Kun aurinko alkaa painua maailman toiselle puolelle juoksen San Franciscoon ja istuudun viltille ihastellen auringon hidasta laskua, kun aurinko tiputtaa viimeisetkin säteensä maailman taa lennän lentokoneella sinne missä se nousee. On ihanaa kun saa ottaa kilpajuoksun auringon kanssa, sillä olen harvoin voittanut sitä. Se on liian nopea tai lentoyhtiö liian hidas. Lentäisin muuten itse määränpäähän, mutta siipeni eivät kestä vettä ja jaksavat kantaa minua vain kymmenisen kilometriä. Sitä paitsi minun piti viedä ne siipikorjaamoon, koska jouduin kerran myrskyyn ja ne repesivät. Lentokoneen henkilökunta on apinoita jotka tekevät matkustajien oloista mahdollisemman mukavat. Jos heitä ei näy, he ovat kaikki samassa kopissa juomassa kahvia pikkurillit ojossa. He ovat sivistyneitä hienosto apinoita. Lentokone näyttää lohikäärmeeltä, juuri sellaiselta lohikäärmeeltä mitä vastaan ritaritarinoiden ritarit joutuivat taistelemaan. Sen isot siivet ovat kuin lohikäärmeen, lentokoneen ei tarvitse edes räpäyttää niitä päästäkseen ilmaan. Nälkäisenä lentokone syö pilviä,kun se on janoinen sille juotetaan kitkeränmakuista energiaa. Lentokonehirviön laskeuduttua pitkälle tielle ystäväni, aurinko, nostaa viimeisetkin säteensä taivaalle. Hymyilen sille ja sanon ”sinä voitit taas”. Seuraavaksi haluan pyöräillä Kiinanmuurin päästä päähän villahanskat väärissä käsissä. En tiedä miksi, mutta käteni tuntuvat lämpöisemmiltä niin. Pyöräillessäni kuuntelen ilman ja maan yhteistä laulua, ne laulavat iloista ja suruista, kaikesta mitä ne ovat joutuneet kokemaan.
Kaiken seikkailuni jälkeen alan tulla väsyneeksi. Otan lähimmän taksin ja ajan kiireen vilkkaa kotiin, hyppään omaan, pehmeään sänkyyni ja nukahdan.