Ikävä on kuin sairaus.
Se syö pohjaa kovin monelta asialta...
Juuri kun et muista sitä, se iskee sellaisistakin lauseista kuin "Hei ootteko hommanneet jo kissan?"
tai "Puhutaan toisesta maailmansodasta!".
Sitten ei ole enään kivaa.
Ikinä.
Mutta, emme tulleet näin kauas vain siksi, että voisimme nyt luopua tältä raskaalta taipaleelta.
"Let us see what horrors await us."
"Kipu on väistämätöntä!"
Sitä hokien, tulen pala palalta katkerammaksi ja kateellisemmaksi.
Kyyninen? Minäkö? Elämää vihaava?
En.
Minulla ja elämällä oli sopimus, ettemme hypi toistemme silmille...
Tarvitsen jonkun, joka osaa vain olla vierellä, kun sitä kaipaan.
Joku, joka ymmärtää, ettei rakastaminen ole kosketusta, vaan tarve tuntea toinen läsnä sellaisena, kuin on. Joku, joka ymmärtää, että kun olen iloinen, se hymy joka huulillani on, on tarkoitettu hänelle.
Yksin hänelle.
Jos ei rakasta yli rajojen, ei rakasta laisinkaan.
Rajojen, kuten säännöt, liminaalit, moraali, aika ja lopulta kuolema.
Rakkaus ei ole vain jotakin, joka on elämän osa.
Kun kuolemme, meistä jää vain tunne. Olkootkin vain kaiverrus kivessä tai
kirjoitus kirjan omistuksessa.
Olkootkin vihaa
Olkootkin rakkautta