IRC-Galleria

Kun nyt Meiju palaili uniini, on syytä antaa tilaa taas muisteloille jotka sijoittuvat opiskeluaikoihin. Tälläkertaa lähdetään liikkeelle syksystä 2000 jolloin minä, Meiju, Marko ja Xoxxo kävelemme Hervannan legendaarisilta Mikontaloilta bussipysäkille.

Johanna oli koulussa sanonut että voimme pippaloihin tulla ja mietimme onko siellä muita meidän luokalta. Alkossakin on käyty ja hassuttelemme bussin takapenkillä. Johannan lair sijaitsee Jankassa, emme oikeastaan tiedä missä pitäisi jäädä pois mutta käppäilemme vähän aikaa ympäriinsä kunnes löydämme oikean paikan.

Mitäpä muuta 18-vuotiaalle voi viedä kuin viinaa ;) ja Europesta löysimme jonkun kivan puhallettavan jutun jotka olivat siihen aikaan muotia. Ja kas, boolia on tarjolla. Ihmisiä kyllä ei ollut kovin paljon. Itse emännän lisäksi oli luokkalaisemme Henna, Johannan hössöttävä kaveri ja muutama kiilalippistyyppi jotka välittömästi vetäytyvät ulkotiloihin savuamaan kun huomaavat meidän herraseuran.

En muista kauanko siellä olimme, mutta hiljaisiksi nuo bileet jäivät. Johannan poikaystävät eivät voineet elää sen asian kanssa että asunnossa oli pari hiukan vanhempaa pitkätukkamiestä ja toisaalta minä ja Meiju emme tunteneet olevamme kotonamme kun taustalla soi Kaija Koo ja porukka testaili Johannan vaatteita mikä näyttäisi hyvältä.

Kiitos kuitenkin Johannalle joka kutsui meidät :) Se oli kaunis ele.

Läksimme jossain vaiheessa bussilla keskustaan ja tietenkin Näsilinnankadulle legendaariseen Rusty Angeliin (joka oli silloin Hospitalin paikalla eikä siellä missä nykyisin) ja vietimme muistaakseni oikein kivan ja kostean illan.
En ole varma oliko viikonloppu vai menimmekö kouluun seuraavana päivänä, mutta monet krapulat on joka tapauksessa Teivossa paleltu yläkatosten ja vierastallin käytävillä. Ja ne Ylöjärven pizzat sitten aina laiskistuttivat vielä vähän lisää. Onkohan se pizzeria vielä olemassa?

Näin viimeyönä unta Meijusta... taas. Hän sanoi minulle siinä että odota, kaikki järjestyy.
No sehän nyt on ihan paskapuhetta. Eikä minkään "pidä järjestyä" enää muutoin kuin asiat ovat. Sitä mahdollisuutta ei ole ollut vuosiin. Eikä saa enää tulla.

Kun Julius oli parin viikon ikäinen, olin tosi yllättynyt. En kokenut että hän on "vauva", löysin nopeasti hänestä persoonan, pienen ihmisen joka oli jo näin varhain sosiaalinen ja älykäskin. Vaikka koordinaatio ja ulosanti ei vielä ollut tai ole vielä kovin täydellistä, minä äitinä pystyn ymmärtämään sellaisia asioita mitä joku ulkopuolinen voi pitää hasardina huitomisena. Jopa isänsä välillä ajattelee että poika itkee vain "itkemisen ilosta". No, jokaisena kertana olen pystynyt näyttämään selkeän syyn mikä pienellä on. Tavallisimmin vaippa on märkä, mutta masu voi olla myös kipeä tai sitten hän on turhautunut siitä ettei viestit ole menneet perille. Varsinaisen nälän tai väsymyksen vuoksi hän ei itke vaan siksi että äiti tai isä ei ole ymmärtänyt hienovaraisempaa vihjettä.

Ja onhan ihmislapsella jo syntymästään pakko olla suuri kapasiteetti kehittyä. Ei hän makaa pötkönä kuukausitolkulla ja sitten yhtäkkiä nouse kävelemään ja puhumaan.
Minua suorastaan hävettää että vasta nyt olen oppinut vastaamaan esimerkiksi vaippaitkuun. Poika kertoo pissahädästään jo *ennen* pissaamista, jotta äiti tajuaisi ottaa vaipan pois ettei se kastu tai ainakin vaihtaa sen saman tien. Meillä ollaankin menossa kohti VVV:ta, eilen pissattiin hienosti lavuaariin ja harsoon.
Ja niille tiedoksi jotka eivät usko että näin pieni hallitsee rakkoaan. Kyllä hän hallitsee ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Pystyy pidättämään ja jopa lopettamaan pissaamisen kesken jos tulee häirityksi. Lapsen aliarviointi lienee kuitenkin aika yleistä koska vaikka hän itsessään on toimiva kokonaisuus, voi ulosanti välillä olla puutteellinen.

