Pimeää. Kuljen yksin sitä kohti, se peittää kaiken alleen.
Pimeys on tummaa, kaiken tappavaa – viitallaan se saa kaiken kauniin katoamaan.
Katkeruus valtaa synkän maiseman, se vie viimeiset rippeetkin toivosta.
Olen yksin, yksin pimeyden ja katkeruuden piirien keskellä.
Minuun sattuu – on kuin joku valtaisi kehoni myrkyttäen sieluni,
samalla vieden kaiken voiman kehostani.
Pimeys, se jatkuu loputtomiin katkeamattomana piirinä ympärilläni.
Hitaasti se työntää minua lähemmäs hulluuden häilyvää rajaa,
se ahdistaa minut nurkkaan tietäen etten jaksaisi enää kauaa,
tietäen minun antavan periksi millä hetkellä tahansa.
Suru, se tappaa minut hitaasti sisältäpäin,
eikä pimeyskään ole sen rinnalla voittamaton.
Suru tarttuu jokaiseen muistooni, kiertää minut sormensa ympärille.
Se vie kaiken valtani, esineellistää minut juuri ennen näytöksen
traagista loppuhuipennusta.
Suru – se tekee pimeydestä narrinsa, sitä nöyryyttäen.
Katkeruudelle se varaa paikan pimeyden vierestä,
sitä ivaten ja sen tyhmyydelle nauraen.
Minä – minä kuljen kuuliaisesti sen rinnalla talutushihnassa,
suunnittelen tarkkaan jokaisen liikkeeni yrittäen harhauttaa ja peläten.
Olen sille esine, kuten kaikki muutkin.
Ja vaikka tulisi aika, jolloin valo voittaisi pimeyden
näyttelisi suru suurta osaa elämän teatterissa.
Suru on ikuista, sellaista se tulee my̦s aina olemaan Рsiksi se on
häilyvää onnea mieluisampi.
Kukaan ei kadehdi suruasi, toisin kuin onneasi.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Ajatus lähti ''Epäonni ja suru ovat ikuista onnea mieluisempia... niitä ei kukaan kadehdi'' lausahduksesta.
Elämme tunnekuohujen keskellä..