IRC-Galleria

Työpäivä sujui ongelmitta ja ihan normaaliin tapaansa. Olin saanut kampaajalle ajan samalle päivälle töitteni jälkeen. Ja se oli ihme sinänsä. Tähän aikaan vuodesta ei oikein mistään meinannut saada kampaaja aikaa. Olin onnekas, kerrankin.
Odotellessani parturissa omaa vuoroani lueskelin lehtiä, kunnes paikalle tuli nuori ja hauskan näköinen miesparturi. Hän kyseli minulta millaista mahdoin haluta.
Aluksi haluisin hieman lyhyemmän hiustyylin ja ehkäpä jonkin uuden hiussävyn. Hän antoi minulle yhden mallikuvasto kirjan ja aloin selailemaan. Vilkaisin kuin ohi mennen miehen nimen hänen paidassa olevasta pienestä nimilapusta.
Taneli Vuori. Aika mielenkiintoinen sanoisinko. Jatkoin kuitenkin kuvaston katsomista ja lopulta löysin mieleisen hiustyylin. Taneli alkoi leikkelemään hiussaksillaan hiuksiani uuteen uskoon ja samalla ehdotteli joitakin hiusvärejä minulle. Sanoin miettiväni vielä hetken, ja lopulta tulin tulokseen, että jokin punertava sävy olisi hyvä. En halunnut kuitenkaan mitään radikaalia sävyä, mutta kuitenkin sellaisen joka erottuisi punertavan ruskeista hiuksistani. Taneli toi minulle muutamia hiusväri näytteitä katsottavaksi ja löysin mieleiseni. Kampaajalla meni jonkin verran aikaa värjätä hiukseni ja puolen tunnin päästä hän pesi hiukseni kunnolla. Se tuntui ihanalta, aivan kuin olisin ollut päähieronnassa. Ja rahaa kului kirpaisevasti, mutta olin tyytyväinen lopputulokseen ja sehän oli tärkeintä. Sain päähän pistoksen lähteä kiertämään vaatekauppoja, joissa oli jo jonkinlaisia alennuksessa olevia hienoja vaatteita. Mukaani kaupoista lähti pari uutta vaatekertaa ja ei ostokset rokottaneet kovin paljoa rahapussiani. Palasin mielivirkeänä asunnolleni ja selasin päivän postin. Päätin lähteä illalla joko Kaisun kanssa tai sitten yksin baari kierrokselle. Nyt alkaisi uusi aikakausi elämässäni. En voisi jäädä murehtimaan loppu iäkseni Mikon kuolemaa. Hän on mennyttä ja minä olen vielä tässä, koko elämä edessä.
Kävin vielä lyhyellä lenkillä ja menin sen jälkeen suihkuun. Aloin valmistautua iltaa varten. Tänä iltana voisi katsella tarjontaa. Kaisu ei päässyt irtautumaan lapsistaan, koska hänen miehensä oli ylitöissä tänään. Lähdin sitten yksikseni kahdeksan aikoihin baariin. Ilta sujui hyvin ja kävin välillä tanssimassa. Viennistä ei ollut puutetta ja kun kävin naistenhuoneessa, silmäni oikein loistivat kirkkaina ja poskeni punoittivat. Olin kuin teinityttö ensimmäistä kertaan baarissa. Tunnelma oli katossa, vaikka iltaa yksikseni lähdinkin viettämään.
Kun siirryin seuraavaan baariin, näin siellä Taneli Vuoren. Hän katsoi minua kiinnostuneena ja taisi tunnistaa. Ensimmäisen drinkin eteeni saatuani, hän siirtyi pöytääni istumaan ja alkoi jutustella. Juttelimme ja kävimme välillä lattialla pyörähtämässä. Katselin vapautuneesti Tanelia ja hänen piirteensä miellyttivät minua kovasti. Tanelikin katsoi minua kiinnostuneena. Lopulta päädyimme asunnolleni omille pienille jatkoillemme. Avasin kaapista löytämäni pienen viini pullon ja joimme lasilliset. Tunnelma oli tiivistä ja suutelimme kiihkeästi.
Mutta aloin toppuutella, kun Tanelin käsi hivuttautui toppini helman alle. Hän katsoi minua ihmeissään ja tunsin olevani hänelle jonkin selityksen velkaa. Ja parhaakseni näin sanoa, että en harrasta yhdenyön juttuja enää. Niistä ei jää kovin hyvää mieltä jäljelle, vaikka yö olisikin ollut ihana. Taneli sanoi ymmärtävänsä, mutta hänen katseensa oli kuitenkin pettynyt ja hän taisi olla hieman suuttunutkin. Ehdotin arasti hymyillen hänelle, että voisimme tapailla ja sillein. Seurustella. Taneli katsoi eteenpäin miettiväisen näköisenä. Ymmärtäisin kyllä, jos hän ei haluaisi aloittaa mitään vakavanlaista suhdetta, koska hän oli minua muutaman vuoden nuorempi. Vasta 26 vuoden ikäinen, ja minä täyttäisin 29 loppu kesästä. Taneli kuitenkin nyökkäsi ja suuteli minua hellästi. Hän jäi viereeni nukkumaan.
Hänen kainalossaan oli turvallista olla. Aamulla heräsin ja Taneli oli poissa. Yöpöydälläni oli kuitenkin pieni paperi. Taneli oli jättänyt minulle viestin:

’Huomenta Nea. Olen lähtenyt pois, kun luet tätä. Minun oli lähdettävä töihin, ymmärräthän? Voisin soittaa sinulle illalla, mutta en muistanut kysyä numeroasi. Joten jätin oman numeroni sinulle. Aamupusuja.
T. TaneliÂ’

Hymy nousi huulilleni ja luin paperin päivän mittaan uudestaan ja uudestaan. Myöhästyin jopa hieman töistä, mutta kukaan ei huomannut sitä. Kuljin koko päivän pilvissä, mutta sain silti työni tehtyä melkein ajallaan. En tuntenut Tanelia kovin hyvin, vaikka olimmehan tietenkin jutelleet hieman viime yönä. Mutta silti taisin olla rakastunut korviani myöten. Tai no, pikemminkin ihastunut, katsoo rakkautta sitten myöhemmin. Toivon tämän onnistuvan, mutta sitä ei koskaan tiedä.

Illalla soitin Tanelille ja hän vastasi melkein heti. Keskustelimme kaikesta mukavasta ja siinä vierähti melkein tunti. Sovimme viikonlopuksi ”treffit” ja iloisissa tunnelmissa päätimme puhelumme. Yöllä en saanut unta moneen pitkään hetkeen, mutta lopulta aamuyöstä sain unenpäästä kiinni. Aamulla heräsin kuitenkin pirteänä uuteen päivään ja hoidin työni tunnollisesti. Työkaverit huomasivat minussa muutoksia, mutta kovin harva uskaltautui tulemaan juttusille. Iloisesti vain vastailin heille ja kyselin heidän omia kuulumisia. Yksi mies oli saanut pitkään odotetun esikoisen minun sumu kautena, eräs ystävällinen nainen oli päässyt odottamalle lomalle ja lähtisi pian eläkkeelle, mutta sitä hetkeä hän onkin odottanut jo jonkin aikaa. Nyt hänelle jäisi aikaa järjestää kotiaan ja auttaa miestään joka on ollut pyörätuolissa pitkän aikaa, lupatoimistomme nuorin ja uusin juoksutyttö on muuttanut tyttöystävänsä kanssa yhteen asumaan ja ovat menneet kihloihinkin. Onnittelin ja toivotin hänelle hyvät jatkot. Sitä alkoi nyt vasta huomaamaan, että työpaikallanikin oli ihmisiä, jotka välittivät minusta ja olivat olleet huolissaan minusta kuluneen vuoden ajan.
Mutta he ymmärsivät kuitenkin. Sain kutsun grillijuhliinkin ja itse pyysin muutamia ihmisiä jo ajoissa loppukesällä vietettäviin synttäreihini. Halusin juhlistaa nyt synttäreitäni myös työporukalla. Viime kesänä kun se oli jäänyt. Ajatukseni liitivät vuoden aikana tapahtuneisiin asioihin, mutta kauhukseni minun oli myönnettävä, että en muista paljoakaan tapahtumia. Se oli hyvin surullista mielestäni, mutta katsoin hymyillen tulevaa. Huomenna menisimme Tanelin kanssa ensin kahville ja sitten elokuviin. Taneli sanoi, että saisin valita elokuvan, mutta luulenpa että hän haluaisi valita itse elokuvan. Paras kai antaa hänen valita, minulle kun on aivan sama minkä elokuvan menemme katsomaan. Kunhan saan olla Tanelin vieressä.

Kommentoi tähän NÄHTY, jos oot nähny mut joskus reality maailmassa.
Sen jälkeen kopioi tämä ja lisää omaan blogiisi ja katso ketkä ovat bonganneet sinut !

Aamulla nukuin pitkään ja heräsin tuoreen kahvin tuoksuun. Äiti tarjoili aamupalan minulle sänkyyn, niin kuin kotonakin. Hän katsoi minua myötätuntoisesti ja sanoi soittaneensa Sarille. Äitini oli keskustellut pitkän aikaa Sarin kanssa puhelimessa ja luuli tämän tajunneen, että minun syyttäminen Mikon kuolemasta olisi aivan turhaa.
Olin koko päivän vain sängyssä, enkä vastannut kenenkään soittoihin. Vaikka olin sanonut Mikolle, että meidän pitää jatkaa omia polkujamme, silti rakastin Mikkoa. Ja hänen kuolemansa sattui. Se todellakin sattui kauhean paljon. Tuijottelin sängystäni käsin vain seiniä ja kattoa. En puhunut paljon mitään. Muistelin vain kymmenen vuoden takaisia tapahtumia ja Mikon kanssa vietettyjä yhteisiä hetkiä.
Illalla tulin siihen tulokseen, että minun pitäisi perua Niklaksen kanssa sopimani treffit. Äiti lupautui jäämään luokseni täksi viikoksi ja hän myös jäi. Äiti hoiti asiani tällä viikolla. Soitti töihin, että en tulisi enää tällä viikolla töihin, kävi kaupassa, pesi pyykkinä ja teki kaikkea muutakin, mitä hänen ei olisi tarvinnut. Niklas oli ymmärtävinään ainakin syyni perua lauantai-ilta. En ole kuitenkaan varma ymmärsikö hän täysin. Hän lupautui tulemaan luokseni käymään, mutta sanoin, että äitini on täällä. Lupasin tavata Niklaksen ensi viikolla. Luulen ainakin olevani silloin paljon paremmassa kunnossa.

