IRC-Galleria

Olin tyttären ja koiran kanssa tänään lenkillä. Ilta alkoi jo pimetä ja tyttäreni on aika pelokasta sorttia. Varsinkin pimeä saa hänet kuvittelemaan kaikenlaista, ääniä metsästä, karhuja jne...
Juttelimme peloista ja tunnustin itsekin pelkääväni pimeää, nuorempana vielä enemmän kun nyt. Pelkään myös ukkosta, hämähäkkejä ja käärmeitä.

On kuitenkin yksi pelko ylitse muiden, AUTOKOULU ! Pelkään todella paljon jo pelkkää ajatusta autokouluun menosta ja autolla ajosta. Pahimmat painajaiseni liittyvät autolla ajoon. Yritän selviytyä auton hallinnasta ja liikenteestä ja sitten iskee kamala paniikki. Onneksi näen aika harvoin autounia.
En osaa oikein selittää mitä pelkään. Mutta luulen pelkääväni sitä etten hallitse auton laitteita, enkä osaa toimia liikenteessä. Miten ihmeessä voi huomioida niin monta asiaa yhtäaikaa ?

Tiedän, että pelkonsa pitäisi kohdata tarpeeksi monta kertaa, jotta niistä vapautuisi. Kai minun pitäisi vain marssia autokouluun ja sanoa, että tehkää minusta peloton kuski. Siinä olisi heille haastetta.

Mitä sinä pelkäät ? ja miten olet voittanut pelkosi ?

Yksi ystäväni on aukomassa uutta ovea elämäänsä. Jotenkin minusta tuntuu, että tuo hänen uusi sininen ovensa on suuri seikkailujen ovi...aika näyttää. Kaikkea hyvää toivon !

Olen itsekin kolkuttelemassa uusia ovia. En tiedä avautuuko niistä mikään, mutta innolla koputan ja ovikelloa pimpotan. Joskus on saanut repiä ovenkahvasta oikein voimalla ja siltikään ovi ei ole avautunut. Lukossa tai muuten jumissa on ovi ollut. Joskus on omat voimat olleet niin vähissä, ettei ovea ole jaksanut vetää auki. Toisinaan taas ovi on avautunut kuin itsestään ja muutaman kerran on ovi ollut valmiiksi auki, joskus raollaan ja joskus sepposen selällään. Silloin on ollut hyvä astua sisään uuteen elämänvaiheeseen. Aivan kuin minua olisi odotettu.

Sanonta "kun ovi sulkeutuu, avautuu jossain ikkuna" on aika lohdullinen. Sitä vaan usein jää tuijottamaan ja suremaan sulkeutunutta ovea eikä huomaa avautunutta ikkunaa.

Toinen ystäväni haki uutta työpaikkaa, teki kovasti taustatyötä ja hankki suosittelijoita. Hyvin itsevarmana hän pääsi haastatteluihin ja oli aika varma uudesta työstään. Häntä ei kuitenkaan valittu. Aikamoinen pettymys ja suru. Tuttu juttu, mutta ystäväni ei päässytkään tuon asian yli, vaan jäi tuijottamaan tuota suljettua ovea. Yritin häntä useasti lohduttaa, ettei tuo työpaikka ollut häntä varten, vaan on jotakin muuta suunniteltu hänen varalleen, jotakin parempaa. Pian ystäväni pettymyksestään tointui, sai toisen työpaikan ja seuraavan ja seuraavan...nyt hän johtaa aika suurta konsernia, hyvin tyytyväisenä. Jokaisella meillä on polkumme, toisilla suorempi toisilla mutkikkaampi.

Olen fatalisti, kohtaloon uskoja. Uskon että jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä tässä maailmassa. Nyt kun kolkuttelen uusia ovia ja vähän ikkunoitakin, uskon että juuri minulle oikea avautuu ja jos ei avaudu, niin se on sitten tarkoitettu niin.

Tämä nyt on tällaista hölöpöti pöötä, mutta lupaan kirjoittaa jotain konkreettista kunhan asiat jotenkin selviää ja kehtaan niistä kirjoittaa.

Aloitan tämän päiväkirjani oikein huonolla vitsillä, jonka luin kirjasta, jonka mies oli minulle kirjastosta lainannut.

"Kuinka monta sovinistia tarvitaan vaihtamaan keittiön lamppu ?" Ei yhtään ! tiskatkoon akka pimeässä.

