IRC-Galleria

Oppivelvollisuuteni on suoritettu.

Katsoin tänään kaverini luona Titanicin, ja muistin, miksi se on niin koskettava elokuva, kun Jack vajosi veden alle hiukset huurteessa ja huulet siniseen vivahtavina.

Hyräilin kotimatkan Titanicin teemaa, suljin välillä silmäni kuvitellen itseni seisomaan laivan kaiteelle, ja muun ajan katselin ympärilleni uusin silmin painaen jokaista yksityiskohtaa mieleeni, heittäen hyvästejä tutulle mutta kuitenkin niin vieraan tuntuiselle ympäristölle. Sieluni silmin muistan nuo maisemat varmaankin aina sellaisina kuin ne olivat tänään minun kesäni ensimmäisenä päivänä, vaikka tiedänkin tulevani vielä ne näkemään. Poimin tien reunalta muutamankin voikukan, mutta en osannutkaan enää sitä sorminäpäytystä, jolla niiden kukat saa lentämään tuulen mukaan.

Katselin varjokuvaani, joka valehteli melkein minun olevan lähellä pientä pinta-alaa. Tunsin itseni jostain toisesta elokuvasta leikatuksi keijukaiseksi, joka oli sijoitettu hänelle sopimattomaan maalaismiljööseen, mutta joka oli kuitenkin ollut vangittuna tähän tapahtumapaikkaan niin kauan, että hänestä jää ikuisesti osa siihen ympäristöön. Olen aina kaivannut siipiä itselleni, kun olen ollut kahlehdittuna vihaamaani paikkaan, mutta nyt kun minulle niitä tarjotaan, ne eivät olekaan keijukaisen siivet, ohuet ja kevyet, vaan niillä on lepakonsiipien ulkomuoto. Ne voivat olla liiankin raskaat kantaa ja kuitenkin niillä on vaara irrota pienestä kosketuksesta. Kyynelpisaroita muodostui silmäkulmiini, mutta sain niiden tipahtelemisen torjuttua. Toisaalta en haluaisi tämän loppuvan, mutta kuitenkaan en mitään muuta toivo enemmän kuin tästä paikasta pääsemistä. Riisuin kenkäni ja sukkani saadakseni kivien pistelystä todisteen tämän valhekuvalta tuntuvan todellisuudesta, muttei sekään auttanut paljon yhtään enempää kuin kämmenpohjaan upotetut sormenkynnet.

Elokuvamaailmani on sekoitus romanttista, kauhua, fantasiaa ja draamaa. Aikamoinen sekalaisuus siis.

ME OLLAAN YHDESSÄ ROSE JA JACK, JA ME LENNETÄÄN.