IRC-Galleria

"Minä tiedän että olet kiireinen. Älä anna minun häiritä, sisko. Halusin vain katsoa sinua taas. Katselen täältä kukkulalta, vähän matkan päästä sinusta,” kuiskin ilmaan ja hengitin tunkkaista savunhajua. Se oli tullut tutuksi. Sen kitkerä maku tuntui kurkussa. Kuiskaukseni ei kauaksi kuulunut.
Harmaasävyinen luonto oli heräili pimeyden jälkeen. Vähäinen kasvusto kihelmöi aamun ensimmäisissä auringonsäteissä. Kuura kaikkosi, se katosi maan rakoihin odottamaan. Vettä tipahteli lehdiltä, se muodosti pienen pieniä puroja. Tuskin niitä edes näki, mutta minä aistin niiden olemassaolon.
Jäinen maa suli - se ravisteli peiton pois päältään. Aurinko loi värien kirjon harmaaseen maisemaan. Se heijasti keltaista, oranssia ja valkoista. Tämän maan kuusi sisarusta nousivat jalkeilleen.

Valo ja varjo nauroivat, leikkivät oksistoissa, jääpisaroiden ympärillä. Ne juoksivat kilpaa, piilottelivat, värisivät auringon voimasta. Ne olivat pikkusiskoni Fridrika sekä Frigg. Kaksi nuorta elämää, joiden määrä oli leikkiä. Heidän tehtävänään oli luoda todellisuutta, ainakin omalta osaltaan.
Jää ei niin vähästä värissyt. Se seisoi yhtä jykevänä paikoillaan kuin aiemminkin. Sen pinta kiilsi selvästi ylpeänä. Sateenkaaren värit juoksivat sen pinnalla. Se oli isoveljeni Bjarki, Katlan jälkeen vanhin meistä.
Vesi virtasi puroista jokiin ja niistä mereen. Se oli yhtä altis palvelemaan aurinkoa kuin muutkin sisaruksista, antoi värien tanssia pinnallaan. Aallot toivat täydellisyyden tunnun. Niitä ohjaili sisaruksista nuorin, Gestur, pieni poika taivaasta syntyneenä, kuten me muutkin.

Sitten olin minä. Kolmanneksi vanhin luonnonhengistä. Minä, kaiken kasvillisuuden sydän, juuristoista pisimmälle ulottuva. Minä kuljin nimellä Gleda. Sinulle olisin nainen vaaleilla hiuksilla ja sinisillä silmillä, luultavimmin paksussa takissa ja saapikkaissa. Henkeni höyryäisi viileässä.
Olen kuitenkin jotain muuta. Itselleni olen Gleda, puu tai varso, kukka ja sammal. Olen osa luontoa. Sitä olen oikeasti. Minulla ei ihmismäistä olomuotoa ole, ja miksi täytyisi olla? Kaikki ei pyöri teidän ympärillänne, vaikka keksittekin meille mitä erikoisimpia nimityksiä ja käyttötapoja. Ihminen on saanut kauan sitten ajatuksen valloittaa maailma. Sinä voit olla eri mieltä, mutta se ei tule onnistumaan.
Voitte syyttää luonnonhenkiä. Jokaisella alueella on omat mahtinsa, eri maissa eri määriä. Erilaisia, eri voimaisia ja eri ikäisiä. He määräävät kaiken, mitä ihminen ei määrää. Heidän silmänsä näkevät suljettuinakin ystäviensä kasvot. Todellisuudessa heillä on valta, jota ihmiset havittelevat.

Me olimme kuusi Islannin luonnonhenkeä. Tämän kylmän ja karun maan. Niinkö? Onko se todellisuus? Todellisuus ei ole mielipideasia, se on pakollinen normi.
Islanti on kaunis maa. Jos kylmyys haittaa sinua, sinulta vain puuttuu sopeutumiskyky.
Tunsin maan tärisevän hetkellisesti. Isosisko oli koko ajan ollut hereillä. Hän oli kuullut keskustelut pitkän matkan takaa. Hän oli kuullut kaiken sen, mikä oli häntä vastaan tai puolesta.
“Huomenta,” tervehdin. Tulivuori sylkäisi nokareen tuhkaa vastaukseksi, väänsi hymyn kivisille rinteilleen. Hän kuiski minulle. Kuiski varmistaen, ettei kukaan kuullut.
“Hei, sisko. Minä olen kuunnellut, ja ajatellut maailmaa. Se on yhtä kaunis kuin ennenkin,” Katla sanoi. Hän ei ollut vihainen eikä surullinen, ehkä vain hieman huolissaan. Mutta isosisko oli aina kiltti ja iloinen. Hylkää se ajatus, että tulivuori olisi vihainen purkautuessaan.

