IRC-Galleria

Olen kutakuinkin rippikesästäni lähtien halunnut erota kirkosta. Oppi ei ole tuntunut omaltani, ja viimeistään toinen vakaumus on alleviivannut sen, että näin todellakin haluan tehdä.

Vanhempani, jonkinlaisia tapakristittyjä kumpainenkin, olivat toki molemmat alussa sitä vastaan. Sitten, runsaiden kärsivällisten selityksien jälkeen, sain äitini ymmärtämään asian. Sen sijaan isä ei hyväksynyt eikä hyväksy ajatusta lainkaan, hänen mielestään siinä ei ole mitään järkeä. Hän itse on eronnut, protestina kirkollisverolle, joten hän ei näe mitään muuta syytä tehdä niin kuin verojen karttaminen. Eli kun heiluttelin erolomaketta hänen nenänsä edessä pyyntönäni saada hänenkin nimensä siihen, vastaus oli ei. Siis päätin odottaa hamaan täysi-ikäisyyteen. Täytettyäni kahdeksantoista ajattelin hoitaa asian kunnolla eli mennä kirkkoherranvirastoon tai vastaavaan, mutta saamattomuuttani olen lykännyt asiaa tähän asti. Nytkin, lopulta, hoidin asian nöyryyttävästi verkossa.
Kun maistraatista lähetettiin kirje ja pyydettiin soittamaan sinne, isäni jälleen äityi vastustamaan valintaani. Minusta on ennenkin tuntunut, että olemme pitkälti eri planeetoilta, mutta tässä asiassa en ymmärrä häntä lainkaan. Haluaisin ymmärtää, mutta hän ei ole tehnyt mitään helpottaakseen asiaa. Hän sanoo suunnilleen: "Ei se sinua koske, ethän joudu maksamaan veroa. Mutta silloin on hyvä olla kirkon jäsen, kun menee naimisiin ja saa lapsia ja niin edelleen." Hänen mielestään olen liian nuori ymmärtääkseni sitä. Hänen mielestään olen liian nuori ymmärtääkseni ylipäätään mitään mistään. Ehkä hän kuvittelee asian olevan vain ohimenevä villitys, mutta minä olen 95-prosenttisen varma, etten koskaan tule hyväksymään kristillisen kirkon oppeja liittyäkseni siihen takaisin. Kirkolliset häät ja ristiäiset eivät ole mikään syy tehdä niin.

No, nyt on kuitenkin niin, että papereissa olen elämänkatsomukseltani sitoutumaton. Sain kypsytellä ajatusta 3-4 vuotta ennen kuin lopulta toteutin sen. Ehkä isänikin vielä joskus hyväksyy, samoin kävi kasvissyöntini kanssa, vaikka hän aina silloin tällöin muistaa nälväistä siitä. Toki perheen täysi hyväksyntä ja tuki olisi ihana ajatus, mutta joskus arvot vain poikkeavat toisistaan siinä määrin, että eripuraisuus on välttämätöntä. Aika parantaa haavat.

Tarinan opetus lienee: lapset, pohtikaa aina tarkoin suuret askeleet elämässänne. Vaikka vapaa-ajattelijat pitkin poikin, eroakirkosta.fi yms. aina painottavat, että eropäätös kannattaa tehdä siinä samassa, en suosittelisi päätä pahkaa päätöksiin juoksemista. Siitä ei seuraa kuin toraa omassa mielessä ja ympäristössä.