IRC-Galleria

Joka kerta kun mietin mun veljeä, mietin monta asiaa.

Mietin sitä, miten hän yritti. Monesti. Ja uskon vahvasti että viimeisellä yrityksellä hän ei varmaan edes odottanut onnistuvan. Tietty, sitähän hän halusi, mutta ei odottanut.

Kuvittele että elämäsi loppuu, vaikka oletat herääväsi seuraavan päivän sisällä?

Sitä sattuu ajatella.


Monta vuotta mä yritin hukuttaa niitä ajatuksia siitä, melkein millä tahansa mitä vastaan tuli. Oli se sitten viinaa, tai mietoja rauhoittavia, ynnämuuta huumeen mukaista. Sekakäyttöä.

Lopulta sit kuitenki päädyin alkoholiin.

Se oli uskomattoman helppoa vaan juoda, ja juoda, ja juoda.. Ja kaikki ne asiat mitä siinä välissä tapahtui.. Taitaa mun veli sit kuitenki varjella mua, missä ikinä onkaan. Taivas on jotenkin liian hyväuskoista jopa mulle. Siinämuotoa ollaan Willen kanssa oltu aika samankaltaisia.


Muistan kerran päätyväni jonkun tuntemattoman naisen kämpille aivan umpikännissä, ja itkin sit siinä hänen ja kaverini välissä mun elämästä. Siinä jokusen aikaa oltiin kunnes tää kyseinen nainen tilas taksin ja makso mulle matkan kotiin, ja tuli vielä mukaan varmuudenvuoksi että pärjään.

Hyvyyttä löytyy tästäkin maailmasta. Harmittaa ettei mun veli oo sitä näkemässä.


Puhumattakaan niistä lukemattomista kerroista millon oon juonu mua monta vuotta vanhempien kanssa, vanhimmat lähempämä neljääkymmentä.

Ei mulla kertaakaan käynyt päässä et oisin ollu vaarassa. Tai, paremmin sanoin en varmaan edes välittänyt.

Siinä kohtaa elämässä ei vaan oikeen jaksanut välittää enää.

Se oli se ja sama mulle et nukunko mä ojassa vai juonko itteni sen verran huonoon kuntoon etten nää kunnolla.

Ainakun mä juon mä mietin sitä tunnetta mitä alkoholi mulle tuo. Ja se saa mut joko juomaan enemmän tai lopettamaan siltä illalta.


Monta kuukautta ja viikkoa mä join. Päiviä putkeen. Pisimmiltään olin pari päivää juomatta. Tietty, joka päivä niistä ei menty lärveinä, mut juomassa silti.


Ja sit mä lopetin. Just ennenku täytin 18.

Ne viekkarit oli kamalat. Ja mä vaan esitin olevani kipeenä. Tärisin, en syöny enkä juonu.


Joka päivä mä ihmettelen miten mulle ei sattunut pahemmin.

Tai kuinka lähellä se sit loppujenlopuks ohi et oisinki testanny jotai vahvempaa?

Vaikka itkin monta päivää siitä miten pelottavaa se oli.

Se tunne.

Sekakäytön lopputulos oli.. varmaan elämäni rauhoittavin ja paras tunne. En ollu enää siinä spiraalissa.

Se on niin helppoa jäädä koukkuun. Ja se siinä pelottikin.

Joten otin sen tilalle sit alkoholin.


Wille, jos mä voisin sanoa sulle yhden jutun..

Kertoisin siitä mitä mun elämässä kävi sun lähdön jälkeen.



Sillonkun saatiin tietää sun itsemurhasta, olin just mutsin autossa tulossa tanssiharkoista.

Sun ystävät oli tullu aikasemmin sinä päivänä käymään, ja kertoivat et lähtevät lahteen kattomaan mitä sulle kuuluu, kun ei ole sanaakaan kuultu susta viikkoihin.

En ymmärtäny sitä aluks.

Mut siinä vaiheessa kun äiti pysähty tien reunaan ja alko itkemään sen rattiin, mun aivot alko pyörimään.

Mummo kuollu? Mut hei.. ei.. mummi kuoli kesällä.

Siinä sit parin minuutin jälkeen, mutsi käänty kattomaan mua takapenkille.

"Willee ei enää oo."

Ja siinä samalla se klikkas.

Tiesin heti mitä se meinas. Vaikka Nelle 8v aivot ei sitä välttämättä täysin ehkä tajunnnut. Me itkettiin äitin kanssa koko matka kotiin.

Seuraavana päivänä mä menin kouluun. En miettinyt asiaa yhtään. Enkä syönyt. Se päivä on elävänä mun muistossa. Enemmänkin se syömisjuttu.

Ja sit.. parin kuukauden verran mä saatoin tulla koulusta kotiin, menin kattomaan siun huoneeseen, oottaen vaa et "no siel se on, eiks nii?"

Et koskaan ollut.