IRC-Galleria

eilen oli sit se kohtalokas catisca reissu serkkujen ja muiden hörhöjen kera. Tuli "Jokiniemeläinen" tutuks ja sen kyllä tuntee kropassa vielä tänäänkin.

Ah niitä päiviä kun olimme nuoria, kun olimme lapsia, vailla tulevaisuuden painostavia kauhukuvia. Joululahjat olivat silloin aivan extaasia. Ne päivät ovat nyt takanapäin, mutta yksi asia on säilynyt, nimittäin usko huomiseen ja itseensä ja lahjoja on edelleen kiva saada x) . Mutta jälleen on yksi viikko jonka aikana paljastunut toisen ihmisen julmuus ja kylmyys, ulkokuori pettää niin kuin jo monet viisaat ovat todenneet, se on mielenkiintoinen juttu kuinka sokeasti sitä oppii luottamaan toiseen ihmiseen, ihminen on toiselle ihmiselle peto. En tätä halua mitenkään Jouluun sotkea vaikka kai se joulupukkikin osaa olla ilkeä.

Toiset sanovat että olen enää palasia siitä tyypistä jota joskus olin, Liian monet murheiden sateet ovat pyyhkäisseet näitä arpisia kasvoja, olen kaukana ”kotoa” ja on niin paljon uutta ja outoa kohdattavana tulevaisuudessa, voisi kysyä että onkohan kukaan koskaan kertonut sitä totuutta kuinka vaikeaa taistelua ja kamppailua aikuiseksi kasvaminen voi olla? – On varmaan mutta ei sitä aina tule kuunnelleeksi, ajattelee vain että joo joo, siinähän ne vanhukset taas horisee. Seuraavaksi sitä tajuaakin jo itse olevansa kohta niitä ”vanhuksia”. Kaikki se lapsenomainen käytös mikä pitäisi muka jättää taakseen, paskanmarjat, jokainen olkoon sellainen kuin on, turha sitä on yrittää esittää fiksua ja filmaattista jos ei vain ole sellainen.

Taas ovat päivät uhkaavasti vähentyneet mennessä kohti sitä päivää kun joutuu täydellisesti vastaamaan omista tekemisistään. Toki vanhemmat ovat tukena ja turvana, mutta enää et voi syyttää ketään muuta kuin itseäsi, vastuuta ei voi paeta terveisin Suomen Keskusrikospoliisi :D

No Joulukin meni taas tasaisen tappavasti, pukitellen ja jouluruokia syöden. eipä oo Joulukaan enää samanlaista kuin joskus kakarana. Pukkia ja lahjoja odotettiin malttamattomina ja kytättiin ikkunassa joko sieltä joku pihalle tulisi. Ennen joulua piti aina kirjoittaa se kuuluisa kirje joulupukille,muutaman kerran muistan jopa postittaneeni sen mutta usein se jätettiin johonkin talon nurkalle ”tontuille” haettavaksi. Totuus oli se että mutsi sen sieltä kävi noukkimassa parempaan talteen. Pehmeät paketit olivat aina perseestä ja ne avattiin viimeisenä, jos siellä oli villasukat niin naama meni norsunvitulle ja kaikilla oli mukavaa. Nyt ne villasukatkin tuntuu ihan kivoilta x)

Joululaatikoitahan ei tietenkään voinut syödä eikä rosollia, nyt nekin menee alas. Tänä jouluna niitä tosin on joutunut tuon ”sivubisneksen” takia syömäänkin erinäköisissä pikkujouluissa oikein urakalla. Ennen uskottiin sinisilmäisesti joulupukkiin. Nyt sitä naureskelee täällä itsekseen kun on ”joutunut” itse esittämään joulupukkia. Sekin on loppujen lopuksi aika vastuullinen tehtävä, murrettu lapsen mieli voi olla pitkävihainen ;P muistan itse kuinka helvetinmoinen järkytys se oli kun näin ”joulupukin” istuvan lahjojen jakamisen jälkeen isän ja tuttujen kanssa keittiössä ja pukilla oli parta alhaalla… Yksi niitä muistoja jotka ovat syöpyneet alitajuntaan aika vahvasti. Siinä jäi lego-merirosvo laiva hetkeksi kakkoseksi. Onneksi joulu, lasten ja kauppiaiden juhla, on kuitenkin vain kerran vuodessa. No odotellaan tuota ”toista Joulua” eli synttäreitä tässä pikkuhiljaa.

