Taas kerran sitä pysähtyy miettimään, että kylläpä tuo aika rientää.
Lasten kasvaessa ei varsinaisesti edes tule ajatelleeksi, että joku neljä vuotta, vaikka onkin ihmisen ikänä pieni, on suunnattoman pitkä aika kokemustasolla, etenkin ehkä tässä iässä. Viimeistä lienee paha sanoa, sillä ei ole vielä nähnyt elämästä oikeastaan kuin pintaraapaisun, mutta ikävuodet 16-20 tuntuvat olevan aikaa, jolloin ihminen käy kokemustasolla monenmoista prosessia läpi. Aletaan varttua teini-iästä yli, lähdetään yläasteelta se sen ajan ymmärrys mukanaan, persoonallisuus alkaa muokkautua yksilöllisemmäksi eikä kavereiden kanssa pyritä enää olemaan keskenään ihan samanlaisia. Tarkoitan sitä kun yläasteella hakeudutaan vanhemmista eroon ja tukeudutaan näissä identiteettikriiseissä kavereihin, sen jälkeen ehkä yritetään pysyä pystyssä ilman tukea, vapisten. Toki itsellänikin on tämä suuri itsenäisyys hakusessa vieläkin, tosin lähinnä taloudellisella tasolla, mutta ehkä se siitä ajan mittaan helpottaa.
Äh, tarkoitin tämänkin merkinnän paljon pitemmäksi, mutta ajatus katkeaa väsyneenä enkä oikeastaan edes tiedä, mitä ihmettä olinkaan kirjoittamassa. Ei kait siinä.