyy. Ihmettelenkin usein erilaisten "akkojen lehtien" keittiökuvia, joissa kiiltävillä pinnoilla seistä tököttää yksi uusi kaunis kattila, vadillinen tomaatteja ja desing-sitruspuserrin. Elämisen jälkiä ei näy mailla halmeilla. Joko keittiöt ovat aivan uusia ja käyttämättömiä tai sitten niissä ei kokata, eletä.

Televisiosta tulee useita keittiö- ja kokkiohjelmia. Yksi suosikeistani on "köyhät ritarit", jossa kolme nuorta kokkailevat, yksi valitsee viinin, yksi musiikin ja yksi lahjan. Ateriat ovat aika konstailemattomia ja muutama idea on päätynyt kotipöytäänkin. Olenkin miettinyt onnistuisikohan täällä kotioloissa oma "köyhät ritarit"-juttu. Siis mies, minä ja muutama lapsi. Vaikka pareittain, yksi pari tekisi alkuruoan, toinen pari pääruoan ja kolmas jälkiruoan. Omasta levyhyllystä voisi joku pari valita musiikin, juomapuolen valinnan tekisi yksi pari ja lahjan (koko perheelle) voisi ostaa yksi pari. Täytyypä ehdottaa perheparlamentissa ajatusta.

Aikaisempina vuosina tekemämme ruokamatkat eri maihin ovat jääneet, tämä kokki-juttu voisi olla uusi innostava juttu koko perheelle.

Kun olin yläasteella ja mietin tulevaa ammatinvalintaa, oli pari vaihtoehtoa, joita en olisi valinnut mistään hinnasta. Työskentely opettajana tai lastentarhanopettajana oli täysin pois suljettu vaihtoehto ammatiksi. Myös kehitysvammaisten kanssa työskentely tuntui olevan aivan mahdoton vaihtoehto. Yleensäkin pienten lasten kanssa työskentely tuntui vaikealta ajatukselta. No nyt ollaan tässä tilanteessa missä ollaan...

Olen aina ihaillut ammattikasvattajia, vaikka minusta itsestäni ei niihin hommiin olekaan. Kasvattaminen ei nimittäin ole helppoa. Tiedän että niissä hommissa tulee onnistumisen hetkiä, jotka korvaavat paljon vaikeuksia, mutta myös pettymyksiä. Luulen, että kasvattajan paras ominaisuus olisi positiivinen elämänasenne, toivo ja usko paremmasta. Meikäläinen, joka olen peruspessimisti henkeen ja vereen, olisi hyvin vaikea pettymyksen hetkellä luoda uskoa ja toivoa paremmasta huomisesta.

Kuudes lapsemme 12 v. kysyi minulta eilen tiedänkö mikä ihmisen vamma on pahin vamma ? Mietin eri vaihtoehtoja liikuntavammoista synnynnäisiin vammoihin asti, enkä oikein osannut vastata. Se on asennevamma, lapsi vastasi. Opettaja oli sen luokassa kertonut ja perustellut. Perustelu väitteelle oli se, että tämä vamma on itseaiheutettu ja sen voi jokainen "vammainen" itse parantaa, jos tahtoo. Aika hienosti sanottu. Oli tainnut kolahtaa lapsen päässä, toivon ainakin niin.

Olen varmasti jo kertonut monelle teistä, että pidän vanhoista esineistä, entisaikojen tavoista ja menneistä tapahtumista. Historia on kiinnostanut aina. Lapsuudenkodissani ja mummolassa puhuttiin paljon vanhoista asioista ja tavoista. Kouluaineenakin, historia ja yhteiskuntaoppi olivat lempiaineitani.

Ihmisten elämä ennen ei ollut helppoa. Monet nykyaikaiset vempeleet puuttuivat ja varsinkin naisten elämä oli erittäin työlästä. Aikaa vei arjen pyörittäminen toisella tavalla kuin tänä päivänä, mutta piti vain kestää ja jaksaa, joustaa ja toivoa. Toivoa paremmasta ei saanut heittää, niin kuin mummoni, tuo sitkeä ja sisukas tervaskanto tapasi sanoa.

Historiallisesta näkökulmasta katsottuna me nykyajan ihmiset emme saisi valittaa mistään. Meillähän on kaikki ne apuvälineet, joista menneet sukupolvet eivät osanneet edes haaveilla. Meidän nykyarkemme on helppoa. Rahalla saa ja koneilla pääsee.
Miksei se saamarin arki sitten tunnu niin helpolta ? onko meiltä kadonnut suhteellisuudentaju vai onko meistä tullut heikkoja narisioita, joille mikään ei ole tarpeeksi ?