ANTEEKSI JOS PILASIN JONKUN JOULUMIELEN x)

olen enää paloja siitä joka joskus olin, liikaa kyyneleitä kanssa kuningas alkoholin,
olen kaukana kotoa, nähnyt paljon tuhoa ja kuolemaa.
Kulkenut kauan yksinkin, kokenut pienen helvetin ja taivaankin kai.

Nyt tiedän, rakkaus kyllä tappaa, jos et pysty sitä hallitsemaan
aikaa parantaa haavoja ja saa myös verta valumaan
rakkaus kyllä tappaa, jos et pysty sitä käsittämään
veren sydämessä hidastaa ja lopulta pysäyttää

on enää varjo niistä valoista joissa loistin, samat virheet kerta toisensa jälkeen toistin.
Olen katsonut taakseni, entistä loistoani, etsien kai
Nähnyt julman totuuden, tuhotun rakkauden,haudalla sen.

Olisit ollut vierellä mun, sisimpääni takerrun, sulkeutumaan.
Minne menenkin, näen kasvosi enkelin ja sydämeni sulaa

Nyt tiedän, rakkaus kyllä tappaa, jos et pysty sitä hallitsemaan
aikaa parantaa haavoja ja saa myös verta valumaan
rakkaus kyllä tappaa, jos et pysty sitä käsittämään
veren sydämessä hidastaa ja lopulta pysäyttää

myin pirulle sieluni, annoin elämäni, enkä mitään saanutkaan
anteeksi saanko tekoni, tehdyt virheeni, pystytkö unohtamaan?

Nyt tiedän, rakkaus kyllä tappaa, jos et pysty sitä hallitsemaan
aikaa parantaa haavoja ja saa myös verta valumaan
rakkaus kyllä tappaa, jos et pysty sitä käsittämään
veren sydämessä hidastaa ja lopulta pysäyttää

Joulukuun puoli väli alkaa hiljalleen lähestyä ja joulu siinä samalla tietysti, aijai, reilu kuukausi vielä täysi-ikäisyyteen ja 2 viikkoa joululomaan, sit saa taas oikein lihottaa itteään :D Viikonloppu oli tylsä ja onneksi se kesti pitkään. No olihan tuossa lauantaina nyt sentään Lopen Kunto ja Voima Teamin pikkujoulut Saukkolan EK:lla ja siellä piti taas sisäinen Paula Koivuniemi repiä meikäläisestä irti ja siellä sitten akkojen vermeis istuskella Saukkolan isännän polvella… kaikkee sitä ihminen tekee maksaakseen jäsenmaksunsa.
Tiistaina sit selviää yks elämän ja kuoleman välisiä asioitakin,mutta ei siitä sen enempää, tuskin se viikatemies vielä kuolemansiemeniä tähän paskaan maahan kylväisi, sitä aina pitää omaa terveyttään itsestään selvyytenä eikä osaa arvostaa ennen kuin sen on menettänyt, sama pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä ja kuvittelee aina että ”eihän mulle ny sellasta vois tapahtua”.
Tasaisen tylsä sunnuntaipäivä, mennyt taas koko päivä istuskellessa koneella ja haaveillen jostai auto-projektista, äiti varmaan repisi perseensä jos tietäisi mun suunnitelmista.
Eipä täs oikein muuta täl kertaa…anal thunderin sanoilla ”drink myself to death!”

Iltaa arvoisat vainajat ja tulevat sellaiset. Juice on poissa, mutta Juicen laulut elävät ikuisesti. Itselle on jäänyt kummittelemaan mielen syviin sopukoihin lause yhdestä Juicen kappaleesta jossa todetaan että; ”elämä on kuolemista”. Olen huomenna menossa todistamaan jälleen yhtä lauseen totuuden ilmentymää, isotädin hautajaisia, näkemään ne kaikki kyyneleiset kasvot verhoutuneena mustaan, ihmiset jotka ovat tulleet jättämään viimeiset jäähyväisensä ja saattamaan viimeiselle matkalle äiti maan poveen.

Olen miettinyt kuolemaa, en ole varmasti ensimmäinen. Sain ajatuksen että taivas onkin tämä maailma,eikä varsinaista erillistä taivasta olekaan. kun kuolemme, henki siirtyy johonkin sillä hetkellä syntyvään lapseen ja jatkaa kiertoa.Toisaalta uskon myös siihen että osa meistä siirtyy sinne ”pilven reunalle”. Juicekin varmaan tällä hetkellä kokoaa siellä Irwinin, Baddingin, Cisse Häkkisen ja Junnu Vainion ynnä muiden kanssa täydellistä bändiä, siinä varmaan Jeesuksellakin rupee sandaalit pyörimään jaloissa kun Cisse ottaa ensi soinnut ja Juice avaa äänensä.