Ehkäpä tämä vitsin taso kertoo tällä hetkellä sen, missä päässäni mennään, eli ei kovin korkealla ja kovaa, vaan matalalla ja hitaasti.

Pään kovalevy tilttailee, kun yritän saada sinne mahtumaan kaikki ne uudet ideat, joita sinne jostakin pursuaa. Ihanaa että pursuaa, sillä vaihtoehdoton elämä olisi kamalaa. Nyt on enemmänkin kyse valinnan vaikeudesta. Osaanko tehdä oikeita valintoja ja oikeaan aikaan.

Olo on hyvin toiveikas ja terveellä tavalla itsekäs. Mitä elämä tuo tullessaan, sitä en vielä tiedä, mutta kannattaa toivoa hyvää ja kaunista. Luotan siihen, että sitä sitten saa.

Hyvää viikon alkua sinulle !

Mitä sinä teet aamuisin ? arkiaamuisin ? viikonloppuaamuisin ? Onko sinulla rutiineja, jotka toistuvat lähes joka aamu ? Millainen on onnistunut aamusi ? kamala aamusi ?

Minun aamuni alkaa samalla tavalla oli arki tai pyhä. Sängynlaidalle istumaan, villasukat tai huopatöppöset jalkaan, vessaan ja sitten tassuttelua kodinhoitohuoneeseen. Pyykkiä koneeseen ja kone päälle. Tästä eteenpäin on eri variaatioita, mutta alku on aina sama.

Arkiaamuisin nousen vasta kun kaikki lapset ovat lähteneet kouluun. Mies hoitaa koko lauman koulutielle, mistä olen hänelle loppuelämäni kiitollinen. Noustessani saan usein tuoretta kahvia ja oman aamurauhani. Tarvitsen sitä, sillä olen hyvin hidas herääjä.

Viikonloppuna aamuni alkurutiinien jälkeen on aamiaisen tekoa ja sen nauttimista kynttilän tai takkatulen loimussa. Takaisin sänkyyn, joko lehtien tai kirjan seuraksi tai jos tv:stä tulee jotain kivaa niin sitten katselen sitä. Onnistuneessa aamussa on rauhaa ja aamupalan jalkeen mahdollisuus pötkähtää takaisin sänkyyn. Usein Onni-mäykky tulee mukaan, kaivaa itselleen peiton alle pesän ja önähtää siihen.
Viikonloppuisin kuopus usein mönkii meidän sänkyyn tankkaamaan läheisyyttä, joskus joku isompikin.

Kamala aamu on sellainen, kun on kiire jonnekin ja unet on jääneet kesken. Vessaan on jonoa ja useampi lapsi mesoaa mitä laittaisi päällensä ja kukaan ei löydä mitään. Taas kuulen hävittäneeni sen ja sen vaatteen, hanskan, kengän ja kaulaliinan. Ja minä kun en muista sellaista nähneenikään.
Ikäviä aamuja ovat ne, kun joku on herättänyt jonkun kesken unien silloin kun olisi saanut nukkua, sanomista heti aamusta. Aamupalalla joku ei muista laittaa paahtimeen lisää leipää, kun on ottanut juuri sen viimeisen palan. Joku juo kaikki tuoremehut tai höylää juuston ihan repsottaviksi reunoiksi. Osa alkaa jo aamupalapöydässä pieru- ja röyhtäilyjutut, jolloin minulta palaa käämi.

Onneksi näitä kamalia ja ikäviä aamuja ei ole usein. Olen varmistanut asian sillä, että nykyään herään viikonloppuisinkin niin aikaisin, että saan syödä aamiaiseni rauhassa yhdessä miehen kanssa. Näin saa hyvän alun päivälle !

Muistan kun nuorena tyttönä matkustin ensimmäistä kertaa lentokoneessa, muistaakseni Helsingistä Savonlinnaan. Lentoemäntä aloitti turvaohjeiden litanian...tultiin kohtaan missä neuvottiin happinaamarin käyttö hätätilanteessa. Lentoemäntä painotti, että jos matkustaa lapsen kanssa on ensin laitettava happimaski omílle kasvoille ja vasta sitten lapsen kasvoille. Olin aika ällikällä lyöty, kuulinko oikein. Eihan niin voi tehdä, lapsethan tulevat aina ensin. Mutta seuraavilla lennoillani sama toistui, enkä enää kiinnittänyt asiaan suurempaa huomiota.

Tämä juttu tuli mieleeni, kun sain ystävältäni tekstiviestin, jossa hän muistutti samasta asiasta. Muista happinaamari ensin omille kasvoille, sitten vasta lapsen. Nyt tämän jutun ymmärrän.

