IRC-Galleria

Luulen, että minusta on tullut jotenkin läheisriippuvainen.

Ennen pärjäsin oikein hyvin yksin kaikki illat tietokone tai kirja seuranani. Minulle oli tärkeää saada viettää jonkin verran aikaa pelkästään ylhäisessä yksinäisyydessäni. Alkuun, Jaakon tavatessani, olinkin hiukan huolestunut siitä, miten tiivis yhteinen aika vaikuttaa tähän tarpeeseeni saada olla jonkin aikaa ihan yksin. Hyvin meni.

Nyt taas tilanne on tämä, etten osaa olla enää yksin. Olen istunut kotona koko illan välillä lukien, välillä värkäten jotain koneella. Ja minusta tuntuu hylätyltä. Se on typerää. Sen yhden illan kun Jaakko on jossain muualla pitämässä hauskaa kavereidensa kanssa, minusta tuntuu hylätyltä. Se on epäreilua häntä kohtaan. Miksen osaa enää nauttia yksinäisyydestä?

Kummallinen tilanne sinällään: olen perimmiltäni jokseenkin ujo ja epäsosiaalinen, pelkään vieraita ihmisiä enkä herkästi solmi uusia ihmissuhteita. Olen ehkä hivenen sosiaalistunut viimeisen vuoden aikana, juuri niin, etten osaa olla yksin enää ja ehkä juttelen helpommin niille vieraammillekin ihmisille. Toisaalta en ole vielä niin sosiaalinen, että minulla olisi viljava arsenaali ystäviä, joille soittaa, kun tuntuu liian yksinäiseltä. Enkä oikein uskalla soittaa niille parillekaan ystävälle, joita minulla on. Olen ehkä kohdannut liian paljon niitä Vilkkumaan "juhliin tuli vain yksi, vaikka kaksikymmentäviisi kutsuttiin"-tilanteita, etten uskalla ottaa riskiä ja soittaa kavereilleni, koska pelkään mahdollista pettymystä siitä, etteivät he pääsisikään tulemaan.

Toivottavasti tämä on jonkinlainen välivaihe jossain prosessissa. Ei olisi kivaa angstata loppuelämäänsä joka kerta, kun jää hetkeksikään yksin.