IRC-Galleria

The blue lights reflects on my skin.
It doesn´t feel any different than any other light,
nor does it differ from anything else I ever think I feel.

The way I pick my nails involuntarily, or I bite my cheeks.
Until they bleed.
I don´t know how to stop.

-

Do you think the same thoughts I do?
Do you overthink?
Do you consistently choose to share your time with me?
Do you do this on purpose?
Am I reading too much into it?

I do. I know I do.

I´m reading too much into this.
Why do I even bother to have hope?
That sounded really shitty.

-

I inhale it so smoothly.
Not a care in the world of what it´ll do to me.
I don´t bother to think about it.
Or anything, for that matter.

I look at your picture, wondering how your hand would feel in mine.
how hugging you would feel like.
I wondered if.. your smile was genuine.
does it radiate? like it used to?
how did all of it feel.

your life.


I wonder how you saw me?
you can´t see me now, you can´t know me..
you have never seen me grow up.
I wonder how it would have felt to talk with you...
as adults.
what your life would have looked like at 30?


would you be proud of me as I am now?

a mess..

searching for you..

It´s a comfortable temperature in my place.
If only I could stop sweating due to mania and anxiety that is.
The tower-like fan is always on,
yet the air stays the same.
The way my shirt touches my chest makes me feel like,
I´m suffocating.

The mirror opposite my bed reflects the posters in my alcove.
My clothes hang on a portable hanger to the left of my mirror.
My left foot feels uncomfortable in socks.
My breathing is unsteady.

I don´t trust my thoughts.

I don´t trust my choices.

I don´t trust the voices.

For I have longed you

the years have passed

too slowly for my liking-

yet still early.


time does not heal

it strengthens

do not confuse the two-

for i have mistaken it once too many times.


kiss it off me

make me forget

drown my every sense

so there be not a chance

of a single thought occurring.


remember me

like I once did

but I hope

you still know me


my heart aches for you

it rips its flesh off

morbidly painless

yet deadly


please remember me


For I Have Forgotten Your Voice.

Sitä unohtuu arvostamaan niitä ihmisiä ketkä on oikeesti sun ympärillä, ja ketkä on pysyny siinä kans. Joskus unohdan miten arvokas olen ihmisille.

Lähiaikoina on tuntunu enemmän sekavalta ja.. hukassa olevalta kuin yleensä. Tai, no, ihanku sitä ei aina tuntis mut..


Joku vaan ei oo kohallaan. Ne kaikki palaset on mun ympärillä mut en tiedä edes millanen palapeli siitä pitäs tulla. Mitä etsin, mistä aloittaa.


Tai mikä lopputulos on.


Uudet asiat, vaikeat asiat ahdistaa, pelottaa ja lamauttaa.

Jos vain muistais kerätä sitä voimaa ja antaa niitten ihmisten vahvistaa sua, koska ne on just siinä. Vierellä.


It was never a loveless start, it was just an unexpected one.


It was never a loveless end, as there is no end.



Not for you, for you are in my heart and soul.

And I shall carry you every step of the way.

Getting into the backseat of a cold car, in a winter evening.
The seat, the seatbelt, cold to the touch. Your breath misting up to a small cloud of smoke when you breathe out.
Drawing a smileyface or heart to a window on your right.
It´s dark out and it isn´t even 6pm.
Just after dance practice, legs feel weak.
A mother crying into the steering wheel just after she pulled out of the parking lot, not getting far after receiving a call.
Sobbing quietly to not disturb her child.


After an uncomfortable silence and words unsaid she turns, and says..
"Wille isn´t here anymore."
Somehow knowing exactly what that meant even if you do not own any perception or understanding of death.
But you knew.

The sad ride home, both of your sobs filling up the car.
Getting home and calling the only two people you know to call, your best friend and your father.
Father coming to our house to comfort me and cry along side me.


The following day, and the only thing worth remembering..
The blue walls and tables of an elementary school canteen.
The empty seats beside you, wondering how long it has been since class started.
Not even realizing you were left alone.
The lunch-lady standing beside you, not allowing you to leave unless you've eaten at least a small bite.

Looking at the vegan meatballs on your creamy white plate.
The food doesn't look appetizing.
Taking a small bite, not enjoying it- almost gagging.
The lunch-lady letting you go, and you go out to empty out your plate.

Spitting out the burnt-tasting meatball.

Going home to find you aren't in your own room.


Yet you never were.

at times i feel like im trapped in my mind. or, more like all the time.

looking at the bathroom doorknob, staring into the warped reflection of it to see something resembling a familiar figure but never quite knowing who it is.

looking into the mirror and feeling like youre looking at someone other than you.

its insane. how you can feel trapped in your own mind and not be capable of getting out of it.

inhaling nicotine to try and feel something, in this often emotionless or over-emotion like life. its a roller coaster, truly.

feeling your fingers write on a keyboard yet forgetting how it feels after you lift your hands away from it.

at times i feel like im trapped in my mind.

or, more like all the time.

Tuntuu vitun sairaalta. Silt et oisin oikeesti vaan helvetin sekasin.

Dissosaatio on niin vitun sairasta. Seon kaikki mun päässä, kirjaimellisesti.

Kaikki se.. on vaan mun pään sisällä.

Joten miks se on näin *raskasta.*

Miks se on näin saatanan vaikeeta??

En tunne mitään, kaikki mitä teen tuntuu epäaidolta.

VITUN APUA.

Monta asiaa puuttuu mun muistoista sen kaiken jälkeen.