Viikko kului nopeasti. Minä vain makasin kotona tekemättä mitään muuta, kuin itkin ja keskustelin äitini kanssa asioista ja aloin tuntemaan äitini uudestaan todella läheiseksi ihmiseksi elämässäni. Emme olleet jutelleet pitkään aikaan kunnolla, ja nyt siihen oli erittäin hyvä tilaisuus. Perjantaina lähdimme yhdessä lenkille. Kyllästyin olemaan neljän seinän sisässä koko aikaa, ja äitini huomasi sen ennen minua. Lähdimme kiertämään kaupunkia ja äitini yritti houkutella minua shoppailemaan. Se kuulemma piristäisi mieltä, mutta minä olin erimieltä. Pitäisikö minun lompakkonikin kuolla Mikon lisäksi? En ollut säästellyt rahojani turhaan. Halusin tehdä niillä jotain muuta, kuin ostaa vaatteita joista puoliakaan en sitten käyttäisi laisinkaan. Tai käyttäisin ehkä kerran kaksi, mutta se siitä sitten. En tarvinnut suruterapiaani ostelua. Sarin soitto riitti tähän kauheuden lisäksi. En vastannut hänelle maanantain jälkeen. Hän oli yrittänyt tavoittaa minua tässä parina päivänä, mutta en halunnut kuunnella hänen huutoja sekä haukkumisia. Niitä olin kuullut yli yhden ihmiselämän tarpeiksi. Äitini lähti takaisin Varpaisjärvelle sunnuntaina illalla ja minä makasin koko illan sängyssäni viltin alla. En tehnyt mitään, olin vain. Ja tämän viikon aikana olin laihtunut kauheasti. En ollut syönyt puoliakaan ruuista, mitä äitini oli tehnyt ja tuonut eteeni. En mennyt vielä maanantaina enkä tiistaina töihin. Tajusin sentään ilmoittaa siitä pomolleni. Hän ymmärsi kyllä. Tästä päättelin, että äitini oli tainnut selittää ummet ja lammet hänelle, mutta annoin asian olla. Keskiviikkona kuitenkin palasin töihin ja pöydälläni oli kauhea kasa mapitettavia papereita ja puhtaaksi kirjoitettavia sopimuksia ja muita tehtäviä. Pomoni ilmeisesti oli tuonut joka aamu minulle tehtäviä, unohtaessaan että en tulisi töihin. Aloitin kuitenkin rutiinilla työni ja sain paperi pinosta osan katoamaan työpäivän päätteeseen mennessä.
Illalla Sari soitti minulle jälleen ja uskaltauduin vastaamaan tällä kertaa. Tulkoon mitä tulee. Kestäisin sen, kuten kaiken muunkin.
’Hei Nea. Anteeksi viime viikkoinen soittoni. Ei ollut tarkoitukseni purkaa tätä sinuun, mutta sinua on ollut niin helppo syyttää kaikesta. Olen pahoillani ja tiedän kyllä, että tämä järkytti sinuakin paljon. Minussakin on virheeni, myönnän sen nyt. Olen todella pahoillani, että en antanut sinulle mahdollisuutta silloin vuosia sitten. Mutta halusin rakkaalle pojalleni parasta ja luulin tietäväni mikä tekisi hänet onnelliseksi. Sinä vain et mielestäni ollut sopiva nainen tekemään hänestä onnellista. Tiedän, että nämä puheet tulevat myöhässä, mutta tahdon sinun tietävän, että olen erittäin pahoillani kaikesta. Annathan anteeksi?’ Olin hetken aikaa hiljaa järkytyksen vuoksi. En ollut enää varma, että soittaja todellakin oli Sari.
’Sari, suotta pyydät anteeksi. Me ihmiset olemme erehtyväisiä, ja puheesi todellakin tulevat aika myöhässä. Mutta ei muistella pahalla. Epäilen kyllä oletko täysin vilpitön, vai vaatiko joku sinua soittamaan minulle. Sama se minulle on, mutta annetaan menneitten olla menneitä.’ Lopetin puhelun, ennen kuin Sari sanoisi muuta. Tässä oli jo tarpeeksi sulattelua. Olihan se törkeää vain sulkea puhelin kesken keskustelun, mutta en jaksanut jutella tänään enempää Sarin kanssa. Niklas soitti minulle myöhemmin illalla ja sydäntäni riipaisi, kun sanoin hänelle, että me emme voisi enää tavata. Jotenkin minusta se tuntui väärältä aloittaa jotain uutta Niklaksen kanssa, kun Mikko oli kuollut. Niklas tietenkään ei ymmärtänyt kantaani, mutta hyväksyi sen lopulta. Toivotimme toisillemme hyvää jatkoa elämässä ja onnea jonkun toisen kanssa. Sitä minä todellakin toivoin Niklakselle koko sydämestäni, vaikka olikin vaikea päästää irti ihanasta miehestä, jonka kanssa en saanut edes kunnollista alkua aikaiseksi. Turha sitä oli kuitenkaan murehtia. Kaikki kaunishan päättyy aikanaan ja onni on katoavainen luonnon vara.
Aikaa kului ja minä olin jäänyt kiinni muistoihini.
Huomasin kesän vaihtuvan talveksi ja taas kesäksi, kunnes Kaisu soitti minulle ja käski mukanaan baariin. Kaupunkiimme oli avattu uusi meno paikka keväällä.
Lähdimme Kaisun kanssa siis sinne sitten. Yritin pitää hauskaa ja ilta alkoi yöhön vaihtuessaan ja drinkkien vaikuttaessa vaikuttaa jopa siedettävältä. Tanssimme Kaisun kanssa paljon ja hiki virtasi jo iholla. Katselin baarissa olevia ihmisiä ja näin tanssilattian laidalla olevassa pöydässä istuvan muutamia miehiä. Pari heistä katsoi minua kiinnostuneena. Otin Kaisua kädestä kiinni ja poistuimme lattialta naistenhuoneeseen. Kaisu katsoi minua kummissaan ja sitten vain kerroin hänelle, että halusin pois virkistäytymään ihmisvilinästä. Kaisu katsoi minua edelleen oudoksuen, jotenka sanoin hänelle, että miehet eivät tänä iltana kiinnostaneet minua. Halusin pois baarista ennen, kuin joku yrittäisi tulla iskemään minua.
Poistuimme baarista ja kävelimme koteihimme. Minä ajatuksiini vaipuneena toivotin hyvät yöt Kaisulle ja kävelin vielä viimeiset pari sataa metriä omalle asunnolleni. Pusikosta kuului risujen risahtelua ja se säikäytti minut. Ripein askelin kuljin loppumatkan asuntooni turvaan. Pesin meikkini ja menin nukkumaan. Tänä yönä painajaiset eivät ahdistelleet minua. Aamulla herätessäni olin jopa virkeä ja valmis siivoamaan asunnossani. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olen siivonnut ja pessyt pyykkiä. Päivä sujui rattoisasta ja ajatukset kurissa. Huomenna olisikin jälleen työpäivä, ja saisin ajatukseni taas muualle. En ollut ajatellut Mikkoa pitkään aikaa, ja Niklasta olin nähnyt vain toisinaan Wilmassa käydessä. Baari reissut tosin olivat harventuneet vuoden aikana paljonkin. Mikään ei ollut kiinnostanut laisinkaan minua, mutta nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja järjestäisin elämäni uusiksi. Huomenna varaisin ajan kampaajalle ja tekisin hiuksilleni jotain. Oli aika uudistua ja tuhlata rahaa vähän itsensä hemmotteluun.

