Tuuli ulisee hiljaa talon nurkalla, havisuttaa koivujen lehtiä pilvetöntä kesätaivasta vasten. Nurmikko on kostea paljaiden varpaiden alla astellessani lempipaikkaani talon sivuseinustalle. Suljen silmäni, puuseinä tuntuu karheana selkääni vasten. Jossain laulaa satakieli. Hiljaa lähden kävelemään purolle, heinikko on kasvanut kesän aikana polven kasvuisiksi. Purolla saan olla hiljaa, ei tarvitse kertoa mielipidettään, kukaan ei tule esittämään vaikeita kysymyksiä. Äkkiä havahdun, olen taas jo kotona. Olen oppinut mitä on hiljaisuus. Kuuntelen sitä silloin, kun yritän nukahtaa... Kuuntelen sitä silloin, kun en löydä lauseita sille, mitä haluaisin kertoa. Olen oppinut mitä on hiljaisuus: se on tyhjää tilaa vihan ja rakkauden välillä. Se on kaipausta ja odotusta tiivistettynä tyhjiöön.