IRC-Galleria

Tämän albumin kanssa on ollut pari "uutta tulemista", kun aina siihen kyllästyy niin nopeasti. Therion olikin vielä lempparibändejäni silloin '98 Lepakon keikan aikaan jossa esiintyi yhdessä Moonspellin kanssa. Oli todella hyvä keikka vaikka Kuupelti vetikin liian teknosti.
Tämänhän jälkeen molemmat bändit ovat tehneet toivotonta poppia.

No, minulla oli aikoinaan mersussa sellainen 6-cd-vaihtaja jossa myös tämä levy pyöri silloin syksyllä 2000. Meiju äkkäsi bändin siitä ja innostui. Minä varoittelin että kyllä kuule kyllästyt kohta siihen levyyn. "Eihän tähän voi kyllästyä..."
No parin vuoden kuluttua asia tuli puheeksi ja levy oli tosi nopsaan puhki kuunneltu häneltäkin.

Josus 2002 kaivoin levyn uudelleen autoon. Sehän kuulosti hyvältä! ...kunnes viikon kuluttua alkoi aina vituttaa kun se soi. Etenkin To A Megatherion sai näkemään punaista. Tälläistä skeidaa jaksa kukaan luukuttaa. Levy vaihtui aika pian toiseen.

Ostin levyn huuto.netistä ja se oli tänään postilaatikossa. Mitkä olivat tunnelmat näin neljän vuoden jälkeen? Laitoin lätyn samantien soittimeen Helloweenin Time of the Oathin tilalle. Kun kuorot alkoivat ulvoa sain kylmiä väreitä. En tiedä oliko se negatiivisessa vai positiivisessa mielessä, mutta niitä tuli noin puolen minuutin ajan.

Aika latteaa. Olen vuoden kuunnellut about kolmea levyä. Helloweenin Time of The Oathia ja Better Than Rawia sekä Manowarin Kings of Metalia. Niihin verrattuna tämä vastasi Jari Sillanpäätä.... No, ehkä tämä voi joitain tunteja pyöriä, mutta sitten pitää keksiä jotain uutta.
Ehkä laitan levyn sen jälkeen jäihin kymmeneksi vuodeksi ja katsotaan sitten uudelleen.

Tallensin omalle koneelleni sen mitä olen tähän blogiin kirjoittanut vuoden aikana. Sivuja tuli 111. Tsiisus, tajutonta miten tuottelias olen ollut. Asiatekstiäkin tänävuonna tuli vain kolmisenkymmentä sivua :) Mutta odotamme innolla että se kirja tulee pihalle piakkoin.

Matleena lähtee huomenna. Kymmenen aikaan aamulla sitä tullaan hakemaan. Heräsin tunti sitten syöttämään Juliuksen ja sen jälkeen olen pyörinyt sängyssä ilman unta. Ihanat tuoksuvat petivaatteet. Pesin eilen koneessa kaiken tyynyjä myöten. Mieli ei kuitenkaan huomisesta huolimatta ole surullinen vaan siinä elää paljon iloa ja odotusta. Ensi kesän varsat! Toivottavasti kaikki menisi tänä vuonna kuten pitääkin ja molemmat tammat saisivat terhakkaat pitkäsääret ensi kesänä.

Jotenkin tammasta luopuminen on tuntunut helpottavalta.
Monessa kohdassa on joutunut miettimään asioita sen kautta. Vaikka kengitykset ja lastaukset sujuvatkin omalla rutiinillaan, ovat ne aina tietynlainen riitti - tapahtuma. Tosin vuolun kanssa ei ole ollut koskaan mitään, vain etupään naulaamisen ja tamma on nyt ollut 1,5v kengättä muutenkin.

Koska Matleena on ollut vain siitoskäytössä, se on ollut hevosista aina se joka harjataan jos on aikaa, hevosista se, joka riehaantuu villimmän sään tullessa. Matleena on ollut se hankala (joskin rakas) kaveri jonka kanssa on tahkottu samoja asioita vuodesta toiseen vain jo osittain siitä syystä että ajanpuutten vuoksi niistä ei ole koskaan tullut rutiinia. Ja loppujenlopuksi olen tullut aina siihen tulokseen että käsitellä se on todella erinomainen. Sitä kiinnostaa mitä taluttaja tekee, se seurailee ihmisen edesottamuksia eikä lampsi oman päänsä mukaan. Se on äärimmäisen herkkä ja intuitiivinen joka valitettavasti usein heijastuukin negatiivisesti jos itse on sisimmässään huonolla tuulella - yritti sen sitten kätkeä hevosilta, Matleena vaistoaa sen kyllä siinä missä muita ei lainkaan kiinnosta.

