IRC-Galleria

Kun Julius oli parin viikon ikäinen, olin tosi yllättynyt. En kokenut että hän on "vauva", löysin nopeasti hänestä persoonan, pienen ihmisen joka oli jo näin varhain sosiaalinen ja älykäskin. Vaikka koordinaatio ja ulosanti ei vielä ollut tai ole vielä kovin täydellistä, minä äitinä pystyn ymmärtämään sellaisia asioita mitä joku ulkopuolinen voi pitää hasardina huitomisena. Jopa isänsä välillä ajattelee että poika itkee vain "itkemisen ilosta". No, jokaisena kertana olen pystynyt näyttämään selkeän syyn mikä pienellä on. Tavallisimmin vaippa on märkä, mutta masu voi olla myös kipeä tai sitten hän on turhautunut siitä ettei viestit ole menneet perille. Varsinaisen nälän tai väsymyksen vuoksi hän ei itke vaan siksi että äiti tai isä ei ole ymmärtänyt hienovaraisempaa vihjettä.

Ja onhan ihmislapsella jo syntymästään pakko olla suuri kapasiteetti kehittyä. Ei hän makaa pötkönä kuukausitolkulla ja sitten yhtäkkiä nouse kävelemään ja puhumaan.
Minua suorastaan hävettää että vasta nyt olen oppinut vastaamaan esimerkiksi vaippaitkuun. Poika kertoo pissahädästään jo *ennen* pissaamista, jotta äiti tajuaisi ottaa vaipan pois ettei se kastu tai ainakin vaihtaa sen saman tien. Meillä ollaankin menossa kohti VVV:ta, eilen pissattiin hienosti lavuaariin ja harsoon.
Ja niille tiedoksi jotka eivät usko että näin pieni hallitsee rakkoaan. Kyllä hän hallitsee ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Pystyy pidättämään ja jopa lopettamaan pissaamisen kesken jos tulee häirityksi. Lapsen aliarviointi lienee kuitenkin aika yleistä koska vaikka hän itsessään on toimiva kokonaisuus, voi ulosanti välillä olla puutteellinen.

Juliuksella on myös omia "viittomia" jotka ovat todennäköisesti reflekseistä lähtöisin ja vielä osin niitä. Silloin kun hän on nälkäinen, lähetellään "lentosuukkoja". Tai sanotaanko mielummin silloin kun tekisi mieli syödä. Nälkä hänellä tuskin kovin usein onkaan, koska olen oppinut ennakoimaan lasta niin että tietyissä tilantessa on lihaa tiskissä ennenkuin sitä osataan pyytää. Ja usein tälläinen toiminta palkitaan kauniilla hymyllä.

Lapsi huomaa jo kun asettelen tyynyjä imetystä varten. Jos hän jostain syystä itkee, niin itku loppuu viimeistään kun asetan tyynyä hänen selkänsä taakse. Kun rinta tulee näkyviin, ilme kirkastuu ja parhaimmillaan hymyillään leveästi. "Kyllä äiti tietää!"

Myös vasta näinä päivinä olen oppinut väsymysitkun ja nimenomaan vastata siihen oikein. Poika haluaa päiväsaikaan liinaan eikä muu käy. Saattaa vielä haluta olkakankaan pään yli.. tai sitten ei päivästä riippuen. Toisaalta kankaan nostaminen pään yli voikin olla viesti siitä että sopii nukkua.

Muita uneen liittyviä juttuja on kertoa illalla lapselle: "Nyt nukutaan". Haukotellaan yhdessä, äitikin laittaa silmät kiinni. Kun lapsi usein nostaa nukkuessaan käden "varjostamaan" kasvojaan, niin minä voin tehdä sen nyt lapselle jos hän ei oikein itse vielä nukkuisi. Nostan käteni hänen päänsä yläpuolelle ja leikin nukkuvaa.

Rauhallisen vauvan kanssa ei ehkä tarvitse elää tälläistä "vaistonvaraista elämää", mutta meidän tempperamenttisen kaverin kanssa pääsee helpommalla kun on valmiudessa.
Ja voisinko toisaalta kehittävämmin nämä päivät kotona viettää kuin opetella kommunikoimaan oman lapseni kanssa? Päivä päivältä se tuntuu helpommalta ja luontevammalta.
Ei ole olemassa tyhmiä vauvoja, on vain enemmän tai vähemmän herkkiä vanhempia.