Aamulla heräsin ennen herätyskelloa, ja unestani en muistanut paljoakaan. Taidan olla kahden miehen loukussa. Mikko rakastaa minua yhä, ja minulla on vielä joitakin tunteita häntä kohtaan. Mutta Niklakseen olen juuri tutustunut ja hän vaikuttaa ihanalta mieheltä. Häneen olen ihastunut korviani myöten. Ja Niklas vaikutti olevan kiinnostunut myös minusta. En halunnut tällaiseen tilanteeseen, mutta nytpähän sitten tiedän, miltä tuntuu naisista, jotka ovat kahden miehen loukussa. Tunteitaan ei voi määrätä. Mikon kanssa oli monia ihania yhteisiä päiviä ja yhteinen turvallinen menneisyys, mutta Niklaksen kanssa kokisin jotain uutta, jotakin toisenlaista ja merkityksellistä.
Pukeuduin ja laitoin itseni ihmismäiseen kuntoon. Otin laukkuni ja kiiruhdin töihin. Olin lähtenyt liikkeelle silti normaalia myöhempään, vaikka olinkin herännyt ennen herätys kelloani. Kuitenkin olin ajoissa työpisteelläni, mutta pomoni oli kerinnyt tuomaan jo kauhean kasan papereita.
Kun olin jo kerinnyt istumaan ja aloittamaan papereitten järjestämisen, pomoni pyysi minua huoneeseensa.
’Huomenta Nea. Eikö tänään olekin kaunis aamu?’ Katsoin pomoani epäluuloisena.
’Kyllä, hyvin kaunis aamu. Mitä pomoni tänään tarvitsee?’ Halusin nopeasti päästä jatkamaan töitäni. Riittäisi täksi päiväksi paljon töitä muutenkin.
’Ajattelin vain, voisitko mitenkään järjestää puolestani tämän vuotuisen kesäjuhlan? Minulla kun ei aikaa liikene mitenkään, ja nehän ovat sentään perinne. Varaisit pitopalvelun ja juhlapaikan. Ei se paljoa vaadi. Ja kyllä sinä näpsäkkänä tyttönä kerkiä muiden töidesi lomassa järjestämään tämän juhlan.’ Pomoni vinkkasi silmäänsä. Väristykset kulkivat kehoni lävitse. Melkein viisissäkymmenissä oleva pomoni on osoittanut kyllä kiinnostusta minua kohtaan aikaisemminkin, mutta minua hän ei oikeastaan paljoa sytytä. Enkä tahdo kuulua siihen lukuisaan sihteeri määrään, jotka ovat langenneet pomonsa polvelle istumaan. Mieluummin olen yksin, kuin aloitan suhteen pomoni kanssa. Ällöttää pelkkä ajatuskin.
Poistuin huoneesta ja palasin paikalleni jatkamaan töitäni. Katsoin tietokoneen kautta sopivaa juhlapaikkaa ja edullista pitopalvelua. Huokasin syvään ja yritin saada tämän työn sovitettua kiireiseen päivääni. Paras saada tämä pois alta pian.
Lounas aikaan jäin paikalleni istumaan ja hoidin töitäni edelleen. Varjo lankesi pöytäni ylle ja kohotin katseeni kysyvänä ylöspäin. Järkytyksekseni huomasin Niklaksen olevan pöytäni äärellä hymyillen valloittavaa hymyään.
’Hei Nea. Miten on päiväsi sujunut?’ Vastasin hänen hymyynsä.
’Ihan hyvin. Miten sinä tänne eksyit? Haluatko rakennus luvan vai?’
’En minä mitään rakennus lupaa tarvitse. Ajattelin tulla pyytämään sinua syömään kanssani lounasta, mutta näytät kiireiseltä. Mutta sopisiko sitten illallinen tänään? Voisin kokata jotain hyvää syötävää luonani?’ Katsoin hämmentyneenä Niklasta. Komea, mukava mies joka osaa kokata. Mahdotonta! Huusi aivoni.
’Tämä tuli vähän nurkan takaa.’ Hymyilin arasti. ’Minulla todellakin on paljon töitä nyt. Ja tänään tahtoisin rentoutua omissa oloissani. Olen pahoillani, mutta kävisikö jokin muu päivä sinulle? Huomenna tai vaikka viikonloppuna?’
Â’Viikonloppuna lauantai-iltana klo. 18.00 sopisi parhaiten.Â’
’Selvä. Näemme silloin. Annat osoitteesi, niin minä yritän löytää ajoissa luoksesi sitten lauantaina illalla.’ Soin Niklakselle vielä pienen hymyn, ennen kuin hän poistui. Jatkoin töitäni hymyillen ja ajattelin aivan kaikkea muuta, kuin olisi pitänyt. Sain kuitenkin työni hoidetuksi ajoissa loppuun ja pääsin lähtemään töistä.
Illalla kävin vielä lenkillä ja katselin ilta tarjonnan televisiosta.
Tämän yön nukuin ilman unia ja muita vaikeuksia. Aamulla heräsin ajoissa ja hain postin eteisestä. Laskuja ja päivänlehti.
Lueskelin paikallislehteä ja eräs otsikko sai huomioni.
’Yksityislääkärin vastaanotolla riehunut humalainen puukotti vakavasti nuorta lääkäriä. Lääkäri kuoli muutamia tunteja myöhemmin vammoihinsa illalla.’
Luin jutun loppuun ja vilkaisin kelloa. Minun olisi lähdettävä, jotta olisin ajoissa töissä. Kertaakaan en ole myöhästynyt, ja en ajatellut aloittaa sitä edelleenkään.
Päivä sujui normaalisti, kunnes kännykkäni soi. Ihmettelin kuka se mahtaisi olla. Vanhempani tietävät työaikani, eivätkä häiritse minua siksi tähän aikaan. Kukaan ystävänikään ei soita minulle tähän aikaan päivästä. Katsoin kännykän ruutua ja numero oli tuntematon. Katsoin numeroa hetken ja tajusin sen Mikon äidin Sarin numeroksi. Mitä hän minulle soittaa ja tähän aikaan?
Â’Haloo. Nea Nipula puhelimessa.Â’
’Sinä itsekäs lumppu sait vihdoinkin voittosi. Olet vienyt lopullisesti minulta poikani!’ Siirsin puhelimen kauemmas korvastani, kun Sari huusi minulle.
’Mit.. Miten niin? En ole ollut yhteyksissä Mikkoon omasta halusta Varpaisjärveltä lähtöni jälkeen.’ Puolustauduin.
’Etkö sinä lue edes lehtiä? Vai eikö sinun taitosi edes lehden lukemiseen riitä?’
’Nyt Sari lopetat tuon avautumisen ja kerrot minulle, mistä tämä kunnia minulle on suotu, että sinä soitat minulle. Alat huutamaan puhelimessa, vaikka minulla olisi töitä vielä tekemättä ja sinä häiritset pahasti.’ Vastasin Sarille kylmästi.
’Minun poikani on kuollut! Ilman sinua hän ei olisi hakenut siirtoa Kotkaan ja kuollut. Sinä olet vienyt poikani. Minun oman poikani.’ Sarin puheet kuulostivat mielipuolisilta ja kuulin hänen alkavat itkeä. En voinut uskoa korviani. Mitä Sari oikein puhui? Mikko kuollut? Miten se oli mahdollista?
Lopulta muistin aamulla lukemani artikkelin. Sarin sanat lopulta sulivat tajunnassani ja puhelin tippui kädestäni. Katsoin järkyttyneenä eteeni ja happi tuntui loppuvan. Katsoin eteeni mitään näkemättä vielä senkin jälkeen, kun pomoni tuli pöytäni äärelle.
’Nea? Mikä hätänä?’ Nostin katseeni pomooni ja lopulta aloin itkeä. Pomoni näytti järkyttyneeltä ja meni sanattomaksi.
’Minun on lähdettävä nyt. Anteeksi. En pysty olemaan tänään töissä. Olen pahoillani, mutta minun on pakko poistua.’ Pakkasin laukkuni ja jätin pomoni katsomaan ihmeissään perääni. Kaivoin kännykän laukustani ja soitin äidilleni.
’Äiti? Oletko kuullut jo? Mikko on kuollut.’ Ääneni murtui ja aloin itkeä. Äitini itki myös toisessa päässä puhelinta, mutta yritti silti lohduttaa minua.
’Nea kulta. Ei mitään hätää. Minä kuulin asiasta myös hetki sitten. Pitäisikö minun tulla sinne? Vai tuletko sinä tänne? Taitaa olla parempi, että minä tulen sinne. Ethän sinä voi tuossa tilassa ajaa autolla.’ Mumisin vain äidille vastaukseksi ja lopetimme puhelun. Kiiruhdin asunnolleni ja lysähdin sohvalle itkien. Itkin ja itkin, siitä ei meinannut tulla loppua. Havahduin ovikellon soimiseen iltasella. Raahauduin avaamaan oven, ja kun huomasin äitini olevan oveni takana, kaaduin häntä vasten itkien. Äitini hyssytteli ja piti sylissään. Hän ohjasti minut takaisin olohuoneeseen ja kävi sulkemassa ulko-oveni. Hän tuli viereeni ja minä nojasin häneen nyyhkyttäen. En saanut sanaakaan suustani moneen tuntiin. Valvoimme äitini kanssa myöhään yöhön ja juttelimme lopulta paljonkin asioista. Hän oli kuullut kylässämme ensimmäisten joukossa asiasta, mutta ei ollut kerinnyt varoittamaan minua, että Sari soittaa minulle. Hän ei edes tajunnut, että Sari soittaisi ja syyttäisi minua tapahtuneesta. Äiti kuunteli minua ja kun olin lopen uupunut, hän peitteli minut sänkyyn ja tuli itse viereeni nukkumaan ja piti sylissä, niin kuin aina lapsena ollessa. Äiti nukkui vieressäni ja rauhoitteli minua, kun olin nähnyt painajaisia. Siinä oli turvallista olla, ja nukahdinkin aika pian.

Aamulla en muistanut mitään, ja ilkeä päänsärky esti muutenkin muistelemisen. Siksi soitinkin Kaisulle, joka selosti, että olin aika tiukasti painautunut johonkuhun mieheen. Järkytykseni kasvoi, kun Kaisu alkoi kertomaan tuntomerkkejä. Ei voinut olla totta. Olinko todellakin tanssinut Mikon kanssa? Päänsärkyni vain yltyi, jotenka kävin hakemassa vettä ja särkylääkettä. Kun lopetimme puhelun, palasin takaisin nukkumaan. En voinut käsittää hölmöyttäni. Mutta en jaksanut silti enää ajatella. Nukuin iltaan asti, jolloin ovikelloni pärähti soimaan. Hätkähdin hereille ja katsoin ovisilmästä, kuka minua häiritsee tähän aikaan. Mikko seisoi oveni takana, joten peräännyin hiljalleen kohti olohuonetta. Mikko ei kuitenkaan luovuttanut. Hän rimputti ovikelloa vielä ja lopulta huusi postiluukusta.
’Nea, minä tiedän, että sinä olet siellä. Päästä minut sisälle. Meidän on juteltava.’
En liikkunut hetkeen edelleenkään, vaan katsoin vain kohti ovea. Ovikello soi vielä kerran, ja Mikko potkaisi vielä lopuksi oveen. Hiivin hiljaa kohti ovea. Katsoin uusiksi ovisilmästä, mutta ketään ei näkynyt. Kiljaisin, kun joku kosketti jalkaani.
’Tiesinhän minä, että sinä olet siellä. Päästä minut sisään.’ Mikko oli ujuttanut kätensä postiluukusta ja tarrannut jalastani kiinni. Sydämeni jyskytti kauheasti vieläkin säikähdyksestä, kun avasin oven, mutta en kuitenkaan vielä päästänyt Mikkoa sisälle.
’Mikko, mitä sinä haluat? Emmekö ole jutelleet jo tarpeeksi?’ Katselin Mikkoa väsyneenä tutkien, ja Mikko vastasi tuijotukseeni.
’Eilinen muutti asioita. Ja turha sinun on sanoa, että sinulla olisi joku. Minä tiedän, että sinulla ei ole ketään. Ovessa ei lue toista sukunimeä edes.’ Mikko tuijotti minua.
’Mitä eilen tapahtui sellaista, että sinä et voi vain jättää minua rauhaan?’ Tuijotin Mikkoa takaisin äkäisenä. Minua väsytti, ja tahtoisin vain pois tästä tilanteesta.
’Sinä et häätänyt minua pois, vaikka tulin ylitse henkilökohtaisen alueesi. Ja kerroit ajattelevasi minua vieläkin.’ Mikko katseli minua päästä varpaisiin ja silloin vasta tajusin, että minulla ei ollut ylläni, muuta kuin yöpaitani ja alushousut. Rintani näkyivät kuluneen paidan läpi selkeästi. Ristin kädet rintojeni suojaksi ja piilouduin oven taakse.
’Nea kulta, olen minä nähnyt sinut vähemmissäkin vaatteissa.’ Mikko katsoi virnuillen. Tuijotin häntä vihaisen.
’Lähde pois Mikko. Meillä ei ole mitään puhuttavaa. Sinä tiedät yhtä hyvin, kuin minäkin, että se ei onnistuisi. Meitä ei ole ollut vuosiin. Poistu ole hyvä. Jatka sinä elämääsi, niin kuin minä olen jatkanut omaa elämääni.’ Katsoin Mikkoa anovasti ja pienensin hiljalleen oven rakoa jatkuvasti. Mikko vain katsoi minua ja eikä huomannut, kun yhtäkkiä suljin oven nopeasti kokonaan hänen edestään. Kuulin vain, kun hän potkaisi oveen lujaa ja käytävässä kaikui kirous tulva. Laitoin radioni päälle ja en kiinnittänyt huomiota enää mihinkään. Menin keittiöön tekemään itselleni jotakin pientä syötävää. Mieleeni oli painunut Mikon surullinen katse, kun hän katsoi minuun anovasti. Hän halusi jutella, mutta minusta meillä ei ole enää mitään juteltavaa. Aikaa on kulunut liiankin paljon, enkä tahdo valua takaisin samaan. En tahdo toistaa menneisyyttä. Asiat ei kuitenkaan olisi muuttuneet miksikään. Sari syyttelisi minua milloin mistäkin, minä ja Mikko antaisimme lasten nimeksi Adian Maria Erikson, Mikael Toivo Erikson ja riippuen kumpi kolmas lapsi olisi, hänen nimeksi tulisi joko Amelia Taina tai Oliver Matias. Meillä olisi omakotitalo ja olisimme onnellisia. Katsoisimme maailmaa siirappisen punaisten lasien läpi ja kaikki olisi hyvin.
Minua puistatti. Sitä en haluisi. Sitä minä en toivo enää. Olin typerä 18-vuotias. Luulin olevani aikuinen ja valmis mihin vain rakkaani puolesta. Mutta nyt kymmenen vuotta myöhemmin, tiedän paremmin. Minusta ei ole siihen. En tahdo omakotitaloa johonkin sukulaisten keskelle. Kolmea lasta, joiden nimet ovat kuin raiskatut. Suomalaisuutta ja Saksalaista sekaisin. Sitä me tahdoimme Mikon kanssa yhdessä. Hänen sivistynyt äitinsä oli opiskelemassa Saksassa, kun törmäsi Mikon isään Oliveriin. He rakastuivat ja Oliver muutti Suomeen Sarin takia. Ja minua huvittaa vielä edelleenkin. Jos Sari niin innoissaan haluaa kulta pojalleen sivistyneen naisen, miksi hän itse ei sivistyneenä naisena ottanut itselleen sivistynyttä miestä. Oliver oli ja on edelleenkin duunari. Tekee sijaisuuksia ja on joskus ollut vakituisesti töissä energia laitoksella. Sari on pinnallinen akka, joka on valmis arvostelemaan ketä tahansa toista, mutta ei ole valmis katsomaan omia virheitään.
Onneksi kaikki oli ohitse minun kohdaltani. Nyt vain jatkaisin elämääni niin kuin ennenkin. Mikään ei ole muuttunut. Mikko vain saa sydämeni villiin laukkaan pelkällä läsnä olollaan, en saa mielestäni yhteisiä hetkiämme ja kaipaus kasvaa sisälläni. Mutta en saa antaa periksi. Mikko kuuluu menneisyyteeni.