Hyvä muistutus siitä, että omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta on huolehdittava ihan itse. Sitä voi toiset avittaa ja siitä muistuttaa, mutta "iha ite" on työ tehtävä ja vastuu otettava.

Tänään on ollut taas niitä päiviä jolloin olen päättänyt elää omaakin elämääni, kantaa vastuuta omasta jaksamisestani ja onnellisuudestani. Hetkeksi on unohdettava ylivastuisuus kaikesta ja luotettava toisten pärjäämiseen ilman minua. En ole korvaamaton, vaikka veteen veilasissa jääkin kolo, kun työnnän siihen sormeni, heh heh ! kokeilepa on muuten oikein hyvä korvaamattomuustesti.

Olen miettinyt mikä tai mitkä ovat niitä minun happinaamareitani tällä reittilennolla.
Jos suunnitelmat toteutuvat odottaa minua ja miestä parin viikon päästä pieni loma. Sitä odotan ja sitä jaksaa kun on mitä odottaa, niinhän jo mainoskin lupaa. Yritän ulkoilla enemmän ja tehdä minulle tärkeitä asioita, kuten käsitöitä, askartelua ja sukututkimusta. Pyrin puhumaan läheisten ihmisten kanssa enemmän ja laajentaa keskustelun aiheita. Onneksi tähän onkin oiva mahdollisuus ensi viikonloppuna, kun tulee odotettu vieras. Jos sinulla on hyviä hapekkaita neuvoja, vinkkejä tai ehdotuksia, niin otan niitä mielelläni vastaan.

Toivonkin kaikille oikein happirikasta tiistaita ja eikun lentoon.

Kun suurin osa lapsista on joko ohittanut tai on juuri nyt murrosiässä, on tullut paljon mietittyä omaa nuoruutta, murroikää, suhdetta kavereihin ja vanhempiin. Olinko minä tuollainen kun tuo minun hankala lapseni ? Uhmasinko vanhempieni arvomaailmaa, valehtelinko, varastinko ja olinko lopen kyllastynyt kaikkeen mitä minun olisi pitänyt tai olisin saanut tehdä tai sanoa ?

Pitkän ajan pohdinnan ja läheisten kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen olen päätynyt yhteen ratkaisevaan sanaan, LUOTTAMUS.
Olen minäkin hölmöillyt ja tehnyt kaikkea tyhmää, mutta en monestikaan samaa hölmöyttä montaa kertaa. Nyt ainakin tuntuu, että otin opikseni jos jossakin tössin. Muistan että olin aika nöyrä tyttö ja katuvainen jos vanhemmat saivat tietää tyhmyyksistäni. Ja niin muistan esikoisenkin olleen. Kyllä hänkin teki kaikenlaista, josta tässä ei voi kirjoittaa ja totuuden nimessä on sanottava, etten kaikkea tiedäkään (onneksi), mutta silti luottamus säilyi. Uskon, että molemminpuolinen.

Jos ihminen luottaa toiseen, voi avoimin mielin kohdata toisen ja sanoa tai muuten viestiä, että olen epäonnistunut, tehnyt tyhmiä tai loukannut sinua. Sanoja luottaa toiseen niin että uskaltaa sanoa totuuden ja uskaltaa ottaa vastaan kaiken sen mitä toinen sanoo tai tekee. Helppoa hölmöyksien myöntäminen ei ole, mutta minusta ainoa tapa jatkaa luottamuksen tiellä jatkossa.

Haluaisin luottaa ihmisiin, jopa sinisilmäisestikin. Varsinkin läheisiin ihmisiin. Kuinka paljon olisinkaan valmis antamaan anteeksi, jos joku sitä minulta vain pyytäisi. Mutta kun ei pyydä. En ole niin suuren luottamuksen arvoinen, että minulle voisi olla avoin ja kertoa mikä mättää ja miksi olen niin hankala ja teen töllöntöitä. Tällaisessa tilanteessa on vaikea olla kovin luottavainen toiseen. Epäluulo ja epävarmuus saavat loistavan kasvualustan ja luottamuksen rippeet haihtuvat pian savuna ilmaan.

Samalla on hyvä pohtia kuinka luottavainen sitä itse on muita kohtaan. Uskallanko sanoa mitä tunnen ja uskallanko kertoa omista epäonnistumisistani ja heikkouksistani pelkäämättä läheisten reaktiota. Kyllä olisi meikäläiselläkin vielä paljon opittavaa. On niin paljon helpompaa antaa kuin pyytää anteeksi.

