Hahaha, en tiennytkään, että tämä mokkula toimii Intercityssä näin hyvin. Ei halunnut toimia pari viikkoa sitten pendolinossa, mikä lie homma. Eihän junassa yleensäkään pitäisi olla verkkoa tämmösille.
Tuli tässä mieleen, että on ikävää katsella, kun toinen on masentunut. Tuossa istui noin kolmesataa kilometriä sitten joku tyttö, joka näytti koko ajan siltä kuin pian purskahtaisi itkuun. Onneksi sellaisia ei tarvitse pakosti katsoa, mutta kyllähän sitä tekisi mieli mennä juttelemaan ja kertoa, ettei tämä elämä niin hirvittävän ikävää oikeasti ole. Jokaisen vaan pitää läpikäydä itse omat kriisinsä, eikä se opettaminen oikein koskaan uppoa hyvään maaperään. Tekisi usein mieli sanoa vastaantulijoille, että hymyilkää vähän, tädit ja sedät, mutta näitä asioita ei pysty tällaisella kanssakäymisellä neuvomaan. Se on oivallettava itse. Ihmisen on ymmärrettävä, että muutos parempaan tapahtuu päätöksellä muuttua. Apua on haettava itse. Eihän ketään kiinnosta mitkään lifestyle-lehdet tai artikkelit tai vastaavat, jos ei tiedosta, että haluaa oppia ja muuttua parempaan suuntaan. Jos se nyreä täti kadulla ei ajattele "kylläpäs minä olen hapan, voisi olla ehkä iloisempikin", se, että minä menen sanomaan hänelle "hymyile vähän enemmän, täti" aiheuttaa lähinnä sellaisen "painu vittuun, mistä sä tiedät mitään musta ja mun huolista"-reaktion.
Ei se hymyileminen ole niin vaikeata. Oikeasti. Nostaa vaan suupieliä vähän ylös, mieliala nousee niiden mukana.