Vaan mikä näiden vuosien jälkeen loppujenlopuksi muuttuu?
Koskaan ei olla näin pienellä hevosmäärällä aloitettu talvea - vain kaksi tammaa. Kuitenkaan en usko että arkirutiineihin tulee sen enempää tai vähempää kuin mitä on ollut ennen.
Aamutalli, päiväheinät, karsinat siivotaan ja hevoset illalla sisään. Oikein odotan sitä että pääsen jälleen rytmittämään päiväni näiden seikkojen mukaan. Samalla tulee varmasti lapsenkin päivänukkumiseen vähitellen oma rytmi ja nämä limitetään yhteen - joustaahan voi suuntaan jos toiseenkin.

Ehkä tämä talvi on sapattivuoteni hevoselämäntavan suhteen. Kaksi hevosta menee pettämättömällä rutiinilla. Ensi keväänä voi olla toinen ääni kellossa. Syntyy Elsan varsa kesän kynnyksellä ja jos Matleenan varsa on tamma, päätyy se todennäköisesti minulle jo ennen vuodenvaihdetta.
Ja mitähän tänäyönäkin olen pyöritellyt päässäni valvoessani elämäni miesten nukkuessa?
Varsojen nimiä olen miettinyt. Matleenan tammavarsalle on ollut nimi olemassa siitä asti kun Sakua odoteltiin.. tai oikeastaan kaksi vaihtoehtoa josta en vuosienkaan varrella ole osannut päättää kumman antaisin. Ehkä varsan ulkonäkö on se joka ratkaisee...

Näin viime yönä unta että olin rakastunut 17-vuotiaaseen poikaan ja hän minuun.
Oli tosi lovelove ja ihana mutta surullinen fiilis. Nyt jäin miettimään tuota unieni poikaa, hän ei muistuta ketään jonka tuntisin.

Syksyllä '92 sain hoitoponikseni Salomäentallilta mustan pikkukiukun. Patu-ponin, jonka kanssa aika kävi jäi lyhyeksi mutta oli sitäkin intensiivisempää.
Viimeisiä laidunpalasia kaluttiin kun löysimme tuolle tallille tiemme ja pian yöpakkaset pakottivat ponit ja hevoset tarhoihin likemmäs tallia.

Patu oli 12-vuotiaalla tytölle, "elämän poni". Se oli pikkulasten kauhu, mutta ystävällisesti käsiteltynä verraton kumppani. Arvailujen mukaan Patussa olisi ollut ainakin shettistä, issikkaa ja vaikka mitä. Sen suku oli tuntematon ja se oli himpun alle 140cm korkea. Muuten ruuna oli täysin musta, mutta sen lautasilla oli valkoisia pilkkuja.

Kahdelle elämäni tärkeimmistä hevosista on käynyt niin että olen kohdannut ne syksyllä ja sydäntalvena ne ovat menehtyneet - suolenkierteeseen. Näin kävi Patullekin joka lopetettiin usean päivän sairauden jälkeen tammikuussa '93.
Muistan ikuisesti miten kuulin asiasta.

Talli oli jo lopettamassa niihin aikoihin ja kävimme ratsastamassa viimeisiä tuntejamme ratsastuskorteista. Muuta toimintaa ei ollut ja vain muutama hevonenkin enää jäljellä. Kaverini Hanna-Leena oli toisen kaverin kanssa ollut viikonlopun jälkeen tallilla, en tosin muista mikä viikonpäivä se oli mutta aamusella tapasimme koulussa. "Arvaa mitä, Patu delas!" oli se mitä kerrottavaa hänellä minulle oli.

Englantia oli ekalla tunnilla ja mietiskelin asiaa siellä epätodellisten fiilisten kera. Kun välitunti koitti, lähdin vessaan itkemään. Siitä alkoi minun parin vuoden etsikkoaikani - löytää mitä kuolema todella on!

Etsin Patua jokaiselta laitumelta jossa oli hevosia. Näin unta että se oli jossain - täytyihän sen olla.. ei jokin voi noin vaan lakata olemasta! Koitin jopa kokea sitä toisten hevosten kautta ja juttelin sille, toivoin että se olisi olemassa.
Yhtenä kesäyönä istuin kuistilla ja olin ihan varma että Patu kulki jossain pellolle nousseen usvan joukossa. Nuoren tytön oli aivan mahdoton hyväksiä että se olisi ikuisesti poissa ja poltettu Eelassa lampaiden ja sikojen joukossa tuhkanmurusiksi jotka oli kuljetettu ties minne.