Luottamuksellista viikkoa kaikille ! Olkaa läheistenne luottamuksen arvoisia.

Viikko alkaa olla lopuillaan. Kiireinen ja raskas viikko takana. Remontti on enää listoja vaille. Saa nähdä jääkö ne laittamatta. Ostettu ne on ja maaliakin on. Nyt on vain kyse siitä, saanko ne maalattua ja paikoilleen. Muuttoa on tehty ja paljon tavaroita saatu oikeille paikoille, mutta vielä on paljon tekemättäkin. Verhoja ja mattoja puuttuu, kaapit ja laatikot odottavat sisällön siirtoa.

Osa lapsista on nukkunut jo uusissa/vanhoissa huoneissaan. Paljon roskaa on päätynyt roskapussiin ja useita kadonneita tavaroita on löytynyt. On tehty samalla suursiivousta. Kodinhoitohuone oli täynnä puhdasta pyykkiä. Meni päivä sen järjestämisessä. Onneksi pidän silittämisestä ja mankeloinnista.

Yksi lapsista tulee ensi yönä Petroskoista luokkaretkeltä, toivottavasti yhtenä kappaleena ja muutenkin kunnossa. Toinen mukula on tädin luona, joten kotona on viikonloppuna vain neljä lasta.

Tänään kävimme kirppiskierroksella. Ensin omalle pöydälle viemässä lisäystä ja sitten muuten vaan kiertelemässä. Mukaan tarttui pari kirjaa, lamppuja, karvasen lapaset (vaaleanpunaiset) pojalle ja possun muotoinen vessapaperirullanpidike miehen possukokoelmaan.

Tänään oli "miesten" vuoro tehdä ruokaa ja saimme oikein hyvää mantelikalaa muussin kanssa. Jälkkäriksi söin Kouvolan lakuja joita rakas tätini oli minulle taas tuonut. Vitsi ne on hyviä ! vai mitä esikoinen ???

Henkisesti viikko on ollut yksi niitä kaikkein raskaimpia. Olemme joutuneet vaikeiden päätösten eteen. Valitettavasti en voi enempää kertoa, kun vaitiolovelvollisuus sitoo, mutta toivon todella että ensi viikko olisi parempi ja armollisempi meille kaikille.

Muistan jonkun joskus sanoneen ettei elämä kaadu isoihin huoliin vaan pieniin. Tämä tuli todistettua eilen illalla. Hekumoin omasta lukuajastani ja uusista kirjoista ja lehdistä, joita mies oli minulle kirjastosta tuonut. Ensin kuitenkin saunaan ja jotain napaan, ruokaa siis.

Miehen kanssa söimme saunan jälkeen iltapalaa. Otin pieniä pyöreitä näkkäreitä aika monta. Pidän näkkäristä. Purasin leivästä ja jokin kova leivän pala osui kitalakeen, ihan etuhampaiden takana olevaan nyppylään. On sillä joku hieno latinankielinen nimikin, mutta en nyt muista mikä, on tullut oltua liian kauan pois työelämästä nääs.

En heti huomannut seurauksia, mutta pian alkoi leipä maistua turhan tujakalta. Tuo parin millin haava alkoi vuotaa kun hanasta. Yritin monet keinot tyrehdyttää vuotoa, painoin suonta, huuhtelin suuta kylmällä vedellä, söin kaksi mehujäätelöä ja lopulta laitoin Munkin tippoja vanuun ja painoin sillä, mutta ei, vuoto vaan jatkui. Suussa yleensä kaikki haavat paranevat yllättävän nopeasti, mutta tuo ei vaan lakannut. Syljeskelin aikani verta ja päätin että jos pian ei vuoto lopu on lähtö päivystykseen.

Painoin kielen haavan päälle ja nukahdin, jäi lukemiset toiseen kertaan. Ja kun tätä nyt kirjoitan voidaan vetää se johtopäätös että olen yhä hengissä, enkä kuollut verenhukkaan yön aikana. Mutta kipeä tuo pahuksen nyppylä on ja sotki koko illan ohjelman, ei nyt ihan elämää kaatanut, mutta melkein.

