IRC-Galleria

Mahdollisuuksien ovet aukeavat.
Kirkas valo pääsee sisälle.

Astun sisälle kauniiseen maailmaan.
Taas on tehty uusi valinta.
Taas on kehitytty.

Matkallani on vielä monia ovia, monia mahdollisuuksia.
Matkustan ja kehityn.

Elämä on kasvamista, elämä on kehitystä, elämä on täynnä muutoksia.

Näen elämässäni ihmisiä. Ihmisiä jotka joskus menetin.
Etenin liian nopeesti ja tein virheeni.
Tunnustin rakkauteni, mutta se oli virhe.
En ymmärrä, en tiedä miksi, mutta se oli virhe.

Näen nämä ihmiset edelleenkin elämässäni... vaikka todellisuus on muuta.

Odotan ja toivon. Sydämeni hekumoi vieläkin, enkä voi unohtaa.

Ystävyys ei kerennyt edes alkamaan, ennen kuin se jo loppui.

Silti näen ja koen nämä ihmiset joita rakastan, vaikka olen nyt yksin...

Onneksi minulla on omat kaverini, mutta nämä kaksi tärkeää menetin heti alkuunsa...

Ehkä saan vielä mahdollisuuden, ehkä joskus tajuan että "se" ei ollut virhe...

Ehkä he joskus näkevät sieluuni, ehkä joskus voimme aloittaa alusta ja olla ystäviä...
Ehkä kaikki muuttuu...

Sillon oli sillon, nyt on nyt...

Määrittelen itseni tekojeni mukaan.
En niiden joita tein vaan niiden joita teen nyt.

En olisi mitään ilman menneisyyttä, mutta en olisi mitään ilman tätäkään hetkeä.
Ei pidä juuttua, menneisyyteen puuttua...

Nyt sukellan eteenpäin, muokkaudun ja muutun.
En ole enää sama ihminen, olen uusi ihminen ja muutun joka sekunti.

Jokainen sekunti soluni uusiutuvat. Fyysisesti olen täysin uusi ihminen, eri kuin vuosi sitten, eri kuin sekunti sitten.
Jokainen uusi ajatus muuttaa henkistä minääni. Henkisesti olen täysin uusi ihminen, eri kuin vuosi sitten, eri kuin sekunti sitten.

Samanlaisuus on illuusio, pelkkää vertailua menneisyyteen.
Kuolen ja synnyn joka sekunti.

En arvostele ihmisiä niiden menneitten tekemisien mukaan. Siihen pyrin.
Ihmiset muuttuvat, ajat muuttuvat ja kaikesta oppii.
Katson ihmistä nyt, katson mitä nyt tapahtuu ja annan mahdollisuuden.

Elämä on kehitystä, loputonta muutosta kohti jotain suurempaa ja parempaa.
Pimeydestä valoon ja masennuksesta rakkauteen.

Ole ja loista.
Elä ja ole jotain toista, jotain uutta.

Muutu ja kehity, uusiudu ja muokkaudu.
Elä tätä hetkeä...

Sillon oli sillon, nyt on nyt...

Tällanen videoblogaus tuli tällä kertaa nauhoiteltua:
http://www.youtube.com/watch?v=OM7Vq4qC2Fc

Siitä vaan kokeilemaan Sigilien tekoa. :)

Ensimmäinen Paranormaali Blogin video blogaus on nyt nauhoitettu ja editoitu.

15 minuuttia tuli videomateriaalia, jonka sitten editoin vähän vajaa kymmeneen minuuttiin.
Editoinnissa meni aikaa muutama tunti...

Ei se vielä mitään, mutta en oikeen vielä kunnolla päässyt tuohon editointiohjelmaan sisälle (lähinnä videonmuodon muutokseen/pakkaukseen) ja sen takia uppaan nyt youtubeen 1.3 Gt videota. 9:50 min video vie siis 1.3 Gigaa tilaa ja uppaus kestää yli kolme tuntia. :D

No ensi kerralla sitten koitan säätää tarkemmin, että ei tarvitsisi lähetellä noin isoja tiedostoja...

Niin itse videossa puhun Paranormaali Blogista, sen perustamisesta, sekä omista yliluonnollisista kokemuksistani.

Tässä se nyt on:
http://www.youtube.com/watch?v=BPVTRdMj3hM

Muistan tämän hetken, kurkotan siihen nyt.
Otan kiinni tunteesta, kurkotan syvälle.

Palaan samaan tunteeseen ja liu-un eteenpäin liukkaasti, samalla salamankirkkaasti muistaen tämän hetken tärkeyden.
Ajattelen ja koen itseäni, samalla nähden tämän hetken jalouden.
Muistutan itseäni valehtelematta ajatuksistani, samalla nähden valon kirkkauden.

On joku muuri jota en näe. Ehkä se on niin ohut.
On joku este jota en koe. Ehkä sitä ei olekkaan olemassa...

Missä olet sinä jota voin rakastaa?
Missä olet sinä joka minua rakastaa?

Viime yönä yksin baarista kotiin palattua tuli taas yksinäinen olo ja masennus. Heräsin vähän aikaa sitten ja nyt taas jokseenkin turhan viikonlopun jälkeen on vitutus päällä, tai ei enää niin paljoa, kun saan purkaa oloni tähän. Ehkä tämä avautuminen auttaa.

Välillä tuntuu, että vaikka on tehnyt kaikkensa, niin ei kuitenkaan jää kuin paska käteen. Ehkä pitäisi lopettaa yrittäminen ja toivominen, ehkä pitäisi vaan olla oma itsensä, mutta odottaminen vituttaa. Ehkä se aika onkin se mun vitsaus.

Elämä kuljettaa hassusti eteenpäin. Olen toivonut, että se oikea kävelee sieltä jostain vastaan ja tekee sen ”moovin”, mutta ehkä se on itsestäni kiinni ja voisin tehdä jotain vielä enemmän. Mutta onko se sitten omaa itseäni ja meneekö se liialliseksi yrittämiseksi, näitä olen kysynyt itseltäni. Jotenkin sitä toivoo, että kaikki olisi vaan helpompaa.

Välillä tuntuu, että viikonloput ovat vain ajan ja rahan tuhlausta, josta ei tule kuin vitutus. Mutta hei, täytyy kuitenkin myöntää, että hauskaa on ollut. Alkoholin juomisenkin lopettamista on tullut pohdittua, mutta onhan siinä hyvät puolensa. Ainakin on kavereiden kanssa hauskaa ja positiivinen fiilis...

Kaikki on lopulta omasta päästä kiinni. Masennusta ja yksinäisyyttä ei ole tarvetta kokea, jos rakastaa itseään ja nauttii omasta seurastaan, mutta joskus sitä keksii tekosyitä. Ehkä tavallaan nauttiikin masennuksesta ja luulee saavansa siitä jotain irti, ehkä toivookin, että Jumala tai joku ulkopuolinen kuulee paremmin. Mutta hei parempaahan se on tuntea iloa ja rakkautta itseään kohtaan, kuin masennusta, silti odotan sitä naisen fyysistä kosketusta ja läheisyyttä. Sitä on vaikea itse tarjota, vaikka toki sitäkin voi itse simuloida halutessaan eri tavoilla, mutta kaukana se on aidosta naisen lämmöstä. Jotenkin sitä haluaa kokea itsestään ulkopuolisia asioita vaikka samaan aikaan tiedostaakin, että kaikki on yhtä. Ehkä siinä piileekin se paradoksi. Ehkä mun kannattaisi vaan tajuta paremmin, että ei ole mitään itsestä ulkopuolista, ehkä mun ei kannattaisi tuntea itseäni niin ulkopuoliseksi muista...

Mutta hei positiivisuus kunniaan. Pohjalla on mukava käydä, kun sieltä on noussut. Siellä oleminen on tuskaa, mutta hei ainakin se tuntuu hyvältä, kun on taas pinnalla. Pitäisi vaan kehittää uusi määritelmä omalle pohjalle, jos pitäisi sen pohjan positiivisen puolella, sitten olisi ihan sama vaikka laskisikin ekstaasista välillä iloon. Se on sellainen oma haave, että voisi nauttia ja rakastaa aina, oli tilanne mikä hyvänsä.

Joskus sitä ajattelee, että ehkä joku muukin ajattelee samalla tavalla. Ehkä pian kaksi yksinäistä sutta kohtaa ja taas on maailma pelastettu. Mutta ainakin tähän joku voi samaistua ja ehkä oppiakin jotain.

Ehkä se oikea kävelee sieltä vastaan... Mutta uskallanko päästä irti ja olla ajattelematta asiaa? Aikamääreiden asettaminen, toivominen ja esittäminen ei ole tähän asti ainakaan auttanut paljoakaan... Uskallanko olla täysin oma itseni ja antaa elämän vain kuljettaa?

Tiedän, että tämän kirjoittaminen auttoi itseäni ainakin jollain tasolla. Kannattaa siis avautua.

Kohti kauniita sointuja, rakkauden aalloilla surffaten.
Kohti kirkasta loistoa, eteenpäin kulkien.

Maistan ilmassa mansikan, tuon makean marjan.
Haistan nyt himon, tuon kauniin ja kirpeän.

Hän minulle tietä näyttää.
Onko se oikea kulkea?
Siitä otan selvää...

Kuin potkulauta, eteenpäin kuljen.
Kuin uninen orava, silmäni suljen.

Tiedän, että ei ole mitään pelättävää.
Koska minä määrittelen mitä pelätä.

Pohjalla on käyty, mutta pinnalle noustu.
Itselle hävitty, mutta voiton malja juotu.

Juhlistan tätä liikkuvaa hetkeä, teen sen aina.
Rakastan seikkailua, tätä retkeä, teen sen aina.

Ja meitä ei estä mikään eikä kukaan.