IRC-Galleria

Aihe on kaikkien huulilla joten sanonpa sanasen minäkin. Ymmärrän heitä tavallaan. Kun yhteiskunta asettaa liikaa painostavia tavoitteita ja koskaan ei saa hoitoa siihen mitä ne päänupille joillain aiheuttavat, ei ole mitenkään ihmeellistä että näin käy. Ja jos siihen lisätään yksinäisyys ja mahdollinen koulukiusaaminen on tulos lähes arvattavissa.

Kyllä itsenikin tekisi mieli lahdata porukkaa, ainakin entiseltä yläasteeltani (ja omaksi onnekseni säälin heidän surkeita elämiään jotka kertovat pahan saaneen palkkansa,) mutta kaikki eivät siihen enää kykene. Liian kauan joutuu liian moni nuori elämään yksin oman päänsä sisällä, liian hitaasti käy oikean hoidon saanti. Tuputetaan lääkkeitä jotka pahimmassa tapauksessa antavat vain lisää voimaa tehdä se mitä omasta mielestä mukamas tehdä täytyy. Ei lääkkeet ajatusta estä.

Joten, miksi me ihmiset emme lopeta toistemme elämien tuhoamista, onko niin vaikeaa puuttua toisen surkeuteen jos itsellä menee kaikki hyvin? Tunteeko luopuvansa omasta onnestaan jos auttaa toista saamaan ystäviä, tutustumaan ihmisiin? Tai auttaa löytämään katon pään päälle, kertoo vinkin mistä saisi vakituista työtä? Vai ollemmeko kaikki vain niin kateellisia, että haluamme ettei muilla mene hyvin jotta itse tuntisimme onnistuneemme? Haluammeko että vain 'minulla' menee hyvin ja saamme onnemme toisten kurjuudesta, siitä että itsellä on jotain mitä toisella ei?

Jokainen haluaa olla paras, tottakai, mutta entäs sitten kun käy jotain, oletko silloin enää ollenkaan mitään kun aiheutit toisen kuoleman?

Mielestäni tekijät olivat vain tämän pelin sivuhenkilöitä, nappuloita joiden tehtäväksi tuli herättää tämäkin kansa, eikä edes omasta tahdosta, vaan lopulta, massojen ajamana.


(Tämä ei ole tuen osoitus tekijöille, mutta en myöskään katso heitä "syyttävällä silmällä", myöskään tämä ei koske vain yksittäisiä tapauksia. )