Lueskelin viime viikolla maalausopasta ja päätin, että maalaan tulevaan uuteen huoneeseen koristemaalauksen. Päätin kokeilla maalausta telalla, jonka ympärille on kieputettu muovipussi. Eli ensin pohjaväriksi oikein vaaleaa vihreää ja laseeraus tummemmalla vihreällä. Tein oikein koelevyn ja siinä homma näytti toimivan ja tuloskin miellytti. Kiva kolmiulotteinen kuvio.
Joten ei kun maalaamaan. Ja pieleen meni ! Seinä oli niin sekainen ja kirjava että huh huh ! Jos sekaisuutta olisikin ollut koko seinässä niin mikä ettei, mutta kun osa oli liian tasaista, niin eihän se mennyt mitenkään kontrollin (minun pääni) läpi.
Ei kun kiireen vilkkaa rautakauppaan ja uutta maalia ostamaan. Sieltä juosten tytön vanhempainiltaan kuulemaan heidän luokan Petroskoinmatkasta, joka on tällä viikolla ja sieltä pian kotiin. Kello lähenteli jo puolta yhdeksää, mutta pakko oli vetää vielä maalausvehkeet niskaan ja hommiin. Mies tuli mukaan ja yhdessä teloimme ja sivelimme maalin seinään. Nyt näytti hyvältä. Pakko oli saada seinä valmiiksi, kun kirvesmies tulee huomenna asentamaan oven ja listat paikoilleen.
Onneksi huoneen tulevalla asukilla on lukion koeviikko, eli on vain kokeet ei muuta koulua. Huomenna hänellä ei ole koettakaan, joten unelmoin saavani siivousapua, niin saadaan alkaa suuri muutto. Tarkoitus on muuttaa kaksi lasta eri huoneisiin ja siirtää työhuone toiseen paikkaan.
Käytännössä tämä tarkoittaa valtavasti tavaroita, tietokoneita, kirjoja ja tyttöjen juttuja. Avataan yksi ummessa ollut ovi ja sovitellaan sohvia uusille paikoille. Eli kivaa loppuviikkoa vaan.
Hyvä puoli on se ettei ehdi ja jaksa liikaa miettiä elämän monimuotoisuutta. Se on tullut viime aikoina ehkä liiankin selvästi esiin.

Yöpöydällä on lopuillaan kirja "Lapsi ja stressi". Hyvä kirja ! Siinä on ollut paljon sellaista asiaa, jota olen omaltakin kohdaltani miettinyt ja päättänyt, että nyt muuttuu moni asia. No hetkeksihän ne muuttuu, mutta kun murkku on näsäviisastellut aikansa ja siihen päälle vielä vähätellyt, uhmaillut ja löysäillyt, niin muutos on taas tapahtunut, tällä kertaa vanhaan palaten. Mutta ainakin olen yrittänyt.

Kirjassa on lista stressipisteistä. Kärjessä taisi olla kuolema, siis ei oma vaan jonkin läheisen. Listan kärkipäästä löytyy sekä iloisia asioita, muuttoa, remonttia, häitä jne... sekä ikävämpiä juttuja, sairastumista, työpaikan vaihtoa ja rahahuolia.

Ihan huvikseni laskin omat stressipisteeni, sekä iloiset että ikävät. Pari remonttia (tälläkin hetkellä sähkömies touhuaa ullakolla), parit terveyteen liittyvät huolet, muutama keskeneräinen projekti ja huoli läheisistä. Meni 200 pisteen raja yli kirkkaasti. No ilmankos on tuntunut välillä siltä, että kovalevy on aika täynnä ja alkaa tilttailla kun pitäisi jotakin saada aikaiseksi.

Viikonlopun oli kaksi lasta kalastusleirillä, Hirvensalmella. Mukavaa oli ollut vaikka kalaa ei Puulasta ollut tullutkaan. Taitaa olla niin että Savonlinnan Urheilukalastajat saavat meidän perheestä pari uutta jäsentä. Mikäs siinä, kun seuran kalamajakin on vain parin kilsan päässä meidän huushollista ja toimintakin melko vireää.

Lukijoille tiedoksi, että minun jouluni on sitten pelastettu. Mökin pihasta löysin 1½ ämpärillistä haapasieniä ja karvalaukkuja ja ne on nyt suolassa. Joulu ilman sienisalaattia ei ole mikään joulu, joten nyt on yksi huoli vähemmän. Voi kun muutama muukin huoli ratkeaisi yhtä helposti, kun tämä suolasienihuoli. Saisi stressipisteet normaalille tasolle. Ehkä on vain luotettava siihen että luonto hoitaa kaiken ajallaan.