IRC-Galleria

Taas meni yksi vuosi, elämäni lyhyin ja tapahtumarikkain.
Löysin kodin isosta kaupungista, löysin ihania ihmisiä, löysin kivan työpaikan ja vanhan poikaystäväni takaisin. Nyt on kaikki melkein täydellisesti, ihan alkaa jo pelottaa, kun menee liian hyvin, eikä täydellisyyttä ole olemassa, elämän täytyy olla liikkuvaista.
Menin sitten mokaamaan pääsykokeissa, ettei tulisi meneen liian hyvin, etten vaan pääsis opiskelemaan vieläkään, vaan kituuttelisin töissä. Ehkä en vaan halua erota työkavereistani, jotka on niin suuria persoonia, kaiken kokoisia ja ikäisiä ja muotoisia ja värisiä.
Täydellisyydestä ei tosin oo pelkoakaan ainakaan ennen syksyä, eli ainakaan ennen kuin rakas muuttaa tänne mun luo, asuntoon, jota en itseasiassa enää edes kutsu omaksi kodikseni, vaan meidän kodiksi. Inhottavaa lässytystä, eikö vain? Mutta siirappi maistuu joskus niin hyvältä. Namnam, mumsmums. Markolla on oma hammasharja täällä, ja oma avain tänne. Me tarvitaan isompi sänky.

Tyhmää kirjottaa tälleen huonona päivänä, kun vituttaa niin, ettei jaksa edes puhua, saati sitten kirjoittaa. Sosionomipääsykokeissa on kyllä tosi kiva käydä, sinne hakee vain niin huipputyypit, pääsykokeissa on tosi kivaa kun on sellaista seuraa. Se tosin menee aina sen saman kaavan mukaan, että kukaan ei oikeen puhu kenellekään mitään ennen ryhmäkeskustelua, jolloin on pakko puhua. Sen jälkeen kaikki rentoutuu, ja alkaa jutella toisilleen muistakin asioista. Me käytiin keskusteluryhmän kanssa sitten syömässäkin jossain Panini-paikassa Manskulla.
Viime vuonna Lappeenrannassa hengailin koko päivän lähinnä kaikista vanhimman hakijan kanssa (mä olin ilmeisesti kaikista nuorin, 18v silloin) joka oli mua melkein puolet vanhempi, imatralainen, ja ainoa mun lisäksi meistä hakijoista, joka poltti tupakkaa ;)
Ja mähän tunnun muutenkin viihtyvän nykyisin n.10 vuotta mua vanhempien ihmisten kanssa :) Yhtäkkiä huomaa, että suurin osa ystävistä on lähempänä kolmeekymppiä, ja siitä mä olen niin kateellinen. Mikään ei oo niin rasittavaa kuin olla näin nuori. Niin monesti minut vain ohitetaan olankohautuksella, "sinä oot vasta niin nuori, niin et vielä tiedäkään..."
Ja ah, tätä nuoruuden angstia, meneekö se koskaan ohi...Pakostakin menee. Someday.

Lähden leffaan nyt, siellä ei tarvii puhuakaan mitään... :)