Mikä kumma siinä on että ihmisistä tulee legendoja vasta kun he heittävät veivinsä, toisaalta kyllähän joitakin palvotaan elinaikanakin jo liiallisuuksiin saakka mutta yleensä muusikot esimerkiksi nousevat ”tähtiin” vasta kuoltuaan.
Ei näitä asioita auta silti alkaa liikaa miettimään, sillä saa vain päänsä kipeäksi ja alkaa pelkäämään , että mitäs jos en enää aamulla herääkään? Nousen sängystä ylös mutta huomaan että ruumiini ei olekaan noussut mihinkään, voisi olla aika mielenkiintoinen elämys, mutta en nyt ihan vielä sitä välttämättä halua kokea, kaikki kun täältä joutuvat joskus lähtemään, niin kuninkaat kuin kerjäläisetkin ja samalla tavalla tänne alasti kaikki synnytäänkin, ilman rihman kiertämää.

Nykyinen lääketiede on kyllä tehnyt ihmiselle karhunpalveluksen siinä määrin että ihmiskroppaa yritetään mömmöillä pitää kunnossa yli sen iän mikä meidän kropalla on se luontainen ”parasta ennen” eli n.40v, elämä rupeaa olemaan jo aika perseestä siinä 60veen jälkeen, oot ryppyinen, kusi karkailee eikä seiso enää niiku 2-kymppisenä, yritä siinä sitten saada itsellesi nuorta naista. Parinkymmenen vuoden päästä ei ole enää mikään ihme jos ihmiset elää helposti satavuotiaiksi kun survotaan kroppa täyteen säilöntäaineita niin että arkeologeille on vielä tuore ruumis 1000 vuoden päästäkin. Siellä sitä sitten arkussa pötkötetään ku tönkkösuolatut sillit, mutta kuka meistä nyt toisaalta ikuisuutta haluaisi elääkään,se on pirun pitkä aika, vaikka toisaalta 100 vuotta on vain yksi välähdys yötaivaalla.

Tuskalliset 1,5 kuukautta vielä täysi-ikäisyyteen, kyllä odottavan aika on pitkä mutta toisaalta kun eletään jo joulukuuta niin ei se ajatus enää niin pahalta tunnu, muutamana aamuna olen jo auton avaimia katsellut siihen malliin että voi perkele kun ei vieläkään, mutta pakko se on kestää, serkku jo maalaili ”kauhukuvia” että tulevat sitten hakemaan mut catiscaan laulamaan karaokea ja juottavat ämpärikänniin muiden serkusten kanssa ja sitten taksilla kotiin. Kauhulla odottaen :D
Koeviikkokin onnellisesti takana ja Isotalo sai taas ruotsin kokeessa ”venyttää alapäätään” että päästiin suurin osa edes läpi. Olihan siellä sentään niitä alapäästään tyydyttäviäkin joukossa niin kuin ”Mirre” sanoo.
Ihmissuhde-rintamalla ei ole tapahtunut oikein mitään hohdokasta, hiljaista ja pimeetä on kuin tontun perseessä jouluaattona. Kiitos ja hyvää yötä !

PS. Lehmuskannan Jonin filosofiasta katkelma: "4 kertaa päivässä rupee jo tuntuun vehkeissä ikävältä" ja muistakaahan ajella varovaisesti!

Saat minut heikoksi katseella, riisut minut aseista
tiesin olevani vahva mutta tällä kertaa vahvuus on poissa

Sait talven peruuttamaan tulonsa yhä uudelleen.
Sait Suomi-neidonkin näyttämään sulonsa, ujostellen

Pysy vierellä vielä tänään, älä lähde vielä
Ensi yönä saapuu pakkanen, enkä heikkouksiani nyt kiellä

Ole minulle aikuinen, vaikka itse olen lapsellinen
Ole minulle ihminen, vaikka itse sitä osaa en

Katso ulkona maailma palaa, savupylväät nousee
Ei täällä tunneta rakkaus-sanaa, liekit sen kilpeä nuolee
Ja siellä jossain rinnassa, sydämen pinnassa
sykkii vielä veri rakkauden punainen

ja sinun voimallasi mä jaksan taas, painaa pitkää päivää
niin kuin silloin kesällä joskus kauan sitten
ja sinun katseesi sai mut unohtamaan, minne ne murheet jäivät
vettynein silmin kirkkauttasi mä itken.
anna lämpösi tähän yöhön, jätä myös sitä talteen
sinun nimesi kirjoitan tähtivyöhön, linnunradan varteen.