“Aivan,” kuului vastaukseni. Minä saatoin puhua päästämättä ääniä. Joskus lehdet värisivät, heinikko kahisi. Mutta siihen ei kukaan kiinnittänyt huomiota.
“Mutta tuntuu, että ihminen on unohtamassa kauneuden.” Katla sen sijaan pystyi hädin tuskin kuiskailemaan. Hänen äänensä oli matala ja ulottui kilometrien päähän. Jyrinän ymmärtäisi vähä-älyisempikin ihminen. Katla oli meistä voimakkain. Ja minä kuuntelin häntä.
“Gleda, sinä ymmärrät. Näiden kansojen viimeisimmästä opetuksesta on liian kauan. Maailman ihmisten on aika taas kuulla ilmoitus taivaista, eikö?”
“Kyllä. He alkavat käydä pinnallisiksi,” mutisin vastauksen. En kummemmin pitänyt ihmisistä. Katla sen sijaan oli lempeämpi. Hän vastasi:
“Se on sinun mielipiteesi.”

Jylinä kantautui läpi sydänten, maailman ympärille kietoutui viesti siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Henkien silmät sulkeutuivat nöyrästi sen kuullessaan. Viesti ei milloinkaan pysähtynyt. Se jäi kyllä itämään jokaisen käsiin. Sitä tutkailtiin katseella, tarkoitusta pohdittiin. Sitä ei tarvinnut etsiä kauaa.
Ensimmäisenä viesti oli kiirinyt Islannin kuuden sisaruksen korviin. Hetken aikaa jäätikkö oli liikkumaton kuin kivi. Varjon ja valon raja pysyi hetken aikaa selvänä ja tasaisena. Vesi ei virrannut, aallokko pysähtyi. Kasvit seisoivat paikallaan kylmässä maaperässä. Mikään ei vastustanut ajatusta. Suljettujen silmien taakse piirtyi yhteinen ajatus.
Muutamassa sekunnissa koko maailma tunsi sen.

Ihmisen arkea on helppo horjuttaa. Ihminen on riippuvainen meistä, maailman elävästä ja kuolleesta luonnosta. Pian teidän elämänne pysähtyy hetkeksi, te ette tiedä mitä tehdä. Luonto ei halua tuhota itseään, ja vaikka Katlakin pelasti oman maansa lähes kokonaan, tuhoilta ei säästytty.
Ihmiset ovat niin itsekkäitä, että jopa korjaavat tuhot itse. He eivät käsitä, että ajan kanssa luonto voisi tehdä saman, eikä kenenkään tarvitsisi maksaa penniäkään. He erkaantuvat meistä koko ajan. He todellakin ovat unohtamassa luonnon kauneuden.
Meillä on keinomme muistuttaa heitä siitä. Toteutamme näitä keinoja aina, kun tarve vaatii. Käskemme ihmisen tottelemaan. He tekevät itse johtopäätöksiä, suostua vai eikö. Usein maailmalle alistutaan, koska sitä pelätään. Se on väärin. Ihmisen pitäisi kunnioittaa luontoa. Vaikka ero näiden tunteiden välillä on pieni, se on olemassa.

Maailma jyrisi taas. Jalkani tutisivat, tarrauduin käsilläni kiinni itseeni. Puiden lehtiä varisi maahan. Nuput sulkeutuivat vielä tiukemmin, ja kukkaset arastelivat.
Isosiskon oli aika näyttää mahtinsa. Hän ei ollut saanut toimia vuosisatoihin. Nyt, muiden henkien levätessä oli hänen tilaisuutensa. Katla nauroi kovaan ääneen, kauniista, heleästi ja korkealta. Maailma yhtyi nauruun. Mutta ihminen pelkäsi.

Ja nyt - sinun on aika odottaa.