IRC-Galleria

Elina:" ja kaikki vampyyrit rakastu muhun ja nyt jätän koulun ja kaiken ja jalkakin parani ja tilille tuli 15tonnia

mitäs sulle?"

Mun ja Maaruksen nassukirja keskustelusta :D

Jei! Joku taho meidän koulussa oli mokannut mun laput jotka lähetettiin vakuutukseen ja laittanut väärällä numerolla, joten nyt eka päätös minkä saan on sitten kielteinen. Nyt mun pitää lähettää sinne valtakirjan ja lappu minne taas joudun selittämään mitä tapahtui yms. Sitten ne harkitsee, että annetaanko mulle se lupa siihen magneettikuvaan vai ei.

Voisin sanoa et vituttaa vähäsen, mut valehtelisin, vituttaa PALJON. Hyvä ja kiitos vitusti sille joka mokasi sen jutun! Mikä kiire mulla onkaan parantua, ei mikään, tää on niin kivaa tää elämä nyt! KIITOS!

Siitä asti kun olen ollut ihan pieni minua on kuskattu kaiken maailman lääkäreille, fysioterapeuteille, hieroijille, niksauttajille. Olen kuullut niin monta eri ehdotusta mikä auttaisi jalkaani aina akupunktiosta siihen, että jalkani sidoittaisiin siteellä niin, että ne olisi suorat. Olen jäänyt monesta hauskasta ja mukavasta asiasta paitsi jalkojeni takia ja edelleenkin jään. Aina. Minulle on ehdotettu monia erialaisia liikuntatapoja jotka auttaisivat, varsinkin veljeni ehdottavat. Olisi ihanaa jos ne auttaisi, uskokaa tekisin vaikka mitä, ettei tätä vammaa olisi, vaikka muuten laiska olenkin, tai en ole aina ollut, mutta nyt olen. Aikuisen miehen polvilumpion sivuilla olevat jänteet on noin 4,2 cm, todella pitkälläkin alle 5 cm, minun omat on luonnostaan 7,3 cm pitkät ja niin olen noin 155cm pitkä. Tämän takia jänteet ei pysty pitämään polvilumpiota paikoillaan. Joten tämän syntymälahjan sain jo ennen syntymistäni.
Ainut tapa korjata asia on jossain vaiheessa leikata ja korjata jänteiden pituus. Tiedän sen. Mutta uskokaa mussukat, että minua pelottaa ja vituttaa paljon. Pelottaa, koska kaiken muiden teorioiden lisäksi olen saanut osani kertomuksia erilaisista toimenpiteistä jalkani eteen ja uskokaa, niitä ei halua edes ajatella. Vituttaa koska kevät tulee ja tahtoisin ulos, mutten voi. En sillä lailla kun te. Enkä tiedä kauanko menee, että olen tässä asiassa "kunnossa". Enkä oikein enää jaksa. Ja tiedän, että kaikki tulee olemaan niin vaikeaa.
Haluaisin mennä kouluun itsenäisesti, haluaisin tehdä asioita itse, haluaisin mennä kauppaan ostamaan maitoa, haluaisn tehdä monta asiaa ja se syö minut etten voi. Sellaiset asiat jotka tuntui ennen niin tylsitä tai itsestään selviltä eivät ole enää sitä. Ja moni on sanonut, että on mahtavaa kun ei tarvitse mennä töihin tai kouluun ja tavarat tuodaan eteen. Onko? Onko mahtavaa ettei voi toimia itsenäisesti? Että joutuu pyytämään jotain olemaan kotona kun menet suihkuun siltä varalta, että jos jotain tapahtuu? Että joudut pyytämään melkein kaiken? Mahtavaa...?


Haluaisin vain elää.

Uskon, että mikään asia ei ole niin huono tai kauhea ettei se jotain hyvääkin anna ja että kaikissa asioissa pitää nähdä hyvätkin puolet....No niin

* En ole yksin tämän kanssa.
* Asiaa hoidetaan.
* Kun kaikki tämä on ohi olen paremmassa kunnossa kuin ennen tätä.
* Oppii arvostamaan perhettään, kavereitaan, asioita ja kaikkea enemmän.
* Tajusin, että oon enemmän rakastettu kun luulin.
* Loppujen lopuksi asiani on paremmin kuin monella muulla.
* Tavalla tai toisella tästä päästään yli.

Siinä on jo monta ja varmaan enemmänkin tulisi jos jaksaisi pohtia enemmän. Men olen väsynyt, vessahätäinen ja hieman nälkäinen :)

Kaikki luulee, et mä oon sellainen et mä kestän mitä vaan. Mä en oo, en tosiaankaan. Mä oon heikko ja herkkä. Mä saatan kestää enenmmän kuin jotkut, mutta mulla aivain kuten kaikilla on rajani. Ja nyt olen reunalla, en rajassani vielä, muttei kaukana. Askel vaan (aika ironisesti sanottu) niin oon siinä.

