IRC-Galleria

jatketaan edellistä:

Eka kerta ku mä olen saanu tikit johoki ni se oli sitte takaraivoon.
Leikitti tatun kans kettuleikkii ja meikä sitte löi pääni takankulmaan mikä oli sitte tiiltä.

Siinä reilu kolmen vanhana alotin kansantanssin mitä tänä päivänäkin harrastan.
Toki pitäs välillä jaksaa mennä harkkoihinki.
Hups..

Sitte eletää vuosii etteppäin ku alkaa se koulu.
Siin seki sujuu jollain lailla ja ala asteella just oottelin aina uutta koulu vuotta.
Toki se innostus siitä sitte aina puoles välis vuotta lopahti.

Sitte jatketaa viel etteppäi ni alkaa sitte se helvetti.
Yläaste.
Joo alku ensmäne kuukaus sujuu jees.
Ala-asteaikane paras kaveri samal luokal.
Kuiteki sitte kääntyy mun pahimmaks viholliseks siellä.
Ei ollu enää yhtää kaverii ja sitte se masennus lähtiki.
Muutama kerra sai rampata psykologilla ja se koulu ei innostanu.
Yksin siinä sitte olin pitkän aikaa enne ku sitte sain yhe toise ala-astekaverin kaveriks ja muita rinnakkais luokkalaisii.

Neki kaverisuhteet sitte loppu kasilla.
Taas yksi.
Onneks luokalle tuli kaks uutta likkaa joitte kans jonku aja pääst ystävysyin ja ne oli sitte lopun yläaste ajan mun kanssani.
Kuitenkaa se kiusaaminen ei siellä koulussa loppunu.
Millo missäki sai katseita ja sen jälkeen kuiskutteluu ja naureskeluu.
Tein mä mitä vaa, oli mulla päällä mitä vaa ni aina oli jossa asiassa naureskeluu.
Kenkiä piilotettuu tuntien aikana jota sai ettii pitkin kouluu enne ku pääsi lähtee kotiin.
Kiitos hyvistä yläaste ajoista..

Murrosikää mä en sitte pahemmi kokenukkaa.
Sillä tavalla niiku suurin osa.
Elikkä kauhee angst angst porukoille.
Ei ollu mitää pakkoo men ryyppää mihikää ku touhu ei mua kiinnostanu.
Toi masennus lamas sen angstimisen ja ryypiskelun sitte taas se ku ei ollu rahaa eikä niit kaverei kene kans olis ollu.
Eli aika hiljasesti meni munki elämä ja viikoloput niihi aikoihi.

Yläasteen aikana siinä sitte alotan ensmäsen seurustelusuhteenki.
Jos sitä siks voi sanookkaa ku herra asu aika kaukana..
Elikkä nähtii sitte vaa kerra paris kuukaudes mikä masensi kans aika pal ku ei nähy nii usein ku ois halunu nähä.
Sekin kuitenki päättys lukion tokalla.
Eli suhde kesti melke kaks vuotta.
Ja mihi se päättys?
No siihen kun tällä herralla sattus olemaa koko meijä seurustelun aikana toinen muija mun lisäks.
Eipä ois uskonu.
Eikä ois myöskää tän exän naapuri josta tuli mul hyvä kavei ni sekään uskonu.
Ja sanoski vielä ettei se tekis semmosta.
Sitte alkoki se pahin masennus.
Luokiteltiin keski vakavaks.
Aloin käymää nuoriso psykiatrisella osastolla ja ihme ku mua ei sinne sillo teljetty.
Kovasti porukat uhkas mua sinne välillä laittaa mutta eivät uskaltaneet.
Tietty syy siinä voi olla se et he oisivat saane hävetä silmät päästäs jos heijä lapses ois pumppaamolla...
Kesäloma meni siinä sitte ku kävin siellä osastolla jonka jälkee mulle haettiin yksityistä hoitoa eli psykoterapiaa..
Sitä oon nytte yli kaks vuotta käyny ja kolmas vuos jatketaan.
Nykyää masennus ei joo oo kyl kauhest helpottanu suuntaa eikä toiseen.
Ehkä se kuiteki luokitellaa enää vaa vaikeeks masennukseks.
Siitä miinustetaa se itsetuhosuus pois ni laskee vaikeeks...

Niiku tos jo kävi ilmi että lukioo lähin sitte pakertaa tääl nousiaissa.
Opo olis mua jonnekki perkele kymppiluokalle.

Nyt oon lukion nelosella ja ois kiva päästä tuolt koulust jo pois.
Kirjotukset o sujunu joteki.
Enkku ei oo menny viel läpi et uusimista ootellaan tos keväällä.
Ja perkele jossen pääs läpi ni mää en jaksa enää...

Toine vakava seurustelu suhde alka jonku aja pääst ekan loppumisesta.
Se taasen kesti reilu puoltosta vuotta mutta lopahtiki melkke samaa mallii ku ekakin.
Elikkä äijä löysi uuden.
Muita suhteita täs on ollu muutama mutte mittää sen kummempaa.
Ihastuksiin on tullu ja niide takii sitte rikottu ittesä koska tietää miks ei kelpaa toiselle.
Se on tää mun koko.
Miks joku kehtais kävellä isokokosen likkakaverin kanssa missään julkisella paikalla jossa joku vois tunnistaa ja nähä.
Sii voi tulla "pien" häpiä pojalle joka semmosta tekee.
Näi on omalla kohalla sattunu montaki kertaa.
Se vaa syöö itsetuntoo pois aika lailla.
Sitä mulla ei oo yhtää...

Nyt sitä o vaa pettäny itteesä monta kertaa vaik aina mielessää lupaa et ei enää.
Silti vaa kaikkee tapahtuu.
Annan tapahtuu.
Salaa toivoo et jos kuitenki.
Mut pessimistisenä se hakkaa takaraivossa siltiki et ei mistää tule mitää.
Ja näin on todettu jo monta kertaa.
Ja tuun totemaan tässä uusimmassaki jutussa.
Miks silti yrittää vaikka tietää lopputuloksen.
Eikö ihminen koskaan opi...