Saat minut heikoksi katseella, näen silmiesi palon
ei se ole pahaa ei polttavaa, saat minut näkemään valon

Olen nähnyt niin paljon kuolemaa, mitä minusta on tullut
olen kaivannut yhtä suudelmaa ja sinunkin sitä kaivanneen kuullut

Olen elänyt pimeässä, ohjaat minut kotiin
Mietin miten olen vielä tässä, joutunut näihin sotiin.

ja sinun voimallasi mä jaksan taas, painaa pitkää päivää
niin kuin silloin kesällä kauan sitten
ja sinun katseesi sai mut unohtamaan, minne ne murheet jäivät
vettynein silmin kirkkauttasi mä itken.
anna lämpösi tähän yöhön, jätä myös sitä talteen
sinun nimesi kirjoitan tähtivyöhön, linnunradan varteen.

Tuli marraskuu, mutta talvi ei ottanut minusta kiinni
myönnän kyllä maistui viini, niinä iltoina musiikin

Historian lehdet kellastuu, olen vankina sivuilla sen
Tunkivat joukkoon sankarien, vaikken sinne kuulunut.

Poltin tupakan ehkä kaksi, muuttui pellet miljoonaksi
ainakin unissaniÂ…

Ja arpakuutiot elämän vain,
mä sieltä ykkösen sekä kuutosen sain,
niillä pelasin ja näin
jälkeenpäin on täytynyt myöntää
ei ne yhtään paskemmat nopat olleetkaan

ja korttipakka elämän kai
oli mulla patarouva sekä julma ässähai
pistin kaiken peliin enkä kadu siirtoakaan.

Väheni lasissani santa, on porkkanasta enää kanta
tästä vihanneksesta ,jota ruumiiksi kutsutaan.
Niin riemut kuin ratot, koin alta vedettävät matot
nehän kuuluu elämään

Se on pitkä tie, olenhan jo näitä kulkenut
kartat mieleeni sulkenut kunnes viimeiseen
tienhaaraan saavuttiin ja siellä kohtasin,
kohtasin mä Pietarin

Kyllä pelit kanssa Pietarin pelattiin
ja kun viimeinen kierros tilattiin
tilasin viskin ja sanoin kiitos ja näkemiin

Ja arpakuutiot elämän vain,
mä sieltä ykkösen sekä kuutosen sain,
niillä pelasin ja näin
jälkeenpäin on täytynyt myöntää
ei ne yhtään paskemmat nopat olleetkaan

ja korttipakka elämän kai
oli mulla patarouva sekä julma ässähai
pistin kaiken peliin enkä kadu siirtoakaan.
Eihän elämästä selvitä hengissä.

Vähän on hassu olo kun aamukolmelta pääs kotio Hesast hybridien keikalta. Keikka oli helvetin hyvä mutta olis toivonu enemmän yleisöö. lämppäribändin toinen solisti veteli siel munasillaan ja valitteli että se menee aina niin säälittävän pienen näköseks kun se hikoilee xD

Tämä perjantai tuntuu todella pitkältä vaikkei olekaan edes Pitkäperjantai. Tekisi niin mieli vetää pää täyteen eli kansankielellä ”pelti kii” tai jos olisi edes se ajokortti niin lähteä ajamaan tuonne pimeään niin kauan kuin baanaa riittää ja rokki soisi, mutta sitäkin saa vielä tovin odottaa.
Tänäkin iltana on niin monta outoa keskustelua eri henkilöiden kanssa käyty, vanhoja palaneita ihmissuhde-siltoja kytee yhä ja niihin hiiliin tulee puhallettua henkeä vasten omaa tahtoaankin.
Toinen ystävä väittää toisen ystävän sanoneen jotain ja toinen kiistää, ketä voi enää uskoa, keneen voi luottaa? Elämä on kinkkisiä valintoja, elämä on moniovinen labyrintti, jonka koukeroissa joutuu välillä umpikujaan tai tienhaaraan, joista vain toinen vie eteenpäin.

