IRC-Galleria

DDT eli dikloori-difenyyli-trikloorietaani (C14H9Cl5) on 1900-luvulla suosittu, nykyään useimmissa maissa kielletty hyönteismyrkky. Se oli ensimmäisiä moderneja hyönteismyrkkyjä, joka otettiin käyttöön toisen maailmansodan alkupuolella. Sitä käytettiin ennen kaikkea hävittämään hyttysiä ja moskiittoja, koska haluttiin torjua niiden levittämiä tauteja kuten malariaa. Sveitsiläinen kemisti Paul Hermann Muller sai lääketieteen Nobelin palkinnon vuonna 1948 siitä, että keksi aineen tehon hyönteismyrkkynä – itse yhdiste oli kehitetty jo 1874.

DDT on väritöntä, kiteistä tai valkoista jauhetta, joka liukenee herkästi rasvoihin mutta huonosti veteen. Se ei ole akuutisti tappava – ihminen voi syödä sitä eikä kuole heti. Sen sijaan se vaikuttaa pikkuhiljaa hormonitoimintaan ja kertyy maksaan ja munuaisiin.

DDT oli aluksi suuri menestys – britit raportoivat hävittäneensä malarian Ceylonista DDT:n avulla. Maataloudessa huomattiin kuitenkin, että hyönteiset tulevat varsin nopeasti vastustuskykyisiksi DDT:lle.

Rachel Carson julkisti kirjassaan Äänetön kevät tutkimustuloksia, joiden mukaan DDT aiheuttaa syöpää ja haittaa lintujen lisääntymistä, koska se ohentaa munankuoria. Suomessa havaittiin etteivät ravintoketjun huipulla elävät merikotka ja muuttohaukka saaneet poikasia. Carsonia ei ensin uskottu, koska aine ei suorassa kontaktissa ole tappava; ravintoketjussa rikastumisen käsite ymmärrettiin juuri DDT:n kaltaisten aineiden takia.

DDT on kielletty useimmissa maissa ympäristövaikutustensa takia. DDT:stä kehittyy ravintoketjussa hormoninkaltaisia DDE:tä ja DDD:tä, joiden on eläinkokeilla todettu aiheuttavan syöpää.

Syyskuussa 2006 Maailman terveysjärjestö salli uudelleen DDT:n käytön hyönteismyrkkynä malaria-alueilla.

DDT:n moolimassa on 354,5 g/mol, sulamispiste 109 °C, kiehumispiste 260 °C, tiheys 1,6 g/cm3 (vesi = 1,0 g/cm3) ja CAS-numero 50-29-3.