IRC-Galleria

Woah!
Raised Fist Klubilla. :D

Ensimmäistä kertaa elämässäni keikka oli sellainen, että Ellan sanoin oli niin hyvä ettei tullut
"vittu lopu jo" -fiilistä.
Hieno pitti! (käsi meni, but who cares!)
Hienot ihmiset! (Paidaton mies, joka otti minut auliisti syliin kun lensin pitistä :D)
Hyvää juomaa! (Tänks Hummpub!)

Ainoastaan illan piasivat amikset.
Alkoivat popittamaan autossa heti keikan jälkeen samoja biisejä, kuin keikalla.
Ja kun olimme menossa kebulle niin kävimme tällaisen keskustelun:

Amis: "JOO! Raised Fist on vitu kova!"
Amis2: "Vitun kova keikka!"
Niko: "Eikä ollut kuin vitun paska, kun ei saanut edes lattialle kusta!"

Masennuimme pahasti Jukkiksen kanssa tästä typeryydestä
----> Truu_Seitan

;(

I've been worse, "you maggots"! :D

Naurettavaa, että minulla on suurin vaikutus ainoastaan pikkuveljeeni.

Nyt itkettää, olen kurja ja huono. -_-

PS. 18 päivää jäljellä synttäreihin, jotka ilmeisesti vietän yksin.

angst/angst/angst/angst/angst/angst/angst/angst/angst/angst

Olen niin tylsistynyt, että lähden nyt ryyppäämään vuoden vanhan synttäri-gambiinan voimin.
Kiitos Kalle, tästä pullosta oli vielä (sittenkin) hyötyä.

PS. Gambina on oikeasti pahaa.

VIHATUT:
Välittäminen orjuuttaa.
Senkin jälkeen, kun tunnet olevasi maahan lyöty, yrität välittää.
Ja selittää itsellesi syitä jaksaa ajatella positiivisesti.
Kätkeä viha.
Piilottaa kateus.

Omalla tavallaan olet iloinen kun teet sovinnon vanhan vihamiehesi kanssa.
Rauhaisa.

Mutta lopulta olet vain myynyt palan itsestäsi pois.
Taas.

Kun luovut vihasta muiden hyväksi jäät yksin surusi kanssa.
Ja sitten tulee epätoivo ja kyseenalaistaminen.

Lopulta huomaat, ettet enään tiedä missä olet, koska kaikki energiasi menee
oman vihasi kanssa taisteluun.
Tunteen, joka joskus lohdutti sinua ja auttoi sinua jaksamaan.

RAKKAAT:
Älkää puhuko rakkaudesta, te ette sitä tunne.
Se ei ole jotakin kahden ihmisen välistä.
Se ei ole tunne, joka saa haluamaan toista.
Kaikkein vähiten siihen liittyy erotiikka.

Rakkaus on jotakin ihmisen omaa.
Se on valmius uhrata kaikki itsestään jonkin temporuksen säilyttämiseksi.
Kuten sen miten hymyilit minulle.
Se riitti.
Vain se, että hymyilit, enkä tiennyt miksi, mutta näytit olevasi onnellinen.

YSTÄVÄT:
Ystävään hädässä tuetaan.
Ei ole hetkeäkään mennyt, jolloin en ole auttanut ystävää hädässä.
Jos jokin on ollut elämässä tärkeää, niin se että tietää voivansa olla luottamuksen arvoinen.

Vaikkakin moni on jo pettänyt tuon luottamuksen.
Itsekkyydestä tai pelosta.
Tai vain unohtanut, että se ihminen, joka tekstaa aina takaisin haluaisi myös joskus tulla kuulluksi.

"Ystävä ei vaadi", koska ystävän ei pitäisi joutua vaatimaan.

UNOHDETUT:
Te jotka unohdatte ensin itsenne.
Minä olen kuin te.
Rakentanut kaiken sen varaan, mitä joku toinen minulle on.
Itse en ole mitään muuta, kuin tyhjiä tekoja ja sanoja.

Mitä hyödyttää osata piirtää, kun kaikki piirrokset ovat vain kuvia muiden elämästä?
Mitä hyödyttää osata säveltää, kun kaikki se sävelet kertovat jonkun muun kauneudesta?
Mitä hyödyttää osata ajatella, kun kaikki ajatukset miettivät vain sitä toista ihmistä?


En ole koskaan unohtanut tai kadottanut itseäni, en vain koskaan ollut ketään.
Olin aina se sankari kirjoista, pääpaha tarinoista, sivuhahmo kertomuksissa.
Elänyt koko elämänsä tarinoista, juonista muista, kuin omista.
En koskaan oikea ihminen, ainoastaan jonkun muun luomus.
Isän? Äidin? Tyttöystävän?
Nimettömien tusinakirjailijoiden? Koulukaverien? Opettajien?
Vaatimusten? Odotusten? Ehtojen?
Jonkun muun, en oman itseni luomus.

