Julius itkee ja raapii lohduttavaa äitiä. Mikään ei ole hyvä, ei huvita nukkua vaikka väsyttää ja edes kanniskelu ei auta. Vitutusta lisäsi että oltiin tunninverran ulkona eikä sielläkään ollut kivaa.
Vanhojen aikoijen muiston vuoksi minulla herää aina epätoivo ja päätäkin alkoi särkeä. Toivottavasti tämä ei ole taas pitkä tuskien tie niinkuin silloin joskus... Kun ei keksi mikä pienen on eikä mitään voi tehdä niin sitten alistun väkivallalle ja koitan vaan lohduttaa.
Jokohan ne olis ne hampaat... viikko sitten hampilääkäri katsoi että ylähampaatkin puhkeavat pian ja edelleen tuo alaetunen etsii kaveria.