Noin vuosi Patun kuolemasta tilanne kuitenkin konkretisoitui hieman kun sain Patun ex-omistajalta kirjeen jossa hän kertoi kuinka kaikki oli tapahtunut. Ponin poismenosta tuli jotenkin enemmän todellista, olkoonkin että se sai minulta sädekehän päänsä päälle. Korotin sen hyvin korkealle vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen se aika jonka Patun kanssa vietin ei ole paljon eronnut elämästä muiden hevosten kanssa. Suru sai jotenkin paremman oikeutuksen kun nyt Hannakin kertoi ne vaiheet, ettei ponia todella oltu viety johonkin piiloon.

Sain myös helpottavan vihanobjektin, eläinlääkärin joka oli Patua hoitanut ja diagnosoinut tavallisen ähkyn. Nykyään tiedän itsekin että niinhän se suolenkiertymässä yleensä menee, mutta lapsen on helpompaa saada jokin selitys ja syyllinen tapahtuneeseen. No Hard Feelings, voisin nykyisin ihan hyvin käyttää kyseistä eläinlääkäriä hevosilla jos Hämeenlinnassa asuisin :)

Kuitenkin niistä fiiliksistä joita kävin läpi, kumpusi vielä monen monta ajatelmaa ja novellia, pieniä kaipauksen murusia ja murheen kirjoittamista tarinoiksi. Fantasioita siitä millainen tallipäivä olisi voinut vielä tulla vastaan, tarinoita menettämisestä ja sen mahdottomana kokemisesta.

Mutta minä selvisin ;)

Laurilla alkoi viimeinen isyyslomaviikko jo eilen, perjantaina. Eli ensi viikon pääsen mitä ilmeisemmin hieman helpommalla lapsenhoidollisten asioiden suhteen.

Tiedän että monet ovat tosi skeptisiä tämän meidän vessahätäviestintä-jutun suhteen. "Ei vauva osaa pidättää" tai "Ei vauva tajua sellaisia asioita" on varmaan useiden lukijoiden mielipide. Kerron teille eilisestä, josta voitte tehdä omat johtopäätöksenne. Voihan olla että kaikki oli hyvää tuuria... tai sitten jotain muuta :)

Tälläinen äiti-ihminen kun istuu neljän seinän sisällä suuren osan vuorokaudesta, eikä paljon ulkomaailmaa näe, saattaa haluta joskus käydäkin jossain. Niinpä sain Laurin suostuteltua maailmalle. Menimme käymään Vantaan Jumbossa pällistelemässä Suuren Maailman Meninkiä ;)
Julius nukahti matkalla jo Kirkonkylän kohdalla ja heräsi parahiksi tunnin tirsojen jälkeen vain viittä minuuttia ennen saapumistamme. Heräämisen syy oli pissahätä. Naama vääntyi, poika kitisi ja kiljahteli. Otin häntä kädestä kiinni ja lupasin vaihtaa vaipan sitten parkkihallissa kun päästäisi perille.

Kun oli saatu auto ruutuun, irroitin itkevän pojan istuimesta ja kuorin college-haalarin pois. Vaippa oli kuiva! Avasin auton oven ja otin lapsen syliini pissatusasentoon. Paikka oli senverran suojainen että ei sentään paljasteluksi mennyt ;) Pissa tuli heti ja Julle vaikutti silminnähden tyytyväiseltä. Laitoimme hänet kärryyn ja lähdimme kauppakeskuksen ihmeelliseen maailmaan.

Pois lähtiessä vaippa oli edelleen kuiva. Kehä III:lla poika alkoi kuitenkin kitisemään nälkäänsä ja sitten nukahti. Päästyämme Nummelan Honkkarin pihaan minä jäin autoon lasta imettämään ja Lauri meni ostamaan ne rautakauppa-jutut mitä hänen tälläkertaa piti hankkia.
Kun lapsi oli syönyt, kokeilin pissattaa (vaippa edelleen kuiva) ja vaikka ulkona tuuli ja tihutti niin pikkuinen pissasi silti mielummin myrskyä päin kuin vaippaansa. Ja jälleen minulla oli sangen tyytyväinen lapsi laitettavana takaisin istuimeen ruokakauppareissun ajaksi.

