IRC-Galleria

Synnytyskertomuksen tapaista ajattelin kirjoitella, kun asiat on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa. Olotiloista ennen synnytystä voitaisiin lähteä liikenteeseen vähän niin kuin kertauksena ja muistin tukena. Vauvahan oli todella alas laskeutuneena jo reilusti yli kuukausi ennen synnytystä. Pää painoi ikävästi tuonne jalkoväliin ja liitoskivut olivat aikamoiset. Maha oli ennen synnytystä monta viikkoa pinkeänä pallona. Hurja paine tuntui koko ajan selässä ja alapäässä ja monelle sanoinkin siitä, että koko ajan odottaa sellaista poksahdusta, lapsivesien menoa. Vauvan pylly painoi ikävästi palleaan ja kylkiluihin ja närästys oli jokapäiväinen riesa. Siksi päätimmekin miehen kanssa lasketun ajan tienoissa, että koitetaan avittaa synnytyksen alkua perinteisillä kolmella S:llä, koska mun olo alkoi olemaan niin tuskainen ja vaikea.Supistuksia ei ollut ollenkaan niin paljoa, kuin esikoisen odotusaikana, joten alkoi olemaan välillä sellainen olo, että synnytys ei lähde itsekseen käyntiin ollenkaan.

Mies vei pojan hoitoon anopille illaksi ja yöksi lauantaiksi (rv 39+6). Eppu oli ihan innoissaan siitä, että pääsi pitkästä aikaa mummolle yökylään. Meillä se on aina suuri juttu, kun pakataan yhdessä tavaroita mummolan reissua varten valmiiksi, haetaan kaupasta eväitä jne. Mä siivoilin kotona vähän tarkemmin, kuin muutamana edeltävänä kuukautena;). Ajatuksena oli tietenkin, että jos lähtö tulisi, olisi kiva palata sitten siistiin kotiin. Mies lämmitti saunan ja siellä istuskeltiin yhdessä pitkä tovi. Juteltiin kaikesta mahdollisesta ja tietenkin mielessä oli se viimeinen S;D, jota tehokkaasti hyödynnettiin ennen nukkumaan menoa. Mun pettymykseksi ei alkanut mitään tapahtumaan sen jälkeen, vaan nukuin ihan hyvin aamuun saakka. Aamupäivällä soittelin vähän pettyneenä anopille, että tullaankin hakemaan Eppu kotiin, että ei masukki nyt tahdokaan tulla eräpäivänään maailmaan. Vaikka mulla oli ollutkin sellainen olo, että saattaisi syntyä silloin. Jonkinlainen ennakkoaavistus?. Päivän mittaan ja illalla tuli todella harvakseltaan supistuksia, ensimmäisiä kipeitä. Mietin illalla, että alkaisikohan taas supistukset samaan aikaan, kuin Epun synnytyksessä (klo 23), kun mulla muutenkin on näissä molemmissa raskauksissa tupannut supistelemaan iltaisin. Tai siis lähinnä öisin. Ja kas kummaa, klo 23.10 ensimmäinen kipeä supistus, seuraava 8 min päästä, taas seuraava. Tunnin verran kun oli supistellut säännöllisesti, sanoin miehelle, että hei, nyt supistelee aika tiiviisti ja kipeän tuntuisesti=D. Olin kuitenkin tässä vaiheessa vielä tosi pessimisten sen suhteen, että oikeasti lähtö olisi edessä. Mies meni nukkumaan puoli yhden aikoihin. Sanoin, että parasta on mennä vielä, koska supistukset saattaa loppua ihan yhtäkkiä jossain vaiheessa yötä ja silloin hänellä on edessä töihin lähtö. Mies menikin kiltisti nukkumaan ja mä jäin jännittämään olojeni kanssa. Supistukset jatkui ihan säännöllisinä koko ajan, 8-10 minuutin välein. Voimakkuus paheni koko ajan niin, että en enää pystynyt supistuksen aikana olemaan paikallani, vaan oli pakko kävellä ympäri pimeätä kämppää. Oli pakko tulla koneelle jännittämään ja purkamaan oloa edes muutamilla sanoilla, kun ei ollut