Päätin lopettaa mietiskelyn ja rentouttaa ajatuksiani kunnon lenkillä. Vaihdoin tuulipuvun päälleni ja tarkistin, että avaimet olivat mukana. Lähdin juoksemaan tutulle reitille, kohti puistoa. Muitakin oli liikkeellä. Vanhoja pariskuntia, nuorisoa nuokkumassa vallaten puiston penkit, urheilemassa olevia ihmisiä. Katselin ympärilleni ja kuuntelin mp3-soittimestani kantautuvaa laulua. En katsonut ajoissa eteeni, jonka seurauksena törmäsin johonkin. Pöllämystyneenä katsoin suoraan eteeni maan tasalta. Edessäni näkyi tumman sinisiin tuulihousuihin verhotut jalat. Nostin katsettani arasti ylöspäin ja kohtasin suklaan ruskeat silmät. Tartuin ojennettuun käteen ja puistelin hiekkoja housuistani.
’Anteeksi. Olin ajatuksissani enkä huomannut teitä.’ Mutisin nolona vieraalle miehelle.
’Ei se mitään. Harvoin sitä törmää noin kauniiseen naiseen kirjaimellisesti.’ Miehen silmissä loisti ja hänen silmäkulmassa oli pieniä naururyppyjä.
’Minun nimi on muuten Nea. Voisinko tarjota kahvit anteeksi pyyntönä?’ Mies katsoi hetken minua huvittuneena ennen kuin vastasi.
’Minun nimi on Niklas. Voit sinä kahvit tarjota, mutta ei ole anteeksi pyytämistä.’ Katsoin miehen silmiin hetken, ja lähdin sitten kohti puiston laidassa olevaa pientä kahvilaa. Mies seurasi perässäni, tunsin hänen katseen tutkivan vartaloani.
Tilasimme kahvit ja istuuduimme pieneen nurkkapöytään. Tutkin vaivihkaa miestä ja koetin keksiä puhuttavaa. Yleensä miehet eivät ole saaneet minua sanattomaksi. Mutta nyt en keksinyt puhuttavaa. Niklaksen komeus salpasi melkein hengitykseni. Hänen tummat hiuksensa olivat poninhännällä, silmät olivat kuin suklaata ja vangitsevat, hänen huulensa täyteläiset ja minun olisi tehnyt mieli suudella häntä. Ravistin hiukan päätäni ja koetin saada ajatukseni kuriin. Niklas katseli minua hymyillen ja koetti saada katsekontaktia. Painoin katseeni kahvikuppiini punastuneena. Hän pitää minua varmaan aivan sekopäisenä.
’Nea, kuulehan. Mitä sinä teet työksesi?’ Katsahdin hämmentyneenä Niklasta.
’Olen Sheik-yhtiön varajohtajan sihteeri. Mitä sinä teet työksesi?’
’Minä olen baarimikkona Wilmassa. Nyt vain olen lomalla, mutta olen nähnyt sinut joskus siellä.’ Niklas vinkkasi silmää hymyillen. Minä punastuin korvia myöten, kuin teinityttö ensimmäisillä treffeillään.
’Ai… En muista nähneeni sinua siellä. Mutta asiaan voi vaikuttaa se, että yleensä Wilma on pääte pysäkki illan juhlinnalle, ja en kiinnitä paljoa huomiota työntekijöihin. Tahdon vain nauttia illasta ystävien kanssa. Pitääpä alkaa tarkkailla baarimikkoja.’ Vastasin Niklaksen hymyyn. Juttelimme siinä jonkin aikaa niitä näitä, ja ainakin minun kahvini kerkisi jäähtymään. Tokaisin Niklakselle vanhan sanonnan kylmästä kahvista.
’Ei noin kaunis nainen tarvitse mitään kylmiä kahveja tullakseen kauniimmaksi.’ Punastuin jälleen. Hän imarteli aivan liikaa. Katsoin Niklasta lumoutuneena, enkä huomannut, että pöytämme äärelle pysähtyi joku. Niklas katsoi ensimmäisenä vieressä seisovaan henkilöön, jolloin minä tajusin nostaa katseeni.
’Mikko.’ Henkäisin. Mikko katsoi meitä vihaisena ja viittoi minua tulemaan mukaansa. Katsoin Niklasta anteeksi pyytävästi, ja sanoin palaavani aivan kohta takaisin. Seurasin Mikkoa ulos kahvilasta.
’Mitä sinä Mikko haluat taas?’ Katsoin häneen haastavasti.
’Nea, mitä sinä yrität? Liehittelet kahvilassa miehiä nenäni edessä!’ Mikko huusi melkein minulle. Katsoin häntä hämmentyneenä ja sanattomana.
’Sinulla ei ole oikeutta määrätä elämästäni. Minulla saa olla ystäviä ja miehiä niin paljon kuin vain huvittaa. Minun asiani ei ole kuulunut sinulle pitkään aikaan Mikko kulta. Joten jos suvaitset palaan takaisin sisälle keskustelemaan Niklaksen kanssa.’ Olin jo kääntymässä kohti kahvilan ovea, kun Mikko riuhtaisi minut kädestä itseään vasten. Hän katsoi hetken silmiini ja sanoa.
’Nea. Sinä teet minut hulluksi. Minä rakastan sinua paljon. Miksi me emme voisi koettaa uusiksi?’ Mikko meinasi suudella minua, mutta minä löin häntä nyrkillä poskeen.
’Mikko ei! Minä en tahdo palata entiseen. En kestä äitisi samaa virttä, ja etenkin kun sinä et tee asialle mitään. Kuuntelet vain kiltisti vieressä, kun Sari nöyryyttää minua. Isäsi vain vieressä nyökyttelee ja mutisee hyväksyvästi. Meitä ei ole, eikä tule enää olemaan Mikko. Yritä hyväksyä tämä tosi asia.’ Irrotin Mikon kädet itsestäni ja palasin kahvilaan sisälle. Niklas katsoi minua kummissaan. Selitin hänelle lyhyesti tilanteen ja pahoittelin välikohtausta. Kävin pyytämässä tarjoilijalta paperia, johon kirjoitin numeroni ja ojensin paperin Niklakselle.
’Soittele, jos haluat. Oli mukavaa jutella. Törmäillään taas joskus, mutta toivottavasti ei enää ihan kirjaimellisesti.’ Hymyilin Niklakselle ja poistuin kahvilasta. Mikko oli pilannut fiilikseni ja hölkkäsin takaisin asunnolleni. Menin käymään suihkussa ja istahdin olohuoneen sohvalle katsomaan ohjelma tarjontaa. Se ei ollut kuitenkaan kovin laaja, joten menin nukkumaan. Huomenna olisi jälleen töitä ja kuulemma kiirettä pitäisi. Uusia sopimuksia pitäisi kirjoittaa puhtaaksi, ja mapitettavia papereita olisi lisää taas. Nukahdin voimattomana.
Uniini tuli käymään Niklas. Hän suuteli hellästi ja hyväili minua.
Mutta kun aukaisin suudelman jälkeen silmäni, edessäni oli Niklaksen sijasta Mikko, joka katsoi minua virne naamallaan. Niklas oli sivussa, ja katsoi meitä vihaisesti. Hän haastoi Mikon kanssa riitaa ja he alkoivat tapella. Koetin mennä väliin, mutta he eivät kuunnelleet minua. Uni päättyi kesken, enkä saanut tietää kumpi voitti.