Tiedän, että tää ei oo suuri juttu, mutta kysymys onkin paljonko on liikaa tai kauanko on liikaa? Missä menee hetki kun jokin sisällä sanoo "ei enää" ja luovuttaa. Paljoa en nyt mielestäni pyydä, mutta hetken kuunvaloa yöhön.

Next time when you'll see me I'm going to be fine. But now I'm broken. Nothing is going my way.

"I never say quite what I mean, and never mean quite what I say,
and how did that get out of me, and what the hell did I mean to say? "
OK Go-There's a fire


Jos jonkun biisin sanat kuvaa mua hyvin niin ton...

Tänään tuili neljä vuotta siitä kun isä kuoli. Neljä vuotta siitä kun kesken koulupäivän äiti kertoi puhelimessa itkien, että "Elina, se on isä. Isä on kuollut. Mä olen niin pahoillani..." Neljä vuotta siitä kun rakas ihminen poistui lopullisesti luoltani.

Joka vuosi on helpompi kuin edellinen ja samalla vaikeampi kuin edellinen. Hassua ja surullista. Sanotaan, että menee viisi vuotta ennen kuin suru ja muu helpottaa. Mutta mitä annan siinä samalla pois? Nytkin on vaikeaa muistaa isän ääntä tai tapoja. Siksi isästä paljon puhunkin, etten unohtaisi sitä kaikkea hyvää, enkä muistaisi vaan sitä pahaa. Tiedän ettei se aina muille ole mukavaa kun mulla on menossa muistelu hetki. Mutta sinä hetkenä kun muistan jonkun asian tuntuu että isä on lähempänä.

Tänään kun en ole voinut muuta kuin maata on ollut rankka päivä koska on kerinnyt käydä paljon asiota, muistoja ja tunteita läpi.

"Things you want to hold on and remember are those things you end up loosing, things you want to forget are those you remember." (Try-lyhytelokuvasta).

Tää tyttö otti ja tippui koulun portaat alas. Me oltiin menossa aarrejahtiin. Sitten tämä tyttö haettiin ambulanssilla koululta ja joutui odottamaan sairaalassa iäisyyden med Maarit. Palkinnoksi tää tyttö sai polvensa kunnolla pois paikoilleen ja jalkapöydän isonvarpaan luusta murtumaan osa luuta pois. Nyt tällä tytöllä on jalassa kiristysside, polvessa side, kävelysauvat, kipulääkkeitä ja saikkua.

Harmi, olisin toivonut et saisin kultaa, ens kerralla sitten.

Mutta kiitos kaikille jotka kirjoittivat keskiviikon pippaloissa siteeseen lohduttavia lauseita ja kiitos Jonille ja Tapiolle kun sitten kirjoitteli niitä myös käsiin ja kaulaan. Tänks pojat, koulussa ei yhtään noloo eilen XD Kiitos myös Sonjalle joka otti vammaisen kotiinsa yöksi kun oman kodin rappuset pelotti liikaa <3 Kiitos Riinalle että kyytsäsit ja huolehdit. Kiitos Anninalle huolenpidosta, suklaasta ja kukista. Kiitos myös Ernalle huolenpidosta. Kiitos Flavolle ja Metulle myös siitä että kivunkin keskellä saatte mut nauraan "ota burana niin hoidetaan se toinenkin jalka!" (auts Flavo), "kysy saako sielt sauvojen lisäksi niit lippiksiä" (Metu <3).

Ootte ihania kaikki <3

Mutta kaiken kaikkiaan suurin kiitos menee Nanalle eli Maaritille, joka huusi mulle takaisin kun olin järjetön, koski muhun vaikkei olis saanut kun oli huolissaan, istu mun kanssa kiltisti kokoajan ensiavussa ja kuunteli mun järjetöntä juttua ja piristi mua omilla heitoillaan. Joka juoksi ylös ja haki kaikki tavarani jota tarvitsin ("ei tota hametta!" :D). Joka eilen toi mulle namuja ja leffaa (kiitos leffasta Metulle <3) ja istui kanssani iltaa. Kiitos nainen, olet ihaninta mitä tässä maailmassa on! Kun kaadun elämässä niin sä nostat mut ylös ja olet mun tukena (kirjaimellisesti jopa :D) ja teet sen niin usein.
Rakastan sua!! <3

Katson vierestä kun elämä menee ohi ja vietän iltani sikiöasennossa.