Kaikki psykologit huutavat hallelujaa ja tanssivat, kun filosofit viimeinkin taipuvat ja myöntävät ihmisen olevan vain muiden tuotos.
Tanssivat ilosta, kun kaikki tunnustavat, että "kyllä, asfalttiin 300km/h iskeytynyt lapsi vuotaa verta ja hänen luunsa ovat murskana"

Keitä te olette?
Miksei teillä ole kunniaa?
Tai edes ymmärrystä?
Teille kaikki on vain omaa hupia.
Omaa.
Aina itselleen ensin.
Muiden kustannuksella, omaa hupianne.

Älkää puhuko rakkaudesta, te ette sitä tunne.

Jos olenkin vain kasa unohtuneita asioita.
Ihmisten muistoja minusta, jotka haalistuvat.
Jos en olekaan oikeasti "joku" vaan ainoastaan se "toinen" henkilö.

Johtuuko siitä se, että ihminen tuntee tarvitsevansa muita?
Ettei hän ole mitään ilman vertailukohtaa tai jotakuta, joka tunnustaa olleensa tekemisissä hänen kanssaan.

Olenkoo siinä tapauksessa tullut vain jätteeksi?
Jätetty?
Jäte?
Roska.

Väline, ilman tarkoitusta.

"Noni soita sille!"
*soittaa*
"Eääh se puhuu puhelimessa, varmaan Tuulikin kanssa..."
...
"No soita nyt!"
"Ihan turhaa se puhuu kuitenkin viel Tuulikin kanssa..."
"No mitä sithän se olis puhunut jo ainakin 50 min! Ei varmaan ole!"

Vähän tietää pikkuveljeni Jukkiksen puhelinsessioista Tuulikin kanssa :D

*soittaa*
"Noni, se on vieläkin varattu..."
"...PUHELINSEKSII!"

ÄLKÄÄ LUOTTAKO NAISIIN!
SE ON SALALIITTO! :D

Joskus tunnen, etten ole enään minä...
Että olen joku muu, joku joka on nukkunut hyvin pitkään ja nyt vasta huomannut olevansa olemassa.
Joku, joka ei arvosta minua ja haluaa minusta eroon.

Aivan kuin kaikki olisi ollut unta.

Kaikki on tyhjää...

Kaikki on hyvin.

Kunnes heräät.
Ja huomaat, ettei maailmassa ole ketään muuta.
Kuljet katuja pitkin, hypitkin välillä.
Ilma on raikasta, sillä kukaan ei ole sitä pilaamassa.
Maa on terve, sillä sitä ei tallo kukaan muu kuin sinä.
Vedet ovat puhtaat, sillä vain sinä kellut niissä.

Istut penkille.
Tutut rakennukset keskustan puiston vieressä.
Muistoja, jotka nyt tunnistat viime yön uneksi.
Kuinka törmäsit siihen naiseen kadulla ja pyysit anteeksi.
Kuinka kävelit käsi kädessä ensimmäisen ihastuksesi kanssa.
Ja vielä, kuinka kaaduit pyörällä murtaen vasemman ranteesi.

Kaikkialla on hiljaista.
Kukaan ei tee musiikkia.
Kukaan ei itke.
On vain sinä ja tuuli.
Ja sade.
Hän piti aina sateesta, mutta se oli vain unta.
Alkaa sataa lunta...

Maa täyttyy lumesta kun katselet ikkunasta.
Olet keittänyt itsellesi teetä.
Kaapit ovat aina täynnä, ei sinulta mitään puutu.
Vaatteet ovat aina puhtaat, ei sinulta mitään puutu.
Lopulta keväällä, lumi sulaa pois.
Hän piti aina lumesta.
Joulu ei ollut joulu ilman lunta.

Lyöt kioskin ikkunan rikki torilla.
Nyt joku huomaa.
Joku tulee ja reagoi.
Itkee, huuta, sättii.
Ei, kukaan ei tule.
Huudat, mutta vain tuuli vastaa sinulle.
Istut maahan ja painat pään polviesi varaan.

Kuulet musiikkia.
Nostat pääsi ja katsot ympärillesi, mutta ketään ei näy.
Kuljet kauppahallin käytäviä pitkin.
Musiikki voimistuu.
Pysähdyt.
Musiikki lakkasi.

Heräät sängystäsi.
Musiikki soi taas.
Koitat rintakehääsi, se sykkii musiikin tahdissa.
Sitten joku avaa huoneesi oven.

Pieni hahmo astuu sisään.
Se kaivaa taskustaan trumpetin ja alkaa soittaa.
Lattia alkaa liikehtimään ja antaa tahtia trumpetille.
Ikkunasi ulkopuolella olevat puut laulavat.
Ilmastointi soittaa taustalla jousia.
Sänkysi resonoi.

Musiikki kovenee.
Se saa myrkyllisen punaisen sävyn.
Lattia repeää auki kuin ärjyäkseen.
Repeämä hohkaa punaisena.
Musiikki kovenee ja kovenee.

Nostat pääsi polvilta.
Tori on vieläkin tyhjä.