Juliuksella on myös omia "viittomia" jotka ovat todennäköisesti reflekseistä lähtöisin ja vielä osin niitä. Silloin kun hän on nälkäinen, lähetellään "lentosuukkoja". Tai sanotaanko mielummin silloin kun tekisi mieli syödä. Nälkä hänellä tuskin kovin usein onkaan, koska olen oppinut ennakoimaan lasta niin että tietyissä tilantessa on lihaa tiskissä ennenkuin sitä osataan pyytää. Ja usein tälläinen toiminta palkitaan kauniilla hymyllä.

Lapsi huomaa jo kun asettelen tyynyjä imetystä varten. Jos hän jostain syystä itkee, niin itku loppuu viimeistään kun asetan tyynyä hänen selkänsä taakse. Kun rinta tulee näkyviin, ilme kirkastuu ja parhaimmillaan hymyillään leveästi. "Kyllä äiti tietää!"

Myös vasta näinä päivinä olen oppinut väsymysitkun ja nimenomaan vastata siihen oikein. Poika haluaa päiväsaikaan liinaan eikä muu käy. Saattaa vielä haluta olkakankaan pään yli.. tai sitten ei päivästä riippuen. Toisaalta kankaan nostaminen pään yli voikin olla viesti siitä että sopii nukkua.

Muita uneen liittyviä juttuja on kertoa illalla lapselle: "Nyt nukutaan". Haukotellaan yhdessä, äitikin laittaa silmät kiinni. Kun lapsi usein nostaa nukkuessaan käden "varjostamaan" kasvojaan, niin minä voin tehdä sen nyt lapselle jos hän ei oikein itse vielä nukkuisi. Nostan käteni hänen päänsä yläpuolelle ja leikin nukkuvaa.

Rauhallisen vauvan kanssa ei ehkä tarvitse elää tälläistä "vaistonvaraista elämää", mutta meidän tempperamenttisen kaverin kanssa pääsee helpommalla kun on valmiudessa.
Ja voisinko toisaalta kehittävämmin nämä päivät kotona viettää kuin opetella kommunikoimaan oman lapseni kanssa? Päivä päivältä se tuntuu helpommalta ja luontevammalta.
Ei ole olemassa tyhmiä vauvoja, on vain enemmän tai vähemmän herkkiä vanhempia.

En ole käynyt äidin haudalla jouluaaton jälkeen. Sitäkin ennen vain kerran jos hautajaisia ei lasketa. Isä oli käynyt vuosipäivänä mutta ei hänkään kovin usein. En edes nähnyt niitä krookuksia jotka viime syksynä istutin, mutta olivat kuulemma kauniita.
Että joku aivan vieras ei kuvittelisi että me emme välitä. Tässä välissä kiukun kyyneleet nousevat silmiin. Totta hitossa välitetään. Minulle se tapa vaan ei ole tämä.

Lopen hautausmaan reunamille, kuusiaidan lähellä oleva pieni kivi symbolisoi ja muistuttaa minua lähinnä hautajaisista jotka olivat siunaustilaisuuden jälkeen elämäni paskin tapahtuma ikinä. Sillä kivellä ei ole mitään tekemistä äitini kanssa jonka elämää muistelen mielummin kotona, hetkiä yhteisen harrastuksen parissa istuessani hevosen selässä maastolenkillä tai vaikka paljon mielummin juttelen isän kanssa menneistä asioista kun ajan autolla lähes 40km vain päästäkseni itkemään ja palauttaakseni mieleeni hautajaisten ahdistavan tunnelman. Olla kokoajan toisten ihmisten säälivän silmän alla ja joutua kaikkien halattavaksi hetkellä jolloin olisi mieluiten vain kaikkein läheisimpien kanssa.

Surulla on oma aikansa ja paikkansa eikä sitä välttämättä väkisin halua kaivaa esiin. Silloinkin kun väsyneenä raskausviikolla 36 ajelin Hämeenlinnasta Pilpalaan, olin ajatellut pistäytyä haudalla. Kuitenkin koko päivän autossaistuminen, mahan kanssa hikoilu ja alkanut vesisade sai minut ajamaan vain kirkonkylän lävitse. Äiti tulee elämään vielä satoja kertoja niissä menneissä hetkissä joita ääneen ja omassa hiljaisuudessa muistellaan. Niissä tarinoissa joita aijon Jullelle kertoa mummusta sitten kun hän on vanhempi ja omassa puheessani ja käytöksessäni jonka olen päivä päivältä huomannut muistuttavan enemmän häntä.

