Tasan viikko siitä kun maailmamme romahti... Heräsin viikko sitten onnellisena ja tyytyväisenä aamuun. Oli niin hyvä olla. Tänään tuijotin koko ajan kelloa ja elin viime perjantaita läpi.. Silloin tein sitä, silloin tein sitä.. Ja kun vihdoin soitin, toinen oli kuollut n. 20 minuuttia aikaisemmin. Miksen sillä hetkellä tuntenut mitään? En aavistanut yhtään, et kohtalolla on sormensa pelissä. Saa nähdä voiko tästä päästä koskaan yli, ainakaan tulevaisuudelta en odota paljoakaan. Paitsi lasten osalta. Haluan, että heidän asiansa ovat hyvin.
Syyllisyys painaa.. Olen aina joka neuvolan jälkeen soittanut Esalle neuvolakuulumiset kun lähden neuvolasta pois. Ja tän ainoan kerran, kun en sitä tehnyt, kaikki loppu. Luulin, että meillä olisi paljon aikaa. Esku tulis illalla kotiin ja sit alkais loma. Niin ei tullut vaan aloitti ikuisuusloman. Koko ajan vaan jossittelen ja kääntelen asioita. Toivon, että Esa olis lähtenyt vaikka 5 minuuttia myöhemmin töihin. Mut sit toisaalta pelkään, et jos Esa olis lähtenyt matkaan myöhemmin, olisi rekkakuski lähtenyt samalla tavalla myöhemmin liikenteeseen ja tämä olisi tapahtunut joka tapauksessa. Kukaan ei olisi ehtinyt tehdä tuossa tilanteessa mitään. Ainoa joka olisi voinut tehdä toisin oli paperirekan kuljettaja. Tiedän, että nää jossittelut voisi jättää taakse päin mut en voi. On pakko kiduttaa itseäni koko ajan.
Ulkona on aurinkoinen ilma, paljon sinistä taivasta ja vähän pilviä ja siellä sataa vettä. Halusin mennä tänää käymään onnettomuuspaikalla. En ehtinyt sinne aivan onnettomuuden tapahtumahetkeksi, vaan myöhästyin hieman. Ollessani onnettomuuspaikalla sytyttämässä kynttilää, meni tämä Esan ajama Itellan postivuoro siitä juuri ohi. Kun auto meni siitä ohi, ajattelin, että se olisi voinut olla Esan auto. Ollessamme onnettomuuspaikalla alkoi sataa.. Taivas itki taas kanssani.
Kävimme tänään oikeusaputoimistossa hoitamassa asioita. Nyt alkaa kaikki olla kunnossa ja saan pian keskittyä vaan ja ainoastaan surutyöhön ja lapsiimme. Välillä tuntuu et en jaksa enää. Onni kiukuttelee koko ajan ja satuttaa siskoaan, se oireilee isänsä kuolemaan niin. Ja olen miettynyt, et yhdistääkö se nyt jotenkin Helmin ja Iskän toisiinsa. Vähän sen jälkeen (1/2 v) ku Helmi tuli meille, iskä hävis. Mietin, et jos veisin Onnin jonnekin neuvolaan tms. juttelemaan ja jos saisinvähän neuvoja, miten auttaa pientä rassua tässä tilanteessa. Ja mistä saisi voimia omaan jaksamiseen.
Iltapäivällä tein taas jotain mitä en ole ikinä tehnyt ennen. Kävin valitsemassa rakkaalleni hautakiven. Haluan sen paikalleen vielä tänä syksynä. Se on mahdollista vielä lokakuun loppuun mennessä tai sit seuraava mahdollisuus on kesäkuun alusta lähtien, ja jotenkin tuntuu kornilta, kun toisella on kesäkuun 3. päivä synttärit. Olis siinä syntymäpäivälahja toiselle. Esan vanhemmat olivat mukana, mutta eipä heistä ollut apua valinnan suhteen. Esan äiti hoki taas sitä samaa, että "sä päätät, sä päätät, mä en sano mitään..."
Meidän rakkaus oli muutenkin jotenkin niin uniikkia ja ihmeellistä miulle, jotain mitä en oo koskaan kokenut. Siis sellaista täydellistä ymmärtämistä ja hyvää oloa. Vaikka riitelimme välillä tulisesti, niin se oli kuitenkin pientä. Sanoimme välillä asioita, jotka olisi voinut jättää sanomatta, mut pääasia on, että saimme aina asiat selvitettyä. Suhteemme oli täynnä suuria tunteita. Ja parasta ovat kai nuo rakkautemme hedelmät, lapset, jotka saimme. Se oli kummallekin jotain ennenkokematonta.. Toivon, että olisin uskaltanut mennä vielä pidemmälle suhteessamme. Nyt sekin on myöhäistä ja kuitenkin tiedän, että olisin halunnut mennä naimisiin vaikka olenkin aina sanonut etten ole naimisiin menevää tyyppiä. Halusin olla varma siitä, että kaikki sujuu hyvin ennen tuollaista päätöstä. Halusin, että molemmat haluaisimme varmasti sitä ja olisimme varmoja siitä. Mie tiedän, et Esa oli. Ja oli sitä pitkään, minä vaan joka kerta jätin kaiken avoimeksi. Ajattelin, et kyllä sitä voi sitten joskus mennä. Ei täs oo mitään kiirettä. Eniten kadun sitä, etten uskaltanut elää samalla elämänilolla kuin Esku. Olis pitäny uskaltaa ja luottaa siihen tässäkin asiassa. Myö oltais varmasti pysytty yhdessä elämämme loppuun asti. Tai siis väliin ei olis voinu tulla mikään muu, paitsi kuolema. Mut niinhän se tuli nytkin.
Ehkä opin tästä sen, kannattaa uskaltaa elää eikä mitään kannata jättää odottamaan, sitä ei koskaan tiedä mikä nurkan takana odottaa tai paljon meille on täällä sitä aikaa suotu. Elämä on elämistä varten. Ja jos löytää ihmisen, josta välittää, niin tunteistaan pitää muistaa kertoa usein ja toinen pitää aina muistaa huomioida. Turhaa arvostelua kannattaa välttää ja ihmistä kannattaa rakastaa sellaisena kuin hän on.. Sellaiset jutut ja asiat, jotka saattavat olla tosi ärsyttäviä omasta mielestä voivatkin olla tosi ihania asioita ja tapoja sitten kun toista ei enää olekaan. Niitäkin voi jäädä ikävöimään.
<3 Esalle <3 Kaija Koon laulun sanoin:
Jos sua ei ois ollut
Niin olisin keksinyt sut
Ois susta samanlainen
tullut
Mitään en ois muuttanut
Ohikulkijat luulee
Minun seinille puhuvan
Tyhjyyteen he sanovat mun
kuulee
Sua aina rakastan
Tahdon susta kiinni pitää
Vaikken sua oikeasti enää
nää
En tahdo irtikään päästää
Siis ilmestyt vierellein
On pakko itseään säästää
Sen velkaa sulle jäin
Olet jokaikinen yön ääni
Kukkamerestä poimin sut
Hyvä ajatus sisällä mun
pääni
Kun elämä on suuttunut
Oot valona mun tiellä
Silloin kun on vaikeaa
Hullummaksi olisin tullut
vielä
Jos sua ei ois ollutkaan