Monelta tuntuu olevan elämänhallinta kateissa tai ainakin hakusessa. Ajoittain minustakin tuntuu siltä, että elämä on yhtä kaaosta, enkä saa sen palasia paikoilleen. Aivan kuin tekisi valtavan isoa palapeliä, eikä löydy yhtään sopivaa palaa mihinkään tyhjään kohtaan. Raamit on kunnossa, mutta tulevasta kuvasta ei saa mitään selvää. Silloin on vain luotettava, että huomenna on asiat paremmin ja silloin löytää monta palaa omille paikoilleen. Ajan kuluessa kuva alkaa muodostua ja tyhjiin paikkoihin alkaa löytyä paloja yhä helpommin.
Ja mikä onkaan tunne, kun kuva valmistuu ja kaiken näkee selkeästi.

Tällä hetkellä on tunne, että joku on käynyt sotkemassa minun keskeneräistä elämän palapeliäni aika tavalla. Osa valmiista kuvasta on sekoitettu ja palat on hujan hajan. Olen aivan liian väsynyt ja lamaantunut aloittaakseni kuvan korjaamisen. Toivon kuitenkin, että huomenna olisin valmis aloittamaan pala palalta uudestaan. Toivoa paremmasta kun ei saa menettää.

Pitkän leudon alkutalven jälkeen tuntuu nyt riittävän kylmää. Viiden vuorokauden sääennuste lupaa jopa 36 astetta pakkasta tänne Savoon. Mittarilukemat ei päivälläkään laske alle 20 asteen. Tuli mieleeni esi-isäni, jotka pitkin jänkiä jutatessaan porojen perässä olivat varmasti tottuneet tällaisiin pakkasiin ja asumus oli vain kota ja lämmönlähde nuotio ja taljat. Onhan siis minunkin kestettävä...perinteet velvoittavat.

Mies osti minulle levyn. Mikko Kuustosen "Hietaniemi"-levyn, jonka tänään kuuntelin, kun en viitsinyt pistää nenääni ulos. Hyvä syy muuten tuo kylmyys...ainahan niitä syitä löytyy.
Levyllä on monta hyvää kappaletta, tyypillistä Kuustosta, melankolista ja jotenkin raadollista, elämän totuuksia. Olen aina pitänyt Kuustosesta ja muistan hämärästi olleeni joskus 15 vuotiaana kirkon nuorisopäivillä, jossa Pro fide-yhtye esiintyi (gospelia) ja mukana oli myös Mikko. Aivan lumoavan kaunis poika siihen aikaan ja tytöt tykkäsivät.

Ajattelin kopsata tähän loppuun yhden laulun sanat tältä uudelta levyltä. Kappale on kuin haiku-runo, pelkistetty elämän kuvaus, jotenkin aina ajankohtainen ja lohduttava.

Tyyneyttä

Tyyneyttä tähän tyyneyttä tuo
Tyyneyttä tähän tyyneyttä tuo
että lepäisin vaiti kun muuta en voi
Tyyneyttä tähän tyyneyttä tuo

Rohkeutta hieman rohkeutta suo
Rohkeutta hieman rohkeutta suo
tarttua toimeen kun mentävä on
Rohkeutta hieman rohkeutta suo

Viisautta vielä viisautta pyydän
Viisautta vielä viisautta pyydän
jotta näkisin rauhan ja tehtävän
Viisautta vielä viisautta pyydän.

Pyhäpäivä taas illassa. Touhua ja tohinaa on viikonloppuun sisältynyt. Rinsessa Aava on valloittanut hovinsa väen, elukoita myöten. Kiharat liehuen on pikkuneiti mennä viipottanut pitkin taloa, sanoja tulee suun täydeltä ja hymyt saa koko hovin väen hymyilemään. Onni-koirakin, joka ei pienistä lapsista paljoa perusta on ollut ihmeen rauhallinen. Hiljainen mielenosoitus sentään pantiin merkille, kun pienet lirut löytyi Aavan lelulaatikon kyljestä.

Vävy ja pojat pelasivat jääkiekkoa aivan läkähdyksiin saakka. Ei tarvinnut poikien paljon unta illalla kysellä ja taisi olla vävykin aika poikki. Saa nähdä pääseekö aamulla sängystä ylös. Esikoinen teki historiaa ja meni Aavan kanssa pulkkamäkeen. Punaiset posket pukivat molempia.

Arki alkaa huomenna ja lapset lähtevät kouluun. On pari päivää aikaa esikoiselle, vävylle ja lapsenlapselle. Jospa vaikka kaupunkiin saisimme lähdettyä.
Pakkaset taas alkavat, joten ulkoilu taitaa jäädä vähiin, toivotaan että ei kestä kauaa tuo kylmä rintama.