On jotenkin pelottavaa ottaa itse hyvin pian rooli jonka on nähnyt kuuluneeksi toiselle ja josta toinen on vastikään luopunut. Äitini oli hetki sitten täyttänyt 26 minut saadessaan kuten minäkin täytän tänä vuonna. Haluan siirtää saamani rakkauden eteenpäin ja enemmänkin jos se on mahdollista. Hiljaisuudessa sitä ajattelee että Julius olisi voinut saada sitä rakkautta vieläkin enemmän jos äitini eläisi. Nythän olen tavallaan yksin lapsen kanssa ilman ketään sellaista läheistä joka voisi minua auttaa väsymyksen tullessa. Täytyy vaan pitää leuka pystyssä ja - ei uskoa, vaan tietää - että kyllä minä pärjään ja jaksan.

Ehkä menen haudalle taas jouluna, teen tämän sosiaalisesti hyväksytyn eleen todistaakseni sen että muistan. Vaikka en kai olisi tilivelvollinen kellekkään. Kuitenkaan kiven katsominen ei aiheuta kuin pahaa oloa joten sitä ei viitsi harrastaa liian usein...

Tuon kliseisen lauseen olen nähnyt miljoona kertaa joka paikassa ja se on lähinnä ärsyttänyt - miksi eivät voi keksiä jotain omaperäisempää!
Nyt tajuan. Ovat niin fakin väsyineitä ettei yksinkertaisesti mielikuvitus pelaa joten on helpompaa tarttua valmiisiin hokemiin. Minäkin sanoin pojalle tänä aamuna niin, lipsahti ihan sitten vahingossa. Itse olisin mielelläni nukkunut vielä ainakin pari tuntia mutta minkäs teet kun toinen ei viihdy makuu-asennossa vaikka olisi masu täynnä ja kuiva vaippa yllä.

Eilisilta oli hiukan tragikoominen. Minulla oli masu hiukan kipeänä, samoin pojalla joka puklaili enemmän kuin normaalisti eikä ollut oikein missään asennossa tyytyväinen.
Lauri kanniskeli lasta edestakaisin, minä valitin päänsärkyä joka ei lähtenyt kahdellakaan panadolilla pois ja sitten vielä koira pöydänalla oksensi ;) Aivan täydellistä!

Olin varmaan syönyt jotain mikä aiheutti minulle masunpuruja ja Jullelle puklailua mutta Halla oli ollut anoppilassa hoidossa enkä tiedä mikä sillä oli. Lauri päästi sen ulos ja tunnin verran se laattaili nurmikolla ja välillä lämmitteli roskanpolttonuotion ääressä.
Minä taas koitin rauhoittaa itkevää lasta ja samalla saada meidän nukkumaan. Syötin, röyhtäytin, silittelin, juttelin, nostin välillä pystyyn. Pikkuinen meni välillä ihan kaarelle ja urheasti vain kitisi kunnes itku alkoi uudelleen.

Jossain vaiheessa annoin pojan vielä isälleen kanniskeltavaksi jonka jälkeen päätin *vielä kerran* ottaa tissille. Koira makasi sängynvieressä käpertyneenä ja nukkui ja niin vaan mekin nukahdettiin kun lapsi vielä kerran imi maitoa ja lohtua vatsavaivoihinsa. Yösyötöt onnistuikin sitten normaalisti, eli ruokailun jälkeen uni jatkui samantien mutta nyt aamulla on vähän kitinää taas ollut ilmassa.
Vahvasti epäilen suklaakakkua jota söin perjantaina ja lauantaina.

Ja tosiaan tänään on taas puklailtu, mutta nyt on jo tunninverran nukuttu liinassa suht rauhassa. Mikään maailmassa ei ole niin kauheaa kun katsoa oman lapsen kipuja ilman että voi niitä mitenkään lievittää. Jo tässä asiassa perhepeti on minulle äitinä henkisesti todella tärkeä asia. En millään pystyisi laittamaan kipuilevaa lasta yksin nukkumaan, kun tiedän että äidin lämpimässä sylissä nekin on helpompi kestää.

Selailin taaksepäin "saapuneet" -kansiota ja huomasin taas n+1 ihmistä joille olisi pitänyt vastata. Siitäkin huolimatta olen onnistunut taas ("eräällä nimeltämainitsemattomalla") HT.netin foorumilla jauhamaan ämpärillisen scheissea muutaman päivän aikana.
Miksi ihmeessä näin?

Jotenkin henkilökohtaisten asioiden kirjoittaminen toiselle ihmiselle on enemmän efforttia ja sydäntä vaativa asia kuin yleisten "mukavien" turiseminen kaikkien luettavaksi. Yksityisessä viestissä kohtaa toisen lukijan hyvin henkilökohtaisella tasolla - sillä on jotenkin paljon suurempi merkitys miten asiansa ilmaisee ja mistä asioista kertoo.
Keskusteleminen ei sinänsä vaadi niin suurta aivotyötä kuin toisen ihmisen suora kohtaaminen. Tässä blogissanikin olen varmaan puolelle lukijoista anonyymi kun taas osa tuntee minut aivan eri asiayhteyksistä. Kuka hevospiireistä, kuka scenetouhusta, joku on kenties vanhoja koulukavereitani tai sitten menneiden aikojen tuttavuuksia, baariseuraa, Tampereen kaveriporukkaa (joita minulla on edelleen maailman isoin ikävä)... jotka nyt sitten kaikki asuvat Tampereella kun minä muutin pois.

Ihmisellä voi olla niin monta eri tasoa ja särmää että lukijan mielikuva muodostuu lähinnä niistä asioista joista hän on itse kiinnostunut siinä määrin että pystyy niiden kautta tutkiskelemaan toisen ihmisen persoonaa.
Jos joku ei olekkaan demoscene tai BBS-ihmisiä, niinkuin harva varmaan onkaan, on osa teksistä suht merkityksetöntä hänelle. Hevosista kiinnostumaton taas tuskin analysoi sitä mitä olen hevosteni kanssa tehnyt ja saa minusta toimintatapojeni perusteella mielikuvaa. Olenko sitten rauhallinen, äkkipikainen, narunpyörittäjä vai kilpailuhenkinen harrastaja.

Nyt meni ohi niin että kohisi.
Pahoitteluni silti kaikille joille en ole saanut aikaiseksi vastata. Ehkä se kertoo vain arvostuksestani lukijaa kohtaa - en halua jauhaa lämpimikseen niinkuin 95% teksistäni yleisestiottaen teen :D

Ehkä tällä halusin kertoa että blogitekstit ovat niin irrallisia palasia tosielämästä että vaikka niitä voi ollakin mielenkiintoista seurata, ei niiden perusteella kannata kuvitella tuntevansa toista kuin pintaraapaisun verran. Sen haluan sanoa niille jotka ajattelevat julkisen päiväkirjan olevan "itsensäpaljastelua".
Jos selaan tätäkin taaksepäin, niin elämässänihän on ollut enimmäkseen kaikkea muuta vaikka myös sitä mistä olen kirjoittanut.

Nyt se elämä kutsuu, joten palailen astialle myöhemmin :)

Ennenkuin itse edes huomasin, ovat muut käyneet ihmettelemään miksi päiväkirjaani ei ole ilmestynyt lisää entryjä :)

No, asiaan on oikeastaan oikein positiivisiakin syitä - meillä on viimeisen viikon ollut perhe-elämää ja olen myös päässyt harrastamaan sosiaalisia suhteita!
Tuntuu tosi helpottavalta palata sen verran arkeen että pääsee tekemään itsekin vähän pihatöitä, laittamaan ruokaa ja istahtaa illan päätteeksi puoleksi tunniksi alas ennenkuin menen viemään pojan nukkumaan ja menen itsekin.
Sain Laurin ymmärtämään että vastuuta voi jakaa niinkin että hän on välillä lapsen kanssa ja minä pääsen muihin puuhiin. On aika vapauttavaa syödä ilman kantoliinaa ;)

Torstaina oli tarkoitus nähdä yhtä "kaveria" ja mennä sen jälkeen Miiaa morjestamaan Kirkkonummella. No tämä ensimmäinen tyyppi teki sitten oharit, joten jatkoin hiukan etuajassa Masalaan Miiaa ja Pilviä moikkaamaan.
Olikin tosi mukavaa jutella välillä jonkun aikuisen ihmisen kanssa ja vertailla vähän lasten kehitysvaiheita. Pilvi onkin jo vuoden ikäinen, joten Miialta on hyvä kysellä missä iässä hän oli oppinut mitäkin.

Vaan aika raskasta on kuitenkin reissata lapsosen kera maailmalla. Kävin vielä Petikossa ostamassa Jullelle jumppalelun ja sitten lopen uupuneena ajelin kotiin.

Ensi viikolla mennään jo syyskuun puolelle ja se tarkoittaa sitä että Heta ja Anne palaavat kesälaitumilta kotiin! Oi onnea!
Kun tammat on saatu kengitettyä, alan liikuttaa säännöllisesti Elsaa ja olisikin tarkoitus nostatella vähän kuntoa ja alkaa sitten katsella uudemman kerran kantakirjausta.

Ollaan samassa pisteessä kuin vuosi sitten. Sänkipellot ja syksyn kirpeä tuoksu - maastolenkille punaisella tähtipäällä. Se on oikeus josta en tule tinkimään. Ehkäpä kutsumme taas opettajankin tuntia pitämään kun rastastus alkaa muuten sujumaan jälleen.

Olen huomannut kuolevaisuuteni. Jaksamisen ajattelu tuli minulla kerrankin eteen, vaikka tähän asti olen jaksanut olla Super-Jenni ja paahtaa asioita täyttä vauhtia eteenpäin. Kuitenkin pienen pojan äitinä oleminen on pakottanut pysähtymään ja niinä hetkinä kun kävelen lapsi kantoliinassa kämppää edestakaisin, on minulla ollut myös aikaa miettiä tulevaisuutta.

Katkeransuloista on se, että me haluamme lisää lapsia ennenpitkää. Tulevaisuudessa näen tätä samaa kuin nyt. Mutta ehkä myös pienen lapsen iso kypärä päässä törröttämässä hevosen selässä ja kokeilemassa miltä äitin harrastus tuntuu.
Se hevonen ei vaan ole Matleena. Se ei voi olla Matleena. Kaikesta yhteispelistämme ja vuosistamme huolimatta (tai juuri sen tuntemisen vuoksi) en luota pieniä sen selkään. Vaikka tamma on kiltti ja fiksu, se ei ole perhehevonen.
Severistä piti tulla meille sellainen, olisi varmaan tullutkin aikaa myöten, Elsa taas on valmiissa paketissa kaikkea sitä rauhallisuutta tasaisuutta ja varmuutta mitä perhehevoselta vaaditaan. Sillä voi myös ajaa kärryillä, eikä se sinkoa arvaamatta pienemmänkään taluttajan päälle. Matleenalla on liikaa ylpeyttä ja luonnetta vaikka se kiltti onkin.

Ja kun katson eteenpäin, en halua nähdä komeaa tammaa tylsistyneenä seisomassa tarhannurkassa mitääntekemättä. Tämä kesä todisti sen, että varsojen laiton resurssit on minullakin rajalliset. Jo nyt jouduin tekemään kompromissin molemmista käyttämistäni oreista ja Lauri repi taas verkkareitaan ylimääräisen rahanmenon ja ajankulun johdosta. En tiedä tuleeko ensi kesästä sapattivuosi astutusten suhteen vai haenko tälläkertaa Elsalle ihan oikean raviorin siemenet jostain, selvää kuitenkin on etten voi joka vuosi laittaa kahta tammaa.
Elsan saan kantakirjattua, laitettua sellaisia varsoja joilla on paremmat jälleenmyyntimahdollisuudet ja sen lisäksi minulla on siinä rauhallinen maastopumppu itselleni kun haluan irtioton arjesta.

En tiedä olisiko tilanne toinen jos Severi eläisi eikä olisi paineita luopua toisesta siitostammasta.
Tuntuu toisaalta tyhjältä kun 5 mennyttä vuotta pyyhkäistään kenties pian pois, mutta itkenyt en ole. Ehkä sitten kun perävalot katoavat mäen alle.
..vai pyyhkäistäänkö niitä vuosia kuitenkaan. Kuin hitosti tämä tamma onkaan minulle opettanut. Lisäksi jos saadaan kaupat tämän lupaavan ostajaehdokkaan kanssa aikaan, on minulla jonain päivänä Matleenasta se kauan kaipaamani tammavarsa kasvamassa, sen kanssa nuo paineet tulevat vasta muutaman vuoden kuluttua jolloin voin ehkä irrottautua uloskin ilman että rinnanpäällä keikkuu pikkuinen jota en uskalla viedä hevosten tuupittavaksi.

Matleenasta on tehty tarjous. Katsotaan millaiseen sopimukseen päästään...

Ihan yhtä paljon omaa aikaa siitäkin huolimatta :(