haaveilin sinusta. Omasta koirasta.
Kun kasvoin, sinut sain.
Omakseni.
Sinä jaksoit katsella,
kun murrosiän tuulimyllyjä vastaan taistelin.
Et arvostellut, et hetkeäkään.
Olit vain rinnallani.
Joskus ehkä huokauksieni hetkellä,
huokasit kanssani ja heilautit kättäni tassullasi.
Mutta ymmärtäen.
Koitti sekin aika, kun muutin kotoa pois.
Pois luotasi. Olin kasvanut aikuiseksi.
Joka kerta kotiini tullessani
otit minut suurella ilolla vastaan.
Niin monta kertaa minä lähdin ja sinä jäit. Kotipihaan.
Mutta vain yhden kerran, yhden ainoan kerran, sinä lähdit
ja minä jäin. Itkemään.
En koskaan pelännyt viimeistä iltaa kanssasi,
vaan ensimmäistä aamua ilman sinua.