Kun olimme syöneet minä päätin lähteä takaisin Kotkaan. Pitkä ajomatka edessä, ja halusin vielä pestä pyykkiä, ennen kuin menisin nukkumaan.
Kun olin hyvästellyt pikkusiskoni ja kummipoikani, kuulin pihatieltä auton äänen. Käännyimme katsomaan lähestyvää autoa, ja minut täytti kauhu. Tunnistin auton Mikon autoksi. Tai ei se hänen autonsa ollut, vaan hänen äitinsä, Sarin auto. Kauhuissani katsoin sen lähestymistä, enkä pystynyt liikkumaan. Tuuli katsoi minuun oudosti ja käskin häntä menemään sisälle Jacobin kanssa. En halunnut Tuulin kuulevan keskusteluamme. Ja siitä huolimatta, vaikka Mikko tuli kutsumatta aioin päästä hänestä eroon mahdollisimman nopeasti. En haluisi viivytellä lähtöäni laisinkaan. Mikko nousi rennosti autosta ja käveli minua kohti.
’Hei Nea. Ajattelinkin sinun vielä olevan täällä. Voimmeko jutella? Se jäi eilen hieman kesken.’ Mikko tarttui minua kädestä ja katsoi anoen. Hän hyvin tietää, etten pysty vastustamaan hänen koiran ilmettä. Mutta tällä kertaa suljin silmäni, ennen kuin puhuin.
’Mikko hyvä. Minulla on kiire palata Kotkaan. Ajomatka on pitkä ja tahdon palata rakkaani luo.’ Valhe lipui huuliltani huomaamatta. Avasin silmäni ja katsoin Mikkoa kohden. Hänellä meni jonkin aikaa tajuta sanomani.
’Vai niin. Ei sinulla miestä ollut mukana, kun baarissa olit.’ Mikko kurtisti kulmiaan ja katsoi minua mietteliäänä.
’Olin ystäväni kanssa, ja se on minusta sallittua. Avopuolisoni oli töissä siihen aikaan. Valitettavasti.’ Miten minä lähdinkään tähän leikkiin mukaan? Minä olen typerä. Pitäisi käydä vielä sisällä kertomassa Jukalle ainakin asiasta, koska Mikko takuulla kyselisi minusta heiltä. Ja jos he eivät tietäisi valheestani, he paljastaisivat tietämättään minut.
’Mikko, käyn vielä sisällä ja jos et ole poistunut siihen mennessä autoinesi tieltäni, minun on sitten varmaan vahingoitettava rakkaan äitisi kultaista autoa. Minulla on kauhea ikävä rakkaani luo ja en tahtoisi odottaa yhtään pitempään. Ja minulle olisi nautinto tehdä vahinkoa äitisi autolle. Tiedäthän sen.’ Katsoin Mikkoa hetkisen ja käännyin kohti taloa. Jukka olikin eteisessä ja kerroin hänelle äkkiä tilanteesta. Jukka katsoi minua ymmärtävästi ja katsoi puolestani pihalle. Mikko oli juuri poistumassa autoineen, joten minä palasin pihalle ja lähdin kohti Kotkaa.

Matka sujui ongelmitta muutaman tunnin. Ei olisi enää pitkää matkaa Kotkaan, ja pääsisin suihkuun. Mutta huomasin tien varrella tutun ihmisen, ja kilttinä tyttönä en voinut vain ajaa ohitse. Mikko seisoi tien varressa autoon nojaten. Nousin omasta autostani ja menin Mikon luokse.
’Onko auto jättänyt tien päälle?’
’Niin kuin näkyy. Bensa pääsi loppumaan. Muistatko, onko tässä lähellä huoltoasemaa josta saisin edes sen verran bensaa, jotta pääsisin tankkaamaan sitten tankin täyteen.’ Mietin hetken aikaa ja muistin, että lähellä olisi Teboil. Bensa olisi kallista, mutta kyllä se varmaan Mikolle kelpaisi. Pyysin häntä tulemaan kyytiini ja laitoin musiikin soimaan, jotta Mikko ei pystyisi puhumaan kanssani. Halusin välttää sen. Mikko katsoi minua koko ajomatkan, jolloin kiiruhdin Teboilille. Jätin Mikon ottamaan bensaa, ja itse kävin sisällä ostamassa jäätelön. Minun oli kuuma. Pelkkä Mikon katse sai ihoni kuumottamaan. Ja sama kaipaus oli palanut.
Mikko nousi autooni, täytettyään bensakanisterinsa. Kävin viemässä Mikon autonsa luokse ja lähdin jatkamaan omaa matkaani. Ajatukseni risteilivät ja minun oli pakko pysähtyä parin kilometrin päässä olevalle levähdys paikalle. Koetin kasata ajatuksiani ja viilentää tunteita. Mikko oli saanut mieleni järkkymään, aivan niin kuin vuosia sitten.
Kun olin mielestäni taas jälleen ajokunnossa, lähdin jatkamaan matkaani.
Asunnolle päästyäni, en jaksanutkaan laittaa pyykkiä peseytymään, vaan menin suihkun kautta melkein heti nukkumaan. Lueskelin kirjaa hetken ja sitten sammutin valot. Näin unta Mikosta.
Olimme kesämökillä. Sillä samalla, missä olimme parina kesänä seurustelumme aikana käyneet. Se oli Mikon vanhempien kesämökki. Istuimme laiturilla ja Mikko hyväili niskaani. Otimme aurinkoa ja suutelin Mikkoa kiihkeästi. Kävimme uimassa ja myös saunassa. Roiskimme vettä toistemme ylle ja Mikko heitti minut laiturilta järveen parikin kertaa.

Aamulla kun heräsin, muistin unen. Se oli niin toden tuntuinen. Mutta unessa olimme samanlaisia kuin nyt. Joten se ei voinut olla muistoja menneisyydestä. Siirsin unen syrjään ajatuksistani ja lähdin kohti työpaikkaani. Pöydälläni oli jälleen muutama sopimus ja kasa mapitettavia papereita. Huokasin syvään ja aloin töihin. Iltapäivällä pöydälleni ilmestyi kukkalähetys. Kortissa ei lukenut nimeä, mutta runosta tunnistin lähettäjän Mikoksi. Hän oli ilmeisemmin laittanut viime perjantaina sen ruusunkin autoni pyyhkijän alle. Heitin ruusut roskikseen, mutta ohitse kulki juuri pomoni ja hän pelasti ruusut kohtaloltaan.
’Mitä sinä Nea teet? Kaunis kukkakimppu ja sinä meinaat heittää sen pois. Jos sinä et halua pitää niitä, niin voit viedä ne jonnekin muualle. Ne toisi varmasti iloa tähän synkeään toimistoon. Ei ihmiset halua koko aikaa nähdä valkoisia seiniä ja tietää tekevänsä vain työtä työn perään.’ Katsoin pomoa ihmeissäni, mutta tottelin kuitenkin hänen pyyntöään. Hän oli oikeassa. Täällä ihmiset näyttivät olevan piristyksen tarpeessa. Kevät tuli ja ihmiset hakivat jälleen rakennus lupia. Vein ruusut eteisaulaan, jossa ne olisi kaikkien nähtävillä. Palasin pöytäni taakse ja jatkoin töitäni. Päivä sujui ongelmitta ja päättyi ajallaan. Huokasin helpotuksesta ja pakkasin laukkuni. Kävin sanomassa pomolleni hyvät illan jatkot ja menin parkkipaikalle. Katsoin ympärilleni vaivihkaa. Minulla oli tunne, aivan kuin joku tarkkailisi minua. Mutta en nähnyt ketään, vaikka kuinka vilkuilin. Otin autonavaimet laukustani ja avasin ovet. Lähdin parkkipaikalta ja kävin kaupassa. Pitäisi ostaa jälleen viikon ruokatarpeet, mutta tarkkaan valiten. Ei ollut varaa tuhlata.
Palasin asunnolleni ja vietin yksinäisen illan taas vaihteeksi. Viikonloppuna onneksi lähtisimme tyttöjen kanssa ensiksi syömään ja sitten baari kierrokselle.
Tiina täytti 29 ja sai miehensä ansiosta vapaa-illan lapsista. Lapset olisivat viikonlopun isovanhemmilla ja Tiina sai siksi viettää aikaa ystäviensä kanssa pitkästä aikaa. Kaisu pääsi myös mukaan, mutta se oli vaatinut hieman suostuttelua. Pari muutakin kaveria olivat päässeet mukaan juhlimaan. Aloitimme Nigth life:stä ja päädyimme loppu yöstä Wilmaan. Olimme siinä vaiheessa jo melko päissämme, mutta meno vain jatkui. Kävimme jopa nolaamassa itseämme tanssilattialla, mutta ei sitä takuulla kukaan huomannut. Kun olimme jonkin aikaa tanssineet, tunsit kädet lanteillani. Humala tilastani johtuen liikkeet oli hitaita. Katsoin olkani yli taakseni ja näin tutut jäänsiniset silmät. Aivoni eivät totelleet laisinkaan, joten nojasin Mikkoa vasten. Hidas biisi alkoi soida, jonka seurauksena keinuimme vain toisiimme nojaten. Ystäväni katsoivat tanssilattian laidalla olevasta pöydästä meitä. Hymyilin vain typerää hymyä ja kuiskasin Mikolle jotain käsittämätöntä. Mikko vain hymyili ja puraisi hellästi korvastani. Kaisu tuli luokseni ja sanoi: ’ Eiköhän Nea meidän ole aika jo lähteä. Yö on ollut pitkä ja sinä näytät väsyneeltä.’ Mikko katsoi Kaisua.
’Minä voin saattaa Nean kotiinsa aivan hyvin.’ Kaisu katsoi takaisin Mikkoon.
’Se on kuule jätkä nyt sillä lailla, että minä huolehdin, että tämä neiti selviää kotiinsa hengissä, jotenka en jätä häntä sinun huoleksi.’ Hän katsoi vielä merkitsevästi kohti Mikkoa ja alkoi raahata minua pois tanssilattialta. Kaisu soitti taksin ja lähdimme pois Wilmasta.