En tuu varmaan koskaan saamaan niitä muistoja takaisin.

Tuntuu että mun sydän halkeaa kun mietin sua.

Mut mä en tuu koskaan lopettamaan susta puhumista.

Laitan tähän pari quotea, jotka merkitsee mulle tosi paljon.
Nää lauseet on antanu mulle myös syytä jatkaa.


"A person is only truly forgotten if there is no one left to tell their story."


"There is nothing that can take the pain away, but eventually you will find a way to live with it. There will be nightmares, and everyday when you wake up, it will be the first thing you think of, until one day, it will be the second thing."


"Grief is only the love you never got to give. Grief is only the proof, that love still exist. Love is the proof there was once them."

Joka kerta kun mietin mun veljeä, mietin monta asiaa.

Mietin sitä, miten hän yritti. Monesti. Ja uskon vahvasti että viimeisellä yrityksellä hän ei varmaan edes odottanut onnistuvan. Tietty, sitähän hän halusi, mutta ei odottanut.

Kuvittele että elämäsi loppuu, vaikka oletat herääväsi seuraavan päivän sisällä?

Sitä sattuu ajatella.


Monta vuotta mä yritin hukuttaa niitä ajatuksia siitä, melkein millä tahansa mitä vastaan tuli. Oli se sitten viinaa, tai mietoja rauhoittavia, ynnämuuta huumeen mukaista. Sekakäyttöä.

Lopulta sit kuitenki päädyin alkoholiin.

Se oli uskomattoman helppoa vaan juoda, ja juoda, ja juoda.. Ja kaikki ne asiat mitä siinä välissä tapahtui.. Taitaa mun veli sit kuitenki varjella mua, missä ikinä onkaan. Taivas on jotenkin liian hyväuskoista jopa mulle. Siinämuotoa ollaan Willen kanssa oltu aika samankaltaisia.


Muistan kerran päätyväni jonkun tuntemattoman naisen kämpille aivan umpikännissä, ja itkin sit siinä hänen ja kaverini välissä mun elämästä. Siinä jokusen aikaa oltiin kunnes tää kyseinen nainen tilas taksin ja makso mulle matkan kotiin, ja tuli vielä mukaan varmuudenvuoksi että pärjään.

Hyvyyttä löytyy tästäkin maailmasta. Harmittaa ettei mun veli oo sitä näkemässä.


Puhumattakaan niistä lukemattomista kerroista millon oon juonu mua monta vuotta vanhempien kanssa, vanhimmat lähempämä neljääkymmentä.

Ei mulla kertaakaan käynyt päässä et oisin ollu vaarassa. Tai, paremmin sanoin en varmaan edes välittänyt.

Siinä kohtaa elämässä ei vaan oikeen jaksanut välittää enää.

Se oli se ja sama mulle et nukunko mä ojassa vai juonko itteni sen verran huonoon kuntoon etten nää kunnolla.

Ainakun mä juon mä mietin sitä tunnetta mitä alkoholi mulle tuo. Ja se saa mut joko juomaan enemmän tai lopettamaan siltä illalta.


Monta kuukautta ja viikkoa mä join. Päiviä putkeen. Pisimmiltään olin pari päivää juomatta. Tietty, joka päivä niistä ei menty lärveinä, mut juomassa silti.


Ja sit mä lopetin. Just ennenku täytin 18.

Ne viekkarit oli kamalat. Ja mä vaan esitin olevani kipeenä. Tärisin, en syöny enkä juonu.


Joka päivä mä ihmettelen miten mulle ei sattunut pahemmin.

Tai kuinka lähellä se sit loppujenlopuks ohi et oisinki testanny jotai vahvempaa?

Vaikka itkin monta päivää siitä miten pelottavaa se oli.

Se tunne.

Sekakäytön lopputulos oli.. varmaan elämäni rauhoittavin ja paras tunne. En ollu enää siinä spiraalissa.

Se on niin helppoa jäädä koukkuun. Ja se siinä pelottikin.

Joten otin sen tilalle sit alkoholin.


Wille, jos mä voisin sanoa sulle yhden jutun..

Kertoisin siitä mitä mun elämässä kävi sun lähdön jälkeen.



Sillonkun saatiin tietää sun itsemurhasta, olin just mutsin autossa tulossa tanssiharkoista.

Sun ystävät oli tullu aikasemmin sinä päivänä käymään, ja kertoivat et lähtevät lahteen kattomaan mitä sulle kuuluu, kun ei ole sanaakaan kuultu susta viikkoihin.

En ymmärtäny sitä aluks.

Mut siinä vaiheessa kun äiti pysähty tien reunaan ja alko itkemään sen rattiin, mun aivot alko pyörimään.

Mummo kuollu? Mut hei.. ei.. mummi kuoli kesällä.

Siinä sit parin minuutin jälkeen, mutsi käänty kattomaan mua takapenkille.

"Willee ei enää oo."

Ja siinä samalla se klikkas.

Tiesin heti mitä se meinas. Vaikka Nelle 8v aivot ei sitä välttämättä täysin ehkä tajunnnut. Me itkettiin äitin kanssa koko matka kotiin.

Seuraavana päivänä mä menin kouluun. En miettinyt asiaa yhtään. Enkä syönyt. Se päivä on elävänä mun muistossa. Enemmänkin se syömisjuttu.

Ja sit.. parin kuukauden verran mä saatoin tulla koulusta kotiin, menin kattomaan siun huoneeseen, oottaen vaa et "no siel se on, eiks nii?"

Et koskaan ollut.