No, kaupassa ja grillillä meni tunninverran ja muutamaa kilometriä ennen kotiinpääsyä pissat ja kakatkin tulivat housuun. Mutta koko 5h mitä olimme reissussa, oli tuo ainoa kerta. Olisi aika hassua väittää ettei lapsi hallitse rakkoaan ja olisin *juuri silloin* onnistunut vetämään häneltä vaipan pois kun pissa on tulossa ;) Ei, kyllä tässä on jotain muuta takana.

Erään viimeaikaisen sattumuksen jälkeen pokkaan ja kiitän taas oikeita ystäviäni. He ovat niitä jotka tukevat minua vaikka vain taustalla pelkällä olemassaolollaan. Minulle riittää että he ovat olemassa ja tiedän voivani heihin luottaa. Se riittä jo pitkälle tueksi vaikeinakin hetkinä. Heidän ei tarvitse olla fyysisesti lähellä mutta koska elämässäni on ihmisiä joista voin sanoa välittäväni paljon, se tekee elämäni rikkaammaksi ja onnellisemmaksi.

Oikea ystävyys on ilmaista.
Sen ei tarvitse olla vaihtokauppoja, pakollisia visiittejä ja tapaamista velvollisuudentunnosta vaikka sillä hetkellä ei oikein olisi aikaan.
Nyt kun mietin niin tajuan etten ole joitain minulle rakkaita ihmisiä nähnyt vuoteen. Hymyillen muistelen mukavia ja hauskoja hetkiä heidän kanssaan, heidän persooniaan ja tapaansa olla kun olemme porukalla jossain. Voin mielessäni miettiä mitä ja miten kukakin puhuu ja kuinka tunnen oloni kotoisaksi. Parasta on että heidän kanssaan voin olla täysin oma itseni.

Suuri osa heistä on miespuolisia.
Naiseläjistä harvemmin jää tärkeitä henkilöitä vuosien taakse. Heitäkin kyllä on ja he ovat juuri niitä joiden suhteen en ole ilmoitusvelvollinen silloisesta elämästäni. Ystävät eivät nimittäin mielestäni ole millään tapaa hyötymistä varten vaan heidän kanssaan on hyvä jakaa asioista, etenkin iloisia ja peilata omia fiiliksiään siitä miten he suhtautuvat asioihin. Saattaa saada hiukan särmää omaan katsantokantaansa.

Oikea ystävyys syntyy itsestään, eikä ystäviä oikein voi "etsiä". Toisten kanssa on hyvä, toiset syövät sinua sisältä tai sinä syöt heitä. Sellainen ei voi olla kovin pitkäikäinen henkilösuhde.

Voidaan sanoa että parisuhde menee ysävyyden edelle, mutta siitä huolimatta oikea ystävyys säilyy vaikka elämäntilanteet muuttuisivatkin.
Oli ihanaa huomata että vaikka muutin Tampereelta pois, niin ihmiset pysyivät samoina ja heitä on edelleen aivan yhtä ihana tavata - ellei ihanampi - ja toisaalta on hyvin haikeaa että heidän kanssaan ajan viettäminen on niin harvinaista herkkua.

Lapsuudesta minulla on oikestaan jäljellä vain pari koulukaveria. Hauska huomata miten heidänkin perheensä kasvavat.
Scenejutuista ja purkkihommista alunperin lähtenyt tutustuminen ja sittemmin kontaktit ja illanistumiset ovat tuoneet useita tärkeitä ihmisiä elämääni.
Myös myöhempiä opiskelukavereita joihin olen pitänyt yhteyksiä, on pari kappaletta.
Ja sitten jopa netistä saattaa löytää seuraa. Sanotaanko että yksi kymmenestä on sellainen jonka kanssa kontakti säilyy, mutta se yksikin on jo arvokas.

Eli vaikka emme tapaa tai vietä aikaa keskenämme kovin usein niin olette minulle todella tärkeitä! Ja tiedän että kun törmään teihin taas, on meillä hauskaa keskenämme ilman selittelyjä ja tilivelvollisuutta. Kohdataan ihminen ihmisenä, tunnetaan rentoa ja hyvää fiilistä hyvässä seurassa <3

Mielessä on pyörinyt montakin aihetta josta haluaisin kirjoittaa, mutta pikkuvauvan äidin oma aika rajoittuu lapsen sattunaisiin unipätkiin ja miehen iltahetkiin pojan kanssa.
Joten ajattelin tänään koittaa kevyemmästä aiheesta joka koskee minua ja armasta aviomiestäni :)

Oli vuosi 1996 ja elokuu, Assemblyt. Minä olin vielä 15-vuotias, Lauri aka Dead Meat 16-kesäinen amisteini. Harrastuksemme olivat osin samat... ei, Lauri ei ole hevosmies vaan scenenörtti siinä missä minäkin. Molemmat antaneet pikkusormemme PcBoardille. Itse olin sysoppina tuolloin Atom Heart Motherissa (myöhemmin Kukkaniittu) ja Lauri koodasi PPE:tä. Siinä siis todella ainekset romanttiselle suhteelle.

