Olipa kerran, sillä niinhän kaikki sadut aina alkavat ja vaikka se onkin niin kliseistä, on se silti ihan mukiinmenevä alku.
Siis, olipa kerran pieni pinkki prinsessa, joka asui omissa pilvilinnoissaan päivästä toiseen.
Älä nyt käsitä väärin. Prinsessa ei aina ollut ollut prinsessa, vaan aivan aluksi hän oli ihan tavallinen tyttö. Jolla tosin oli kummallinen fiksaatio pinkkiin, mutta se nyt ei ole pääasia.
Kun pieni tyttösemme oli juuri täyttämässä kuusitoista vuotta, tapasi hän rannalla tähdistä pudonneen prinssin. Hän oli aluksi tietysti kauhuissaan, sillä kukapa nyt ei olisi jos rannalla makaa avaruuspukuinen hyyppä ilmeisen kuolleena, mutta kun tyttö kohotti avaruuskypärän visiiriä, näki hän mitä kauneimmat kasvot ja rakastui välittämättä ollenkaan siitä että kyseinen henkilö oli hieman sinertävä eikä liikkunut.
Tulevan prinsessamme siinä haahuillessa ja kuolatessa, avasi tämä upea prinssi silmänsä ja suuntasi ne tyttöseen.
”Näitkö sinä minut?!” Prinssi huudahti ja loikkasi pystyyn peittäen kasvonsa kädellään. Tuleva prinsessamme ei tietenkään tajunnut mitä prinssi oikein ajoi takaa, mutta, pyyhkäistyään kuolanauhan suupielestään, kertoi olevansa tyttönen joka oli paennut inhottavaa isäänsä, kun mokoma ei häneen edes kiinnittänyt huomiota ja kuinka hänen limusiininsakin oli pesun tarpeessa ja kuinka, ihan vain ohimennen, prinssin koboltinsiniset silmät olivatkaan sitten nätit ja…
Prinssi oli jo nukahtamaisillaan, kun hän muisti mitä hänelle oli opetettu kolmevuotiaasta lähtien. Aivan. Prinssimme ei sitten ollutkaan mikään prinssi, vaan tappamaan koulutettu tunteeton ja täydellinen sotilas.
Kun pikku prinsessan, siis tulevan prinsessan, puhetulva ei millään meinannut loppua, veti prinssi esiin aseensa, sellaisen kiiltävänmustan, pitkäpiippuisen ja todella hienon, ja uhkasi ampua tämän blondin ärsykkeen.
Prinsessa vain kihersi onnellisena ja uskoi prinssinsä sittenkin vain kärsivän ujoudenpuuskasta.
Prinssi, kun ei enää jaksanut katsoa tätä blondia kammotusta jolla oli siis niin kamalat vaatteet että, ja jonka kampaus oli aivan kamala ja silmätkin olivat hailakat ja… Ja niin edespäin, sillä tämä prinssimme oli hyvin muotitietoinen.
Tai sitten ei.
Prinssi joka tapauksessa häipyi äkkiä paikalta tappamatta tätä blondia kamaluutta, pakeni ja soluttautui lopulta kouluntapaiseen rakennukseen.
Valitettavasti se oli hienostokoulu ja TOTTAKAI prinsessa kävi sitä. Prinsessa ja prinssi tapasivat toisensa uudelleen luokassa, ja prinsessa oli aivan seitsemännessä taivaassa ja hihitti ja juoruili ystäviensä kanssa ja… Ei, en minä ole katkera. Hiljaa siellä takarivissä!
Joka tapauksessa prinsessa päätti kutsua prinssin luokseen ”päiväkahveille” ja kun sopivasti sattui olemaan vielä prinsessan syntymäpäivä, päätti hän kutsua muitakin ihmisiä ihan noin ”huvin vuoksi”.
Prinssiä ei kiinnostanut ja hän repikin pinkin pikku prinsessan pinkin pikku kortin moneksi pinkinsävyiseksi pikku hiutaleeksi ja sirotteli ne tuuleen vienosti hymyillen.
Prinssi kumartui lähemmäs ja kuiskasi vuotavalla, ihastuttavan petikamarimaisella äänellään: ”Minä tapan sinut.”
Ja häipyi paikalta.
Prinsessa tunsi hieman heikotusta, sillä prinssin sanat olivat niin hengästyttävän seksikkäät, että!
Prinsessa laskeutui myöhemmin kotinsa sisäpihan portaita sininen leninki päällään ihailevan väkijoukon keskelle ja hymyili miellyttävästi koko porukalle. Hän huomasi isänsä kädessä kansion ja, utelias kun oli, teeskenteli tönäisevänsä sen vahingossa lattialle.
Ja oh, mitä hän näkikään!
Kansio sisälsi monia kuvia taivaalla palavasta viivasta, jonka prinsessa tietysti sitten heti yhdisti hänen tähtiprinssiinsä ja ryntäsi pois omista juhlistaan ajaakseen erääseen satamaan jossa tietysti tämä hänen prinssinsä oli sabotaasipuuhissa.
Prinssi ei kauheasti tykästynyt, kun prinsessa ilmestyi hänen taakseen kesken sabotaasin ja nappuloiden painelun. Prinssi nimittäin piti kovasti nappuloiden painamisesta ja nautti kuunnellessaan niiden piipahtelua.
Anyway.
Prinsessa jäkätti jotakin prinssin selän takana ja prinssi, jota alkoi ärsyttää hieman liikaa, vetäisi taas esiin aseensa. Nyt täytyy mainita, ettei prinssillä ollut päällään mitään hienoa univormua tai mitään sillä hänhän oli sotilas ja sotilailla ei ole koskaan paljoa päällä.
Tai siis.
Prinssi oli hyvin säästäväinen, eikä hänellä ollutkaan muuta päällä kuin mustat, vartaloa nuolevat pyöräilyshortsit, keltaiset lenkkarit ja vihreä toppi, jossa oli pitkälle revenneet kaula-aukko ja käsiaukot.
Pysähtykäämme hetkeksi kuolaamaan.
Kiitos.
Prinsessa ei tunnistanut asetta, ja vaikka prinssi sitten lausuikin kuolemattoman lausahduksensa ja tähtäsi, ampui joku prinssiä suoraan olkapäähän!
No huhhuh!
Ampuja olikin sitten katolisen papin vaatteisiin pukeutunut, lyhkäinen poika jolla oli persuksiin ulottuva kullanruskea letti ja valtavat, lilat silmät ja suloinen ylöspäin kaareutuva nenä ja… Hyvä on, hyvä on, takaisin tarinaan.
Sheesh.
Prinssi ei kauheasti tykästynyt tähän uuteen käänteeseen ja sukelsikin kohti asettaan. Pappi ampui uudestaan ja osui prinssiä jalkaan.
Molemmat pojat melkein kuuroutuivat kun prinsessa kiljui päälle. Prinsessa tietysti polvistui auttamaan prinssiä (VAIKKA tämä oli juuri melkein ampunut hänet ja olisi onnistunut ellei se saamarin pappi, anteeksi vain, olisi ilmaantunut paikalle) ja tietysti prinsessa repi kalliista, sinisestä silkistä tehdystä puvustaan riekaleita sitoakseen prinssin haavat.
Pappi oli hieman hämmentynyt, ei vain sen takia ettei häntä kiitelty, vaan myös sen takia että prinssin takamus näytti niin houkuttelevalta hänen pyöräilyshortsiensa ansiosta ja prinssin siniset silmät olivat ihastuttavat ja helkkari soikoon, anteeksi, oli sillä prinssillä vielä kauniit hiuksetkin!
Hei, ole itse sotilas vuoden kestävässä sodassa kaukana tulevaisuudessa niin sitten nähdään kuinka hetero oletkaan!
Ahem.
Pappi päätti häipyä paikalta, sillä blondi typerys näytti hallitsevan tilanteen, ja kutsui esiin kyytinsä, suuren mustan Gundamin, ja ei, en nyt jaksa selittää, kysykää tunnin loputtua kiitos todella paljon, jolla oli sylissään prinssin Gundam ja päätti juuri häipyä kun prinssi puolestaan päätti räjäyttää koko roskan ja lentää vielä itse kaaressa veteen ja melkein hukkua ja…
Okei, okei.
Kuitenkin, prinsessa, sillä hänestähän minä nyt ensin puhuin, ja tämä on kouluaine enkä minä todellakaan aio kertoa mitä prinssin ja papin välillä tapahtui, sillä se on jo sitten K-18 kamaa ja me olemme kaikki alaikäisiä, lähti sitten pinkissä limusiinissaan takaisin juhliinsa eikä edes prinssiä viitsinyt pelastaa.
Myöhemmin sodan aikana kävi selville että prinsessamme olikin ihan oikea prinsessa, meinaan Cinq-nimisen paikan prinsessa ja että hänet oli adoptoitu ja että ihan oikeasti hänellä oli veli joka sitten olikin ”hyvä ystävä” kaikkien päävihollisen kanssa ja jolla oli pehvaan ulottuvat platinanvaaleat hiukset ja arktiset silmät ja karmea maski päässä ja… Ja hemmetti sentään, anteeksi, sen veljen nimi oli Zechs!
Aivan. Tajuatte pointtini.
No juu, sitten prinsessa kruunattiinkin jo koko maailman kuningattareksi ja ei, en minä liiottele enkä mitään, ja hän yritti kovin saada prinssin itselleen huutelemalla sattumanvaraisissa paikoissa: ”HEEEEEEERRRROOOO! Tule tappamaan minuuuuuttt!”
Ei. En tosiaankaan pelleile.
Saiko prinsessa sitten prinssinsä?
Ja tässä vaiheessa täytyy muistaa, että koko juoneen kuului tietysti vielä se että prinsessa polkaistiin takaisin alas valtaistuimeltaan ja että hänen kotipaikkansa Cinq tuhottiin ja että prinsessa alkoi saarnata totaalisen rauhan, eli pasifismin, puolesta ja että yksi todella sodanmielinen likka kiinnostui hänestä ja…
Anteeksi, höpötänkö minä?
No joka tapauksessa, sillä tarinamme on kohta lopussa ja minun selkääni särkee ja ääneni kähenee ja teitä ei voisi vähempää kiinnostaa, prinsessa ei sodan loputtuakaan saanut prinssiään.
Ja minä nauroin. Ai että miten minä nauroin.
Pinkki pikku prinsessamme jatkoi sodankin loputtua vielä pasifismista kaakattamista tärkeässä virassa, joten ei ole varmaan kovin ihmeellistä että toinen sota syttyi vuoden päästä ja että prinsessa TIETENKIN kidnapattiin ja että prinssin ja hänen kuuman pappi-poikaystävänsä piti lähteä pelastamaan prinsessaa.
Koko maailma uhkasi taas tuhoutua, mutta totta kai prinssi ja pappi ja sitten tietysti vielä ne kolme muuta tyyppiä, joita en ole maininnut ollenkaan tässä höpinässä ja jotka olivat ihan yhtä tärkeitä, pelastivat maailman.
Rauha laskeutui taas maan päälle ja kolonioihin avaruuden helmoihin.
Prinsessa ei vieläkään saanut prinssiään, vaikka kovasti koitti tätä kähmiä toisen sodan loputtua.
Ja nykyään tämä sodasta tykkäävä likka, siis se jonka mainitsin yhdessä lauseessa jota ette sitten tietenkään kuunnelleet, asuu yhdessä prinsessan kanssa ja he harrastavat villiä seksiä joka yö.
Entä pappi ja prinssi? Onnellisia.
Entä sitten ne kolme muuta tyyppiä, jotka mainitsin ohimennen? Onnellisia hekin, tosin sen yhden tyypin, jolla oli kireä musta poninhäntä ja kiiltävä naama, poikaystävä kuoli sodassa.
Too bad.
Sen pituinen se.
