IRC-Galleria

ei ole oikeastaan mitään sotkua jota selvittää. loppujen lopuksi sillä ei ole väliä mistä alkaa koko kohtaus. masnetuneessa mielessä kaikki epäilykset ja pessimistiset ajatukset vahvistuvat ja moninkertaistuvat. Ja ajatteluni on irrationaalisempaa kuin normaalisti. Vaikka jossain taustalla hakkaa ajatus "älä viitsi. kaikki on hyvin" niin päällimmäinen minuun ei suostu uskomaan vaan pistää tunteet jylläämään, silmät itkemään ja kehon vapisemaan.

eilen olin sentään lääkkeeni muistanut ottaa. Silti olin surullisella mielellä linkussa kun soitin äitille. Oli tarkoitus kysellä testamenttiinni liittyen mitä oikeasti omistan. Minulla on niin reilut vanhemmat etteivät ne usko että osaisin itse huolehtia vaan jättävät kaikkea kertomatta ja suuttuvat jos teen omia päätöksiä. esim. äiti yritti pitkään puhua minua yli etten olisi mennyt Naantaliin töihin. en kadu yhtään etten kuunnellut. Taas yksi loistava työpaikka minulla. eniwei. Äiti alkoi selittää kuinka minä en tarvitse testamenttia kun ei hänelläkään ole. No, ensinnäkin kannattaa tehdä alle 26v kun on vielä ilmaista. Ja! Äiti ehkä onkin naimisissa jolloin hänen kuolinpesänsä siirtyy automaattisesti hänen aviopuolisolleen. Toisin kuin minä, jolloin minun juttuni joita äiti ei osaisi arvostaa joutuisi heille. Toisekseen jos mah. yritän korostaa testamentissa etten missään nimessä halua kristillistä muistotilaisuutta tai hautausta. Kolmas tärkeä mimnulle on miten minun tuottamiani tekstejä kohdellaan kuoltuani. jostain syystä haluan että tekstini luetaan ja niille annetaan niiden tarvitsema arvostus (?).

Sitten äiti alkoi valittaa minun mielen ongelmistani. Sanoin että joo. ihan kiva että äiti on kuluvan vuoden aikana alkanut tajuta sitä, minkä kanss aolen elänyt 7 vuotta. Äiti alkoi valittaa mitä minun elämässäni oli muka vikana 7 vuotta sitten. Siinä itku kurkussa kerratessani yläasteen kauhuja alkoi joku tuntematon mies heitellä minua roskilla. SIis selvinpäin linkussa =(

SItten menin Janinalta hakemaan dvd:tä. Ärsytti jo valmiiski kun olin niin surullinen ja menin sinne iloisen joukon keskelle. Olin ihan et joo ensi viikolla tehdään kumminkin kaikkea kivaa nyt olen ihan möö. Mut sitten Janina toetesi et la aamuna hän lähtee hesaan ja ma barcelonaan. WTF? Olin koko ajan luullut et h'än lähtee vasta 17pv. ja minä voin rauhassa stresata opiskelusta. Olin hiljaa ja poistuin pakalta. Tiesin että kun janina lähti Brysseliin ja häenn toienn kaverinsa skitsosi eikä janina tykännyt. Minä en skitsonnut silloin koska tiesin että hän tulee pariksi viikoksi takaisin. Nyt mahdollisuuteni oli ohi. Ajoin kotiin ja itkin hysteerisesti samalla. Monesti kun olisin halunnut soittaa ja tavata Janinaa ajattelin että hänelä on elämää ja parempaakin tekemistä. Odotin kiltisti milloin olisi minun vuoroni. Kaipaan hänen elämänjanoaan iloisuuttaan ja sitä kuinka hän tekee minutkin aina iloiseksi. Ihmeellistä kuinka tunnen hänet siskokseni henkisesti vaikka olemme niin erilaisia. Mutta niinhän se on oikeassakin perheessä.

Tietenkin masenutunut mieli teki taas ilkeyksiään. Janina sanoi nähdään joulukuussa ja mieleni sai taas yhden itku syyn. Eikö hän halua että tulen syksyllä käymään espanjassa?

en ole vieläkään hylännyt janinan repaleisiä farkkuja. nukuin viime yönä ne kainalossani.

pääsin kotiin. oli aivan hiljaista. teppo ei ollut kotona. Itkin vieläkin lophduttomammin. Tein jotain epä-marimaista. Aloin ryypätä. Ryyppäsin ja piirtelin takapihalla. Tunsin itseni boheemiksi. Se helpotti oloa.

Tämä onkin pelottavaa. en ole koskaan halunnut olla kuin isäni, joka lääkitsee pahaa oloaan viinalla. mutta ensimmäisen kerran tunsin sen helpottavan.

Tepon tullessa kotiin maailma näytti jo hieman paremmalta. Tosin koko yön minulla oli sellainen tunne että kuolen lähiaikoina. Siis en halua kuolla. Mutta siis kuolen eniwei. Jotenkin. Sitten kännisen mieleni mielestä jos kumminkin kuolemn niin parempi mennä ostamaan köyttä kunhan palkka tulee. Suunnittelin jokirantaa, puekutumista jne. Mutta eniwei. En halunnut sitä. Ja silti suunnittelin.

Eikä minulla tietenkään ollut krapulaa. Ainoa mitä minulle tulee viinasta, on aamuyön unettomuus.

HYvä hetki masennuksen seassa eilen oli, kun istuin Juuson ja Sarin kanssa rannassa, söin jätskiä ja bongailtiin tyttöjä.

Tosin masentuneena tunnen silti itseni yksinäiseksi. Kukaan ei jostain syystä ole kanssani. Vaikea selitys.

Parempi lopettaa selittely. Kiitos kumminkin kaikille. Älkää suuttuko.