Mutta me vain tutustuimme ja meistä tuli hyvänpäivänkavereita, scenetuttuja eikä se enempää. Kuuluimme siihen aikaan myös samaan gruuppin, VDC eli VoodooCult. Olin enemmän gruupin muiden membereiden kanssa tekemisissä, itseasiassa Xoxxo aka Xaztur aka Xaztur Azagthoth (voi reps, mikä teinipojan pahisnimi!) oli parhaita kavereitani tuohon aikaan ja jotain säätöä oli Bishopin kanssa sinä syksynä. Niimpä täydellinen pcb jäi konffaamatta (olemme haaveilleet siitä jälkeenpäin!) ja elimme omia elämiämme - Lauri Helsingissä, minä Hämeenlinnassa.

Lauri muistaa kuitenkin vuosien varrelta, taisi olla loppuvuodesta 96 vieläpä, että olisin ängennyt Scenariolla hänen viereensä nukkumaan pöydän alle toisena yönä. Itselläni ei ole siitä muistikuvia. Se on kuitenkin mahdollista koska 16-vuotiaan pikkuteinin silmissä poika oli ihan söpökin.

Noilta ajoilta on valokuvamuistoja Topsyn sivuilla, saanen ne linkittää?
Tässä minä 15-kesäiseinä Assy96:lla:
http://spy.hole.fi/kuvat/?path=demopartyt%2Fasm96&img=pic08.jpg
ja tässä Laurit (omani on taaimmainen)! Mikä komea nuorimies!
http://spy.hole.fi/kuvat/?path=demopartyt%2Fasm96&img=pic09.jpg

Saman vuoden Scenariot lahdessa, meikä edustaa:
http://spy.hole.fi/kuvat/?path=demopartyt%2Fsce96&img=zelex.jpg
ja Lauri on jälleen "komea" nuorimies ;)
http://spy.hole.fi/kuvat/?path=demopartyt%2Fsce96&img=laku.jpg

Vuodet vierivät ja tapasimme partyjen lisäksi kotibileissä, kunnes muutin Markon kanssa Tampereelle vuonna 98 ja scene-elämä koki pahan kolauksen.
Kuitenkin minulla on hyvä muisto Kannuksen partyilta, olisikohan ollut vuodelta 2001 (mitkä partyt ne oli, kuka muistaa?) kun aamulla huonovointisena lyllersin istumaan nurtsille, Lauri tuli siihen ja tarjosi grillattua lohta. Ihanaa!

Sitten saapui repaileinen vuosi 2002, loppukesä. Oli kaverini Lyytin polttarit ja sulhasmiehen tuttuja oli osittain tämä sceneposse. Illan päätteeksi eksyimme baariin. Minä ja Lauri olimme tahoillamme olleet kuskeina ja alkoholinkin jälkeen väsyimme ensimmäisinä joten pääteimme lähteä kämpille. Juttelimme matkalla Monkey Islandista ja muista mukavista tietokonepeleistä ja minulla oli hyvä fiilis. Perillä nukuimme vierekkäin, ei sen kummempaa. Mutta kai minä sitten ihastuin.

Viimeinen niitti oli Neukkulan tuparikakkosissa Paloheinässä syyskuussa samana vuonna. Olimme molemmat 22, minä juuri täyttänyt ja L viimeisillään.
Pari kuvaa sieltä:
Minä yllätyskuvassa http://spy.hole.fi/kuvat/?path=kotibile%2Fneuvostoliitto_tuparit_osa2&img=PA040038.JPG
ja Lauri testailee jostain löytynyttä peruukkia
http://spy.hole.fi/kuvat/?path=kotibile%2Fneuvostoliitto_tuparit_osa2&img=PA040001.JPG

Nukuimme taas vierekkäin kiltisti, mutta se oli menoa. Keväällä hommasin työpaikan pääkaupunkiseudulta, tein siellä duunia kaiken lomani ja kesäkuussa valmistuttuani hierojaksi, muutin pois Tampereelta. Naimisiin menimme toukokuussa(ko?) 2004.

Semmoinen lovestoori ja sceneunioni.
Myöhemmin olemme haaveilleet telnet-pcboardista, mutta eipä olisi valitettavasti aikaa eikä voimavaroja sellaiseen. Purkkielämä on olutta ja mennyttä joten tyydymme muistelemaan eventtejä ja ihmisiä.

Julius taitaa muuten olla ensimmäinen suomalainen scenevauva, sellainen siniverinen että molemmat ovat harrastaneet toisistaan riippumatta ja ihan oikeasti jotain.
Sanottakoon että minä *yritin* sysoppeilun lisäksi tehdä joskus musaa ja opettelin koodaamaan c:lla Hello Worldin, mutta siihen se sitten jäi ;)

Tammat oli tarkoitus ultrata vasta huomenna, mutta Kyynäräinen ilmoitti että voisi tulla jo tänään, joten se hoidettiin nyt sitten pois alta.

Olin kovin skeptinen jo valmiiksi, koska Elsa oli eilen näyttänyt selviä kiiman merkkejä. Vilautellut ja heittänyt kusta Matleenan päälle kun eilen laitumella niitä katselin. Siitäkin huolimatta ultrassa todettiin että kyllä se nyt vaan tiine on... Suurinpiirtein parikuiselta kohtu näytti vaikka itse alkio ei meille ilmeisesti näyttäytynyt. Eli ensi kesänä meillä ehkä kirmailee pieni Rokki-Tähteläinen!

Heta ei sitten jäänyt tämän kesän jälkeen tiineeksi. 5 siemennystä Siporilla ja yksi viimeinen yritys Juli Patilla ei tuottanut tulosta. Ikävä juttu Annelle... aikaa ja rahaa mennyt ihan tuhottomasti ja vtutuskäytä noussut kattoon ja tässä tulos.

Myös Matleena oli tiine.. muttamutta! Eläinlääkäri oli sitä mieltä että tämä on AINAKIN sen 2kk jo. Nestettä oli jo niin paljon että ei voi millään olla vain sitä kuukautta mitä piti.
Matleenahan meni kiimassa Millitallille ja ei tullut uudelleen kiimaan ja ultrattiinkin tyhjäksi. Oli ultran mukaan ollut "tulossa kiimaan" mutta astumista ei silläkään kertaa nähty, tammaa oli kyllä pureskeltu mutta viereisellä laitumella oli ollut kiimassa tammoja.
Olisikohan sittenkin käynyt niin että kun tamma loppukiimasta meni orin luokse, olisi astuminen tapahtunut jo silloin. Alkio ei täälläkään näyttäytynyt mutta kuulemma voisi olla jopa sen 3kk.

Ihmeellinen on tämä maailma.

Vaan viikon sisään Matleena mitä ilmeisemmin lähtee. Nyt kun se on ultrattu, voidaan sopia viimeisistäkin kaupan ehdoista. Itseasiassa kauppakirjan luonnos on valmiina. Varsan suhteen on jo suunnitelmia, mutta vasta ensi kevät näyttää mitä tuleman pitää.

Olen pissattanut Juliusta nyt viikon. Eilen olimme viemässä vesiä laitumelle ja poika liinassaan ilmoitti pissahädästä. Kaivoin hänet pois, pissatin ja takaisin liinaan tyytyväisenä nukkumaan. Aikaa tähän kului puolisen minuuttia sen sijaan että lapsi olisi kitissyt märkää vaippaa koko loppuajan ja olisin joutunut vaihtamaan sen kotona.

MIKSI TÄSTÄ EI KERROTA NEUVOLASSA?
Minä en voi ymmärtää minkä vuoksi ensimmäiset kuukaudet saa vauva kitistä, itkeä ja yrittää viestittää tarpeestaan kunnes tottuu siihen että tekee tarpeensa alleen kun ei viesteihin vastata.
Nälästä, väsymyksestä, jo kastuneesta vaipasta... kaikesta tästä on puhetta, mutta ei siitä että vauva saattaa itkeä sitä että kohta joutuu pissaamaan housuunsa.
Meilläkin osa niistä vääntelehtimisistä joita luulin mahavaivoiksi ovatkin olleet merkkejä pissahädästä. Näin paljon on vieraannuttu luonnosta, että enää "jälkeenjääneemmät" ja primