IRC-Galleria

Tänään makasin lämpimässä peiton alla luukuttaen musiikkia sillä huonekaverini ei ihme kyllä ollut paikalla. Hetki minulle, yksin turvassa, tyhjennetty karkkipussi.

Yhtäkkiä huomaan seinillä varjoja. Ne alkavat tanssia. Varjot leikkivät seinällä ja saavat minut pelästymään. Hitto, mitä tapahtuu? Hetkeksi jähmetyn paikoilleni peloissani vapisten, sitten juoksen ovelle ja painan kaikki valot pois. Ei valoja, ei varjoja. Varjot vain eivät lähde mihinkään. Tuijotan pelosta kankeana sängyltäni huonekaverin luonnottoman siististi pedattua sänkyä ja sen ylä puolella valkeana ja kalpeana seisovaa seinää, joilla varjot ovat. Yhtäkkiä kaikki alkaa kuplia. Sänky kuplii, seinä aaltoilee. Käperryn syvemmälle peiton alle, suljen silmät, pulssini nousee pelosta. Pari minuuttia pidän silmiäni suljettuna ennen kuin uskallan ne uudestaan avata. Varovasti nostan katseeni peiton alta takaisin seinään. Varjot ovat kadonneet, mutta seinä kuplii yhä. Sänky kuplii yhä. Kaikki alkaa kuplia ja aaltoilla. Minua pelottaa todella! En tiedä kauanko olen siinä, viisi minuuttia vai puoli tuntia. Kun uskallan, juoksen huoneestani vapisten käytävälle ja koputan kanslian oveen ja pyydän omahoitajaani.

"Oisko sulla hetki aikaa?" kysyn vapisten.
"On pari minuuttia", hän vastaa.
Menemme keskusteluhuoneeseen, minä käperryn nojatuolille huoneen nurkkaan piiloutuen hupun alle.
"Mä näen harhoja", sanon hiljaisella äänellä.
"Joo-o...", hoitaja vastaa. En katso häneen. Peitän kasvoni käsilläni. "Minkälaisia?" hoitaja kysyy. Minä kerron tanssivista varjoista ja kuplivista valkeista seinistä.
"Pelottaako sua?" hän kysyy. Minä nyökkään. Minua pelottaa aivan helvetisti.
"Mistä tää johtuu? En mä ole ennen nähnyt hallusinaatioita... Joskus olen ollut tosi paranoidi, kuvitellut että joku seuraa mua ja käpertynyt kotona tuntikausiksi huoneeni nurkkaan, mutten ole ennen kokenut tällaista", minä piipitän.
"Seurataan nyt tilannetta", hoitaja rauhoittelee minua. "Tuu kertomaan jos tuollaista tulee lisää."
"Mistä tää voi johtua?"
"Epävakaasta persoonallisuudesta voi joskus aiheutua tuollaisia hetkittäisiä psykoositiloja", hän sanoo.

Minua pelottaa. Olenko tullut hulluksi? Tiedän, minulla on ollut paranoidista psykoottisuutta, psykoottista anoreksiaa, mutta nyt minä hallusinoin enkä todellakaan ole popsinut mitään sieniä, paitsi eilisessä risotossa olleita herkkusieniä. Minä syön neuroleptejä ahdistukseen ja unettomuuteen sellaisilla annoksilla että niiden pitäisi toimia antipsykootteina. Mitä helvettiä tapahtuu?

Ehkä minä uppoan joku päivä harhaiseen maailmaan enkä ikinä nouse sieltä.

"Tilannetta seurataan, ei mitään hätää", muistan sanat. Tämä voi siis olla normaalia? Minä vain tahdon normaalin elämän mutta näkevätkö "normaalit" ihmiset kuplivia seiniä?

Uskallanko enää pitää valoja päällä, uskallanko olla yksin? Nyt minä olen. En aio antaa jollekin sekokohtaukselle valtaa pilata elämääni pelolla. En aio pelätä enää, sillä olen kokenut jo sen verran että tiedän sen olevan turhaa. Asioita ei voi mitenkään pelkäämällä edesauttaa. Pelkääminen on turhaa resurssien haaskausta - paitsi puhuttaessa terveestä itsesuojelevasta pelosta.

Pahinta pelkoa on pelätä rakkaan ystävänsä puolesta. Pienen, hennon kukkasen, jota on pahoinpidelty ja joka on saanut kokea elämältä niin pahoja pettymyksiä että minä itken hänen kyyneliään hänen ranteidensa vuotaessa verta. "Sinä pieni", minä sanon, silitän hänen hiuksiaan, ja laitan käsivarteni hänen ympärilleen. Voi kunpa pystyisin pitämään hänet turvassa. Mutta minä en voi.