IRC-Galleria

Daniil Slopova asteli kohti työpaikkaansa rautakauppaa varmoin, mutta ripein askelin. Tänään olisi hänen suuri päivänsä näyttää kaikille, että hän pystyisi tulemaan ajoissa töihin. Daniin myöhästeli aina ja joka kerta aivan käsittämättömistä syistä. Ne olivat niin ihmeellisiä, ettei hän edes itse ymmärtänyt miten ne olivat mahdollisia. Ne vain olivat.

Tämä päivä oli kuitenkin alkanut niin hyvin, ettei Daniil uskonut minkään menevän pieleen. Yhtäkkiä hän kompastui. Hän kompuroi niin, että meinasi lentää nenälleen. Lievästi kiroillen hän katsahti esineeseen, johon hän oli kompastunut. Maassa makasi mies täysin liikkumattomana. Daniil kumartui miehen puoleen ja kokeili tämän kaulavaltimoa. Pulssia ei löytynyt, joten Daniil totesi miehen kuolleeksi.

Daniil katsahti kelloaan ja kirosi lisää; jos hän nyt ei heti jatkaisi matkaansa, niin hän myöhästyisi taas töistään. Juuri kun Daniil oli jatkamassa matkaansa saapui paikalle miliisien ajoneuvo. He sanaakaan sanomatta nostivat ruumiin auton takapenkille ja asettelivat tämän istuma-asentoon. Tämän jälkeen miliisit puhuttelivat Daniilia:

- Daniil Slopova, te olette pidätetty taposta epäiltynä, toinen, viisaamman näköinen poliisi sanoi.
- Mutta ette te voi nyt pidättää minua. Olen kerrankin matkalla ajoissa töihin, Daniil vastasi.

Miliisit tuijottivat ensin Daniilia ja vilkaisivat toisiaan yllättyneinä. He työnsivät Daniilin takapenkille ruumiin viereen ja lähtivät kaahaamaan sireeni ulisten. Perille päästyään auto pysähtyi kuin seinään ja Daniil kiskottiin ulos autosta. Daniil kumartui vielä kättelemään vieressä makaavaa ruumista ja kiitti miliisejä kyydistä.

Nyt työpaikalla ajoissa olo oli lähempänä kuin koskaan. Daniil lähti astelemaan kohti rautakaupan ovea. Hän vilkaisi vielä kerran rannekelloaan, joka näytti viittä vaille kuutta. Siis viisi minuuttia vielä aikaa. Juuri kun Daniil sai kiinni oven kahvasta, hänen päähänsä kolahti kattotiili. Se oli Daniil Slopovan viimeinen muistikuva elämästään.

(c) Tuukka Honkanen