ketään, kenen kanssa jutella. En miestä raaskinut vielä tässäkään vaiheessa herättää. Kahden aikaan yöllä supistusten väli tiheni 6 minuuttiin..Purin hammasta, nojailin pöytään, hengittelin aina kun supistuksen huippu oli päällä. Mietin siinä, että en muistanutkaan, kuinka se supistusten välinen tyyni vaihe tuntui niin hassulta (ja hyvältä!). Kun ensin teet suurinpiirtein kuolemaa sen kivun kourissa ja hetken päästä ei tunnu yhtään siltä, että synnytys olisi edes käynnissä. Puoli neljän aikaan mies nousi ylös sängystä. En tiedä oliko nukkunut yhtään, vai oliko toisella korvalla kuunnellut mun ähinää ja voihkinaa supistuksen aikana. Sanoin heti, että soitappa sitten teidän äidille, että tulet hakemaan. Nyt on lähtö edessä, ei nää supistukset mihinkään laannu, vaan pahenevat vaan. Mies soitti anopille ja lähti hakemaan häntä meille. Aika pian siinä tulivatkin takaisin ja anopin kanssa jännittyneenä höpötettiin synnytysjuttuja aina supistusten välissä. Tässä vaiheessa väli oli edelleen sen 6 minuuttia ja supistuksen kesto alkoi tuntumaan ikuisuuden mittaiselta

Pikkasen vaille viisi, kuuden tunnin supisteluiden jälkeen lähdettiin sairaalalle, jonne olin soittanut tuntia aikaisemmin. Sieltä vastasi nuori, mukavan kuuloinen kätilö, joka kovasti toivotteli meitä tervetulleeksi synnyttämään. Sama kätilö olikin meitä vastaanottamassa ja tekemässä tulotarkastusta. Sanoin leikilläni kätilölle, että jos sä nyt sanot, että kohdunsuu on vasta sormelle auki, kun olen näin kauan kärvistellyt kotona, niin alan itkemään. Kätilö katto mua ja sanoi, että hänen on varmaan sitten parempi pitää suunsa kiinni. Siinä vaiheessa meinasi iskeä epätoivo ihan tosissaan. Kohdunsuu oli vasta sormelle auki ja kanavaakin oli vielä jäljellä. Supistukset olivat paljon voimakkaampia kuin esikoisesta, joten en meinannut millään uskoa sitä, että niillä ei ollut ollut mitään vaikutusta. Juteltiin kätilön kanssa siitä, miten synnytyksen kanssa edetään. Sanoin, että tahdon lähteä kävelemään, että en pysty olemaan missään huoneessa paikoillani ja odottaa. Kätilö sanoi, että kun on otettu käyrät, voimme miehen kanssa vapaasti kävellä käytävillä. Sitten kävelyn jälkeen tarkistetaan kohdunsuun tilanne ja otetaan uudet käyrät. Pyysin epiduraalia, kun paikat ovat tarpeeksi auenneet, koska se toimi esikoisen synnytyksessä niin hyvin. Ja ammeeseen sovimme, että menen paikkoja avauttamaan heti uuden sisätutkimuksen jälkeen. Käyrille ei piirtynyt kunnolla supistuksia, joten taisi kätilö vähän epäillä niiden voimakkuutta;). Selitin kyllä hänelle, että nämä supistukset tuntuu ihan tuolla alamasulla ja selässä, että jos sitä anturia siirtäisi alemmas. Lähdettiin miehen kanssa kävelylle. Sairaalan käytävillä ei liikkunut ketään, joten siellä oli ihan kiva kävellä, vaikka supistukset tuntuikin jo siltä, että itku meinasi päästä ja taju lähteä jokaisen supistuksen aikana. Vähän ennen puolta seitsemää sanoin miehelle, että nyt lähdetään takaisin, en pysty enää olemaan, vaan tahdon sinne ammeeseen. Menimme takaisin synnytysosastolle, jossa meidät vastaanottanut kätilö pyysi, että odotetaan sen aikaa kun vuoro vaihtuu (klo 7.00), jolloin uusi kätilö voisi tehdä sisätutkimuksen ja ottaa uudet käyrät ennen ammeeseen menoa.

Supistukset tuli tässä vaiheessa 3-5 minuutin välein. Miehelle sanoin, että en kyllä muista, että olisi näin kamalalta tuntuneet supistukset esikoisen synnytyksessä. Itku pääsi jokaisen supistuksen aikana. Nojailin sängyn päällä ja pyörittelin lantiota lähes pakonomaisesti. Mies hieroi mun alaselkää aina, kun supistus oli päällä pahimmillaan. Vähän vaille seitsemän pyysin miestä soittamaan kellolla kätilön paikalle, koska loppui usko omaan jaksamiseen ja selviytymiseen. Olo oli ihan toivoton ja mä ajattelin, että ikinä en tästä urakasta selviä, jos en JUURI NYT saa jotain kivunlievitystä. Uusi kätilö pyysi mut sängylle sisätutkimusta varten ja tässä vaiheessa mun teki mieli lähinnä ulista, kun se tuntui niin kamalalta. Kätilö katsoi mua hämmästyneenä ja totesi, että täällä on nyt sitten paikat ihan auki. Jaksatko odottaa sen aikaa, että hän käy hakemassa välineet kalvojen puhkaisua varten. Mä tärisin väsymyksestä, mutta iski sellainen euforinen olo, kun tajusin, että pian tää koitos on ohi. Vähän oli hämmentynyt olo siitä, että jo parin tunnin sairaalassa olon jälkeen olimme loppusuoralla. Sain ilokaasumaskin viimeisiä supistuksia varten ja kyllä helpotti niin, kun sai jotain, mihin nojata supistuksen aikana. Tässä vaiheessa alkoi jo ponnistuttamaan ihan tosissaan, joten kätilö sanoi, että nyt annat palaa vaan. Ponnistat, kun siltä tuntuu. Nappasin miestä kädestä kiinni ja puristin vimmatusti aina ponnistuksen aikana. Kun olin kaksi kertaa ponnistanut, kalvot puhkesivat itsestään ja se tuntui ihan suunnattoman helpottavalta. Sukat märkinä ponnistin sitten loppuun asti. Muutaman ponnistuksen jälkeen kätilö nosti vauvan mun rinnalle ja totesi, että pieni tyttöhän täältä tuli. Mä itkin ja tärisin enkä tajunnut ollenkaan, että mitä se kätilö sanoi. Katsoin vain sitä pientä kaunista ihmislasta makailemassa mun masun päällä. Lapsi, joka oli ihan saman näköinen, kuin esikoinen syntyessään. Vasta hetken päästä aivot rekisteröi sen, että kätilö oli sanonut tyttö. Olin koko odotusajan niin voimakkaasti vaistonnut mahassani olevan poika, että en ollut jotenkin valmistautunut ollenkaan. Kaunis tyttömme, pieni prinsessa. Kätilö kysyi, että jäikö mulla kamalat traumat nyt synnytyksestä, kun jouduin olosuhteiden pakosta synnyttämään ilman kivunlievitystä. Totesin vain, että ei kai..kun kerran siitä selvisimme hengissä kaikki. Seuraavalla kerralla huudan puudutusta heti, kun pääsemme sairaalan ovista sisään;). Nyt olemme sitten kotona totutelleet arkeen pienen neidin kanssa. Ja muistot synnytyksestä ovat kuitenkin ihan positiiviset. On se lopputulos todellakin kaiken kärsimyksen arvoinen. Synnytyksen kokonaiskesto 8,5 tuntia, joista ponnistusvaihe 9 minuuttia. Klo 7.24, maanantaina, tammikuun 21. päivänä armon vuonna 2008 putkahti maailmaan kaikkien sydämet valloittanut miniatyyrinuken näköinen pieni rakkauspakkaus<3 mitoilla 2740g, 49.5cm ja päänympärys 32.5cm. Apgar-pisteitä hän sai 10/10, eli on ihan todistetusti kympin tyttö.