Katselen vanhaa luokkasormusta tuossa pöydän kulmalla, siitä muistuu mieleen ajat yläasteella kun kaikki oli jotenkin niin paljon yksinkertaisempaa, onnellisempaa, ihminen on sitä onnellisempi mitä vähemmän hän tietää, tieto, se lisää tuskaa niin kuin vanha sananlaskukin jo sanoo. Rakkaus sokaisee, tekee ihmisestä tyhmän, onnellisen. Kun ihminen on sokaistuneen rakastunut hän tekee typeriä virheitä ja valintoja joita saa katua, jos ei ole varuillaan voi tehdä tai sanoa jotain jota ei olisikaan pitänyt sanoa, ei pitäisi luottaa niin silmittömästi vai pitäisikö sittenkin? Joskus kyllä.
Rippirannekoru ranteessani tuo myös mieleen ajat, jolloin elämässä puhalsi uudet tuulet ja haasteet, toki niitä haasteita on elämä koko ajan pullollaan kun vain osaa katsoa ympärilleen, mutta silloin sitä oli vielä niin nuori ja kokematon, vieläkin kokemattomampi ja nuorempi kuin nyt.
Mikä minusta tulee isona? aikuinen? Niin, sehän valinta meillä kaikilla on edessä, mitä haluaa tehdä aikuisena? Viisaat ystävät ovat sanoneet että valitse se tie joka vituttaa vähiten kulkea.
Jokainen päivä on lahja joka pitäisi elää kuin se olisi viimeinen, silloin ei katuisi siellä kuuluisilla taivaan porteilla ettei elänyt täysillä. Sitä ei aina vain tule miettineeksi että aika täällä elävien kirjoissa on rajattu loppupeleissä aika helvetin pieneksi, niin pieneksi että se ei ole kuin yksi tähdenlento ikuisella tähtitaivaalla. Toisaalta, kuka haluaisi elää ikuisesti?

Huomenna sitä pääsisi sentään vähän tuulettumaan Helsinkiin Hybrid Childrenin keikalle Gloriaan, piti serkulle soittaakin että pistää vip-lipun mulle, täytyy katsokaas aina käyttää kaikki sukulaisuussuhteet hyväksi jos mahdollista. Tässä on vituttanut 24/7 jo usean viikon ajan aika ankarasti, joten on varsin virkistävää saada edes hetkeksi muuta ajateltavaa kuin rikkinäiset ihmissuhteet. Siitä täytyy olla onnellinen, että olen pystynyt pääsemään edes lievään sopuun muutaman ”menetetyn ystävän” kanssa, luottamus heidän kohdaltaan on kai mennyt minuun mutta olen iloinen siitä että he ovat pystyneet antamaan minulle ns. ”toisen mahdollisuuden” ja sitä mahdollisuutta en aio enää pilata, voi kun kaikki pystyisivät antamaan sen toisen mahdollisuuden joskus, mutta elämä on kuten kuuluisa mainoslause kuuluu.

Jotkut varmaan luulevat että pidän itseäni täydellisenä ja kaikkitietävänä tai sitten vastakohtaisesti täysin itsetunnottomana paskana. Ehkä enemmän tuota jälkimmäistä, tulee niin perkeleen usein tehtyä asioita joita ajattelee vasta sitten kun ne on jo tehty, mutta niin tuntuu tekevän muutkin että kai se kuuluu osana inhimillisyyttä.

Kello lähestyy hiljaksiin puoltayötä, olen koko illan notkunut koneella messengerissä, keskustellen niiden harvojen ”ystävien” kanssa, toisilta niistä saa varsin mielenkiintoista propagandaa toisista ystävistä. Ota näistä sitten selvää. Alkaa pienen ihmisen päätä särkemään niin monimutkaiset asiat. Voisi kai kohta hipsiä nukkumaankin ennen kuin vittuunnutan jonkun niin täydellisesti ettei ole enää paluuta.

Kirjoittamisella on joskus kummallisen terapeuttinen vaikutus psyykkeeseen, ei tarvitse terapeuttia kun kirjoittaa vain tuntemuksiaan eikä aina tarvitse edes olla ketään joka lukisi niitä.

"Jänis istui maassa torkkuen..." Oli jäätynyt se käpälistään maahan!
tuli isä kotiin taas hoippuen, kysyi saanhan anteeksi saanhan?
Ei lastenlaulut enää soi, äänet helvetin nyt kaikuu
ei pimeyttä enää paeta voi, kun vallan sai...musta kuu

Tulisitko silloin sä leikkimään päättömillä nukeillani?
Tulisitko silloin sä etsimään piilosilta leikkitoverini?
Tulisitko silloin sä laulamaan kun poltan käteni?
Tulisitko kanssani nauramaan kun revin irti kynteni?

Tiedän ettei voi koskaan lelua tappaa,
Soitto täällä soi ja mielipuolet tahtia hakkaa
ja katso nukke palaa, kiharat roihuaa
olen ottanut isäni haulikon salaa
ja katso kuinka nalle hajoaa

Ja mä kiroan sieluni
ja mä kiroan ruumini
ja mä kiroan kaiken ympäriltäni