Katsoin Mikkoa nyt vaitonaisena ja odotin, että hän alkaisi puhua. Mutta Mikkokin vain katseli minua vaiti.
’Halusit jutella? Joten jutellaan nyt sitten. Mitä sinä haluat kuulla?’ Kysyin.
’Halusin keskustella meistä. Mutta en osaa oikein aloittaa. Kerro mitä olet tehnyt tämän kymmenen vuotta.’
Katselin hetken vaiti edelleenkin Mikkoa, hänen komeita kasvoja. Jäänsinisiä silmiä, suoraa nenää, suudeltavan pehmeitä huulia. Muistin vieläkin, kuinka kiihkeästi ne painuivat huuliani vasten. 15-vuotiaana luulin kaiken olevan ihanaa ja niin totta. Olin haaveillut Mikosta ja vihdoin sain hänet. Silloin sitä ajatteli, että ei mitenkään 18-vuotias voisi kiinnostua niinkin nuoresta tytöstä. Ja siksi kai Sari halveksikin minua. Olin ”vienyt” hänen kulta pojunsa ja silloin me suunnittelimme Mikon kanssa yhteistä tulevaisuuttammekin. Olimme nuoria, ja minä täysin kokematonkin vielä. Mutta tiesin, halusin Mikosta miehen itselleni ja tulevien lasteni isän. Tiesimme jopa mitkä nimet heille olisimme antaneet.
Mutta se kaikki on nyt mennyttä, ja olemme kumpainenkin nyt tässä. Kasvotusten tutussa paikassa kahvilla, ja meidän pitäisi keskustella. Mutta en tiedä pystynkö siihen vieläkään, vaikka aikaa on kulunut jo paljon.
’No, mistäs sitä aloittaisi. Ensinnäkin, minulla ei ole mitään ammattia. En vain ollut kovin kiinnostunut opiskelusta. Silloin kun lähdin täältä, keskeytin lukionkin. Menin ammattikouluun opiskelemaan tietotekniikkaa. Mutta jätin senkin kesken ja menin töihin. Nykyään olen Kotkassa Sheik-yhtiössä sihteerinä varajohtajalle. Oma asunto, omavapaus. Mitä sinä olet puuhannut Mikko?’ Kysyin vaikka tiesinkin suunnilleen mitä hänelle kuului.
’Opiskelin sittenkin lääkäriksi, vaikka se ei vaikuttanut minun jutultani. Mutta olen nauttinut työstäni. Se on antoisaa ja siirryin, kuinka sattuikaan, kuukausi sitten Kotkaan yksityiseen lääkärikeskukseen.’ Katselin Mikkoa ja minulle tuli yhtäkkiä halu koskettaa hänen sysimustia hiuksia. Mutta hillitsin haluni ja join kahvini loppuun.
’Hmm, olinkin näkevinäni sinut tällä viikolla baarissa siellä. Olenko väärässä?’
Â’Olinkin tunnistavinani sinut. Olisin tullut juttelemaan, jos olisin tiennyt. Poistuit aika nopeasti paikalta.Â’ Mikko katsoi hiukan harmissaan minua.
’Nea, et ole paljoa muuttunut. Samat punertavan ruskeat pitkät hiukset ja sinivihreät silmät. Voi, kuinka olen kaivannut sinua.’ Katsoin Mikko hämmästyneenä ja painoin pääni. En ihan tuollaista odottanut. Ja nyt vain tahdoin paeta. Mikko tarttui kädestäni kiinni ja suuteli sitä.
’Miksi sinä lähdit pois? Mehän olimme onnellisia ja tulevaisuuskin suunniteltuna. Olin murtunut, kun huomasin sinun poistuneen. Jäljelle jääneinä olivat vain avaimet ja yöpaitasi. Huoneissa tuttu tuoksu leijaili, mutta sekin katosi nopeasti.’ Nostin katseeni Mikkoa kohti, mutta kaduin sitä melkein heti. Mikko katsoi minuun anovasti ja aivan kuin kysyen lupaa. En voinut kääntää katsettani, mutta pakotin itseni irrottautumaan. Riuhtaisin käteni otteesta ja pakeni paikalta. En voinut jäädä enää pitemmäksi aikaa. Kiiruhdin autolleni ja käynnistin autoni. Lähdin takaisin entiseen kotiini ja tausta peilistä näin Mikon. Hän katsoi perääni surullisena. Kuinka tuo katse riipaisikaan.

Kotona oli täysi vilske. Veli oli tullut lastensa kanssa ja pikkusisko oli poikansa kanssa paikalla. Kun sain oven suljettua ja takin pois yltäni veljentyttö loikkasi kaulaani kiinni kiljuen, perässä tuli veljenpoika ja tarrasi jalkoihini kiinni, jolloin olin kaaduta selälleni, mutta onnekseni veli tuli ja pelasti. Mutta meinasimme kaatua kaikki, kun vielä kolmas lapsista ryntäsi kiljuen kimppuumme. Veljeni nauroi, mutta vakavoitui nähdessään ilmeeni. Hän tunsi minut parhaiten ja pyysi rauhallisesti lapsia poistumaan takaisin leikkimään. Nea-täti leikkisi heidän kanssaan myöhemmin. Menimme veljeni kanssa keittiöön, jossa äiti jo odotteli kauppakassejani, jotka oli unohtunut eteiseen hulinan keskellä. Veljeni kävi hakemassa ne, ja kysyi sitten huolestuneena.
’Nea, mikä on? Olet kuin aaveen nähnyt.’
’Niinkin voisi sanoa Jukka kulta. Törmäsin kaupassa Mikkoon ja kävimme kahvilla. Hän on yhtä komea, kuin silloinkin. Jopa komeampikin nykyään. Hän ei ole kuitenkaan unohtanut minua. Ja kun hän tämän kertoi, pakenin paikalta. Jos olisin jäänyt, en tiedä mitä olisi voinut käydä.’ Huokaisten istuin keittiön pöydän äärelle. Äiti puuhasi ruuan kimpussa ja esitti, että ei kuuntele juttujamme. Tosi asiassa hän kuunteli, hyvinkin tarkkaan jokaista sanaa. Ja hän olisi mielissään, jos minä ja Mikko palaisimme yhteen, vaikka tapahtumista on aikaa kymmenen vuotta. Aikaa liikaa välissä, jotenka ei minulla ja Mikolla ole mahdollisuuksia. En kestäisi enää samaa kaavaa. Sari olisi kimpussani kahta kauheammin ja Mikko kilttinä poikana ei sanoisi äidillensä vastaan.
Jukka halasi minua ja nojasin häntä vasten hilliten kyyneliä, jotka yrittivät väkisin tunkea esiin. Pikkusiskoni Tuuli tuli kummipoikani Jacobin kanssa keittiöön ja katsoi minua kummissaan. En huomannut hänen ja Jukan ilmeiden välittämää sanomaa, vaan vaivuin omiin aatoksiini. Katsoin ulos ikkunasta ja laahustin suihkuun. Kerkiäisin hyvin käydä suihkussa, ennen päivällistä ja kerätä itseni. Suihku selkiytti ajatuksiani runsaasti ja virkistyneenä palasin toisten seuraan. Jukan nuorin tytär tuli luokseni ja vaati minua lukemaan tarinan. Kirja kertoi sammakosta ja hänen retkestään. Kuuntelemaan pysähtyi myös Jukan vanhempi tytär ja poikakin jäi kuuntelemaan, vaikka yrittikin esittää, ettei häntä enää kiinnostanut tarinan lukemiset. Hänhän oli jo iso poika, peräti ensimmäisellä luokalla koulussa.

Kun sain tarinan luettua loppuun nuorin tytär meinasi, että lukisin toisen kirjan, mutta onneksi äiti tuli ja pelasti tilanteen. Ruoka oli valmista.
Mutta tiesin joutuvani lukemaan iltasadun ainakin Veeralle, jos en muuten ehtisi lukemaan tänään hänelle. Vaikka en kovin esimerkillinen täti ole heille ollut, he yrittävät viettää kanssani aikaa mahdollisimman paljon. Se hymyilytti ja teki minut iloiseksi. Tunsin olevani kotona, ilman huolia ja mitään ongelmia. Perhe oli koossa, ja iloinen rupattelu täytti keittiön, kun aloimme ruokailla. Syönnin jälkeen isä meni ulos polttamaan sikarinsa. Menin hänen seurakseen polttelemaan tupakkaani. Äiti ei hyväksynyt tupakointiani, mutta isä antoi asian olla. Ja tupakka hetki oli melkein ainoa hetki, jolloin saimme keskustella rauhassa, ilman että äiti tuli hössöttämään, tai kyselemään hölmöjä.
Isä kuunteli huoleni ja neuvoi. Niin oli ollut jo jonkin aikaa. Isän ja äidin avioliitto oli jopa parantunut, kun isä lopetti tossun alla olemisen. Nyrkki lyötynä pöytään ja keskustelut keskusteltu. Äiti ei enää hössötä liikaa isän suhteen ja antaa tämän olla omissa oloissa. Kuuntelee isänkin mielipiteen, eikä päätä kaikesta omin päin.

Jäimme isän kanssa hetkiseksi vielä ulos, vaikka tuli oli sammunut sikaristakin. Olimme vain hiljaa. Välillämme oli sanaton ymmärrys. Isä ei patistanut minua mihinkään, vaan antoi neuvonsa. Ei pakottanut tekemään näin, tai noin, niin kuin äiti olisi tehnyt. Siksi mieluiten keskustelin isän kanssa.
Hymyillen ojensin isälle purukumia, mutta hän irvisti inhoten. Se oli meidän pieni yhteinen vitsi. Minä jauhoin melkein jatkuvasti purukumia, mutta isäni jos maistoikin purkkaa, niin hänen leukansa naksahtivat. Tai ainakin hän niin sanoi. Palasimme sisälle naureskellen, ja minut passitettiin heti lukemaan Veeralle ja Pialle ilta satua. Aleksi halusi väkisin valvoa vielä vähän aikaa. Mutta hänetkin lopulta passitettiin nukkumaan. Tuuli oli laittanut Jacobin jo nukkumaan, ja oli menossa itsekin nukkumaan. Minä kävin lukemassa pikku prinsessoille tarinan, jonka jälkeen palasin olohuoneeseen, jossa isä istui laiskanlinnassaan katsellen uutisia, äiti istui sohvalla sukkia kutoen ja Jukka katsoi minuun sohvan toiselta laidalta. Menin äidin ja Jukan viereen istumaan ja painoin selän Jukan kylkeä vasten. Suljin silmäni.
’Nea kulta. Menisit nukkumaan ennen kuin siihen nukahdat.’ Aukaisin silmäni ja katsoin äitiä.
’Ei minua vielä väsytä. Minä vain rentoudun. Mutta äiti rakas, ilmeestäsi huomaan, että palat halusta päästä kertomaan omia neuvojasi. Joten kerro minulle jotakin mitä en jo tiedä.’ Pakko saada tämä pois alta nyt, koska en jaksaisi kuunnella huomenna ennen lähtöäni äidin neuvoja ja ohjeita.
’Lapsi rakas. Minun mielestä sinun pitäisi antaa Mikolle mahdollisuus. Tai että juttelisitte edes välinne selviksi, ja katsoisitte tulisiko siitä mitään.’ Katsoin äitiini kulmat kurtussa.
’Äiti. Sinä erittäin hyvin tiedät, että Sari riemastuisi asiasta. Minä en tahdo olla tekemisissä sen naisen kanssa yhtään. Vaikka välitin Mikosta silloin joskus, ei minun velvollisuuteni ole yrittää uusiksi Mikon kanssa. Minulla ja hänellä on omat elämämme. Kuljemme omia polkujamme ja se siitä. Kävimme kahvilla, ja juttelimme asioista. Tiedän, että kuuntelit, kun puhuin Jukan kanssa Mikon tunteista. Mutta äiti, minä en kestäisi sitä samaa enää. Sari on kiero ämmä ja minä tahdon pysyä hänestä mahdollisimman kaukana. Mikko on saattanut kertoa minuun liittyvistä ajatuksistaan äidilleen, jonka seurauksena Sari on kertonut jotakin kyläläisille, koska tänään kaupassa yksikään tuttu ei pysähtynyt juttelemaan. Katsoi vain ja säntäsi äkkiä kiireellisille asioilleen. Sellaista se tulisi olemaan lievimmillään, jos aloitan alusta Mikon kanssa. Vaikka aikaa on kulunut jo kymmenen vuotta, Sari kantaa kaunaa syyttömälle. Minä en ollut syy siihen, miksi Mikko päätti lähteä opiskelemaan LVI-alalle. Ja pitäisi Sarin olla tyytyväinen, kun Mikko opiskelikin itsensä lääkäriksi ja asuu nykyään Kotkassa. Mutta sekös siinä onkin. Mikko asuu siellä missä minäkin. Sari taitaa olla huolestunut asiasta.’ Katsoin äitiä haastavasti.
’Saattoihan se olla, että olen ylpeillyt sinulla kylillä.’ Äiti myönsi naama punaisena ja jatkoi, kuin ei mitään sukan kutomista.
’Äiti. Miksi? Ei sihteerin työ ole mitään hohdokasta. Palkka juuri ja juuri riittää vuokraan, laskuihin ja ruokaan. Sinä olet ihan mahdoton äiti rakas.’ Katsoin äitiä hymyillen. Äitiä nolotti ja hän varmaankin luulee nyt, että on hänen vikansa, että Sari on jälleen kimpussani. Asialle ei voi mitään. Sari on kiero noita ja sille kukaan ei mahda mitään. Mutta minä olen päättänyt kauan sitten, että pysyn erossa heistä. En aio tavata Mikkoa enää koskaan. Huomenna palaisin takaisin Kotkaan ja jatkaisin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kotka on sentään sen verran iso kaupunki, että siellä tuskin hyvin äkkiä törmää yhteen ihmiseen, jota ei halua nähdä.
Menin nukkumaan, kun olin vielä hetken keskustellut vanhempien kanssa.
Aamulla heräsin taas keittiöstä kantautuviin kolinoihin, mutta jäin lepäämään. Äiti tulikin aika nopeasti tuomaan aamupalani, ja näytti selvästi kuin haluisi sanoa jotain. Mutta ei silti kuitenkaan sanonut mitään. Katsoin miettien hänen peräänsä. Söin aamupalan ja kannoin tarjottimen takaisin keittiöön asioita enempää miettimättä. Kävin pakkaamassa tavarani vielä yläkerrassa ja katselin televisiosta lastenohjelmia muitten kanssa. Äiti touhusi lounasta keittiössä.

Aamulla päätä särki ja juoksin vessaan oksentamaan. En uskaltanut vilkaista peiliin, vaan pesin naamastani rähmät ja varmaan suurimman osan valuneista meikeistäni. Kun palasin vessasta eteiseeni, huomasin siellä ylimääräiset kengät. Kaisun ne eivät ollut, ja olohuoneessa ei näkynyt merkkiäkään yövieraasta. Hiippailin makuuhuoneeseeni, jossa näin alastoman lihaksikkaan yläruumiin. Silmät laajenneina peräännyin ovelta keittiöön, ja muistelin illan tapahtumia. Oli mennyt ilmeisesti vähän yli, koska en muista raahanneeni miestä asuntooni. Söin niukan aamupalan. Onneksi tänään lähden Varpaisjärveä kohden, niin saan kunnon ruokaakin. Hiivin makuuhuoneeseeni ja poimin vaatekaapista vaatteita ylleni. Sängyltä kuului hiljaista kuorsauksen ääntä ja jätin sen äänen taakseni. Poistuin asunnostani paukauttaen oven perässäni. Yövieras takuulla heräsi ja tajuaa poistua paikalta, ennen kuin saavun töistä hakemaan matkalaukkuni.

Työt eteni samaa kaavaansa. Pomo oli aamusta tuonut nipun mapitettavia papereita, muutaman sopimuksen puhtaaksi kirjoitettavaksi, jne… Vilkaisin kelloa helpottuneena. Enää puoli tuntia, ja saisin poistua paikalta. Sammutin tietokoneeni ja laitoin pöydältäni viimeiset paperit laatikoihinsa. Pakkasin laukkuni ja kävin viemässä pomolleni puhtaaksi kirjoitetut sopimukset ja toivotin viikonloput.
Poistuin ovesta pihalle ja menin autolleni. Pyyhkijän alle oli ilmestynyt tulipunainen ruusu ja kirje. Kulmat kurtussa katsoin ympärilleni ja otin ruusun kirjeineen käteeni. Istuin autoon ja kääntelin kirjettä kädessäni. Ketään ei näkynyt missään, kun katselin vielä parkkipaikalla ympärilleni. Ei jälkeäkään ruusun jättäjästä. Avasin kirjeen, josta ei myöskään selvinnyt mitään. Siinä oli vain pieni runo, joka muistutti minua jostain, mutta en saanut sitä vain päähäni. En jaksanut ajatella asiaa sen kummemmin vaan käynnistin autoni ja poistuin parkkipaikalta asunnolleni.

Yövieraastani ei näkynyt jälkeäkään, ei edes viestiä. Mutta en sitä edes ollut odottanutkaan. Huokasin helpotuksesta ja otin matkalaukkuni. Palasin autolleni ja suuntasin kulkuni kohti Varpaisjärveä.
Matkaan tuhraantui aikaa neljä tuntia ja olin aivan poikki. Äiti otti minut avosylin vastaan ja ohjasti päivällispöytään. Äidin tapojen mukaisesti pöydässä oli monta eri ruokalajia, ja syöjiä vain oma perhe. Mutta tällä kertaa syömässä olimme vain minä, isä ja äiti. Joten ruokaa jäisi paljon yli. Pikkusiskoni tulisi huomenna käymään poikansa kanssa ja kuulin myös isoveljeni tulevan käymään tervehtimässä. Hän oli onnellisesti kolmen pienen riiviön isä. Mutta vain viikonloppu isänä hän toimii nyt. Heidi jätti hänet muutamia vuosia sitten toisen miehen takia. Voi Jukka parka.
Äiti uteli kauheasti kuulumisiani, mutta en jaksanut kertoa paljon mitään tänä iltana. Joten menin entiseen huoneeseeni nukkumaan suihkun jälkeen aikaisin. Huomenna olisi paremmin aikaa keskustella, mutta ymmärsikö äiti. Ei varmaankaan, mutta hän laski minut silti nukkumaan.

Seuraavana aamuna heräsin keittiöstä kuuluvaan kolinaan. Venyttelin ja makasin vielä hetken sängyllä liikkumatta. Äiti ei pitäisi siitä, jos saapuisin aamupalalle alakertaan. Hän piti omasta tavastaan tuoda aina käydessäni kotona ruoka minulle omaan huoneeseeni. Ei hän enää kovin nuori ole, mutta silti hän haluaa aamuisin tehdä kaiken itse ja tuoda aamupalan minulle yläkertaan huoneeseeni. Ei me olla mitään rikkaita. Mutta äiti haluaa pitää minua prinsessanaan. Hemmotella nyt aikuista lastaan, vain sen takia kun ei ole miestä hemmottelemassa. Tuhahdin ja suljin silmäni vielä hetkeksi, aamupalaa odottaessani.

Kun sitten olin syönyt aamupalani, kävin vessassa ja harjasin hiukseni. Äiti pyysi minua käymään kaupassa, ostamassa sitä ja tätä päivällistä varten. Kun olisi koko perhe koossa, niin kuin jouluisinkin.
Huokaisin tuskaisena ja laitoin itseni valmiiksi. Otin laukkuni ja autoni avaimet. Lähdin kohti pienen kylämme kauppaa, jossa törmäisi liiankin moneen tuttavaan, joitten kanssa pitäisi jäädä vaihtamaan kuulumisia ja rupatella turhanpäiväisyyksiä.
Mutta tällä kertaa ei tutut kerinnytkään jäädä juttelemaan. Olikohan Mikon äidillä tämän asian kanssa jotakin tekemistä? Siitä on jo kymmenen vuotta ja se akka vainoaa minua vieläkin. Hänen kulta pojustaan tuli lääkäri ja menestyvä sellainen, kuten olen kuullut. Mutta silti Sari jaksaa puhua minusta kauheuksia ympäri pitäjää. En minä edelleenkään hänen poikaansa vienyt ja pyytänyt opiskelemaan jotakin tavallista työtä. Se oli Mikon päätös, jonka hän toteutti, kun sai toisen tukea asialleen. Mutta kun poistuin, hän ei ollut ilmeisesti tarpeeksi vahva torjuakseen äitinsä tuputukset. Etsiskelin kaupasta tavaroita ja, kun käännyin mennäkseni toiselle hyllylle törmäsin johonkuhun. Löysin itseni kaupan lattialta istumassa ja katsoin hölmistyneenä eteeni. Nostin katseeni varovaisesti ylös ja kohtasin totiset jäänsiniset silmät. ’Mikko.’ Henkäisin.
Mikko ojensi kätensä minulle ja auttoi ylös.
’Nea. Edelleenkin jalkasi pettävät tavatessamme.’ Mikko katsoi minuun huvittuneena.
’Taitaa tunto aistisi reistailla pahasti, jos et huomannut, että törmäsimme.’ Tuhahdin ja puistelin takistani liat pois. Kaupan lattiat ei ole kovin puhtaita.
’Kyllä minä sen huomasin. Minne on huumorin tajusi kadonnut kultaseni?’
’Mikko, siitä on aikaa, kun sait käyttää hellittelynimeä jutellessasi minulle.’ Mulkaisin Mikkoa alta kulmain ja kyyristyin keräämään lattialta tiputtamani ostokset. Mikko kyyristyi kanssa auttaakseen, mutta huitaisin hänen kätensä pois. Nousin ylös ja aioin jatkaa matkaani, mutta Mikko tarrasi kädestäni kiinni.
’Nea, eikö voitaisi edes jutella? Vanhojen aikojen kunniaksi. Mentäisiin käymään vaikka kahvilla?’ Mikko kysyi katsoen minua anovasti silmiin. Tuota katsetta en ole koskaan pystynyt torjumaan, ja lopulta nyökkäsin.
’Anna minun kuitenkin tehdä ostokseni ensiksi rauhassa loppuun. Sitten voimme mennä käymään Teukan kahvilassa.’ Mikko jäi katsomaan jälkeeni, kun käännyin toiselle hyllylle, minne olin ollut matkalla, ennen välikohtausta.

Kun olin tehnyt ostokseni ja maksanut ne, menin autolleni. Meinasin lähteä paikanpäältä, menemättä kahville Mikon kanssa. En haluisi jutella hänen kanssaan, vaikka lupasin. Mutta Mikko oli kai aavistanut aikeeni. Hän oli yhtäkkiä takanani, kun olin kääntymässä kohti kuskinovea.
’Menemmekö sinne kahville?’ Hätkähdin ja käännyin katsomaan kohti Mikkoa.
’Joo, mennään vain. Mikäs siinä? Vaikka tuskin meillä on kovin paljoa puhuttavaa, edes kahvi tuokion ajaksi.’ Mikko seurasi perässäni, aivan kuin estääkseen karkaamiseni. Tilasimme kahvit ja menimme istumaan vakio paikallemme. Yli kymmenen vuotta sitten, kun seurustelimme, vietimme paljon aikaan täällä kavereiden kanssa. Ja yleisemmin kahdestaan, koska meillä ei ollut oikein muuta paikkaa. Kunnes lopulta muutimme yhteen asumaan, mutta sitäkään iloa ei kestänyt kauan. Vuoden päivät asuimme yksissä, mutta lopulta lähdin. Ja sydämessäni tähän päivään asti on pysynyt ne ihanat vuodet, mitkä Mikon kanssa vietimme. Olimme olleet yhdessä melkein kolme vuotta, ja suunnittelimme kihloihinkin menoa. Mutta kaikki vain meni toisin. En jaksanut kuunnella Sarin syytöksiä. En silloin ollut tarpeeksi varma asiasta, jotta olisin jaksanut kuunnella puheita lauantai-illasta toiseen.

Tämä tarina sai alkunsa jo kauan sitten.
Se kertoo kahdesta nuoresta aikuisesta, joiden ei annettu elää yhdessä.

Prologi
Mikon äiti oli taas ilkeällä tuulella. Menimme Mikon kanssa syömään hänen kotiinsa, kuin joka ikinen lauantai-ilta tämän kuluneen vuoden aikana. Oli ystävälliset kuulumiset vaihdettu ja rupateltu niitä näitä.
Kunnes Mikon äiti Sari alkoi saman valituksensa. Mikon pitäisi jatkaa opintojaan. Hänestä tulisi erinomainen lääkäri, jne…
Sari syyttää minua siitä, kun Mikko päätti aloittaa opiskelut LVI-asentajaksi.
Mikko oli tosin suunnitellut sitä jo pitkän aikaa. Muutamia vuosia ennen minun aika kauttani. Korvat punaisina kuuntelin jälleen Sarin paasausta, ja Mikon isän Oliverin vierestä kuuluvia vaimonsa myötäilemistä.
Kuten aina, illallinen päättyi siihen, kun minä kohteliaasti nousin pöydästä ja toivotin illan jatkot.
En tahtonut jäädä enää kuuntelemaan samaa saarnaa. Mikko meinasi lähteä mukaani, mutta sanoin hänelle haluavani olla yksin hetken aikaa. Palasin yhteiselle asunnollemme. Aivoissani kehkeytyi ajatus. En jaksanut tätä aina, lauantaista lauantaihin. Halusin muuta. Tämä sai riittää minulle.
Pakkasin tavarani ja poistuin paikalta. Ei minulla siinä asunnossa ollutkaan, kuin vaatteeni ja hammasharjani. Jätin pöydälle viestin ja avaimen. Mikko löytäisi itselleen toisen naisen, joka kestäisi hänen äidin puheita. Minulle tuli mitta täyteen.
Kävelin pimenevään iltaan ja katosin Varpaisjärveltä kohti tuntematonta.

N. 10 vuotta myöhemmin.
Tuijotin tietokoneen näyttöä, mitään kuitenkaan näkemättä. Olin tehnyt tätä samaa työtä kohta kuusi vuotta. Kaipasin vaihtelua, mutta mitä töitä saisi lukion ja ammattikoulun kesken jättänyt 27-vuotias nainen. Ei oikein mitään. Joten minun oli tyydyttävä tähän mitä sain. Sihteerinä Kotkassa toimivan Sheik-yhtiön varajohtajalle.
Viikonloppukin kohta taas edessä, ja minun pitäisi mennä käymään pitkästä aikaa Varpaisjärvellä. Katsomassa vanhempia ja kummipoikaani. Pikkusisko sellaisen meni saamaan yli vuosi sitten. Hieroin ohimoani ja jatkoin työni loppuun, ennen kuin lopettaisin työt tältä päivältä ja palaisin asuntoni suureen yksinäisyyteen.
Illat vietin yksikseni. Kaikki kaverini, ne vähäisetkin jotka tänne saapuessani sain, ovat avioituneet ja saaneet perheen ympärilleen. Olen jäänyt yksin, eikä huvita mennä etsimään seuraa lähibaarista. Ei siellä edes olisi ketään varteen otettavaa. Sen mitä parvekkeeltani olen nähnyt, siellä viihtyy vain lähiön vanhat ukot ja juuri 18-vuotta täyttäneet teinit. Ei niiden seura oikein houkuttele.
Kun iltateeni oli valmis, kaivoin tupakat esiin ja painuin parvekkeelle. Pitää sitä saada hermot tasattua päivän päätteeksi. Katselin taivaalle, tähdet syttyivät vähitellen ja kuu nousi puolikkaana.
Ajatukset risteili ja muistelin menneitä. Aina, kun tiesin lähteväni Varpaisjärvelle, minut valtasi pieni pelko. Pelkäsin törmääväni Mikkoon. Hänen äitinsä Sarin olinkin muutamia kertoja nähnyt kaupassa käydessä. Tuskaa tuotti kauan sitten, jättää Mikko noin vain. Sitä kaduin joskus, ja pieni pistos tuntuu vieläkin sydämessä. Mutta en voinut jäädä. Ei ollut meidän aikamme silloin, ja tuskin sitä olisi koskaan tullutkaan. Mikko koitti saada yhteyttä minuun pitkään, mutta lopulta hän luovutti. Ja kuulin hänen löytäneen uuden. Se sattui, mutta sitähän minä toivoinkin. Sari oli kovaan ääneen sitä toitottanut kaupassa, ja kertoi myös Mikon päättäneen sittenkin mennä lääketieteelliseen, kun oli päässyt eroon Nipulan hulttio tyttärestä Neasta. Hampaita yhteen purren poistuin kaupasta. Eihän minulle asiat kuulu, mutta se mitä silloin vuosia sitten kuulin, oli selkeä piikki Sarin puolelta. Mutta siitäkin on jo aikaa. Nelisen vuotta ja minulla menee hyvin. Työ ja asunto, mitä muuta voisi nuori nainen toivoa? Turha sitä on edes kysyä. Miehen minä tarvitsisin. Edellisestä suhteestani on aikaa kuitenkin jo jonkin verran. Mikon jälkeen ei minulla ole ollut montaa miestä. Ei ole tuntunut oikealta, eikä ole kiinnostanut.
Päätin lopettaa menneen murehtimisen ja soitin Kaisulle. Houkuttelin hänet baariin kanssani, ja hän sai miehensä ylipuhutuksi vahtimaan lasten nukkumaan menoa. Tapasimme Kaisun kanssa torin kulmalla, ja matkasimme siitä Wilmaan. Kauan aikaa meidän ei tarvinnut olla, kun ympärillä alkoi kieppumaan humalaisia miehiä tarjoten juomia. Kaisu vain näytti vasenta nimetöntään, jolloin miehet katosi. Minä en saanut karkotettua niin helposti miehiä. Olisin vain halunnut ottaa rennosti ystävän kanssa ja jutella. Jotenka töksäytin vain yhdelle miehistä törkeästä, että hän voisi painua hiiteen siitä. Lopulta saimme olla rauhassa, mutta tarjottuja juomia silti tuli pöytäämme.
’Meidät ilmeisesti yritetään juottaa humalaan.’ Naurahdin hymyillen Kaisulle ja maistoin Sex and the snow:tani. Rupattelimme siinä Kaisun kanssa jonkin aikaa ja suuntasimme sitten tanssilattialle. Ilta oli hauska, ja paljon oli ihmisiä liikenteessä vaikka oli torstai-ilta.
Kun poistuimme lattialta tilaamaan lisää juotavaa itsellemme, katsoin ympärilleni, jolloin huomasin eräässä pöydässä olevan miesporukan. Miehiä oli viis, ja yksi heistä tuijotti juuri minua kohti. Hän näytti hyvin tutulta, mutta en saanut päähän ketä hän muistutti. Juomamme saatuamme, palasimme Kaisun kanssa pöytäämme. Kaisu selosti minulle juuri, mitä Hilda tyttö oli tehnyt pikkuveljelleen viime viikonloppuna, kunnes mielessäni valkeni. Miesporukka joka oli baarin toisella laidalla, ja mies joka oli katsonut minua on Mikko. Olin varmasti valahtanut kalpeaksi, kun Kaisu katsoi minuun huolestuneena.
’K, Kaisu.. Vaihdettaisiinko paikkaa? Tuli jotenkin ahdistava olo olla täällä. Menisimmekö vaikka Night life:en? Siellä on paljon parempaa musiikkiakin.’ Yritin keksiä hyvää tekosyytä poistua Wilmasta. En haluisi selittää Kaisulle todellista syytä poistumiselleni.
Vaihdoimme paikkaa ja vielä Wilman ovella varmistin, että Mikko oli pöydässään. Hän tuijotti meidän peräämme, jolloin poistuimme nopeasti paikalta Kaisun kanssa.

hittolainen.. en ole vieläkään saanut aikaiseksi hommata sitä modeemia..
noo ehk täs joku kaunis päivä jaksaa ja viihtii xD
mut eipähä miu oikee kukkaa kaipailekkaa niin samapa se vaikka käynki vaa koulun ja kirjaston koneilla tsekkailee olisko joku mahdollisesti kaivannut :'DD
turhia toiveita pitää olla aina..
kuten toissa öinen unenikin jo paljasti..