Hän saapui keskiyöllä
näin viikaattenkin vyöllä
tuo nuori nainen ikuisuuden harso silmillään.
Hän kertoi kylmin huulin
kuin kaukaa äänen kuulin
"Oon sieltä mistä takaisin ei tulla elämään."
Mä katseettansa turhaan hain
näin pohjattomat silmät vain
kun katsoin niihin tunsin että häntä rakastin.
"Voi poika parka, kuolemaa
ei yksikään voi rakastaa
vain hengen sulta veisin kylmin jäisin suudelmin."
"Sun täytyy olla vanki maan
ei sielus pääse kahleistaan
On yksinäisyys kohtalosi, auttaa voi mä en.
Sä vaikka kaiken oikein teet
sua seuraa aina kyyneleet
ei murheistansa irti pääse koskaan ihminen."
Mä pyysin suukko muuta ei
hän viikatteensa naulaan vei
ja tunsin hänen syleilynsä kylmän jäätävän.
Hän lähti, otti viikatteen
jäin yksin yöhön hiljaiseen
en enää pelkää kuolemaa nyt kaiken ymmärrän.
Hän saapu vielä tiedän sen
kun aika vierii täyttyen
niin silloin suostuu varmaankin hän yhteen suudelmaan.
Nuo suudelmat kun hältä saan
voin vihdoin jättää kylmän maan
ja silloin pääse myöskin sielu irti kahleistaan.
En itselleni rauhaa saa
kun rakastan vain kuolemaa
mä ootan että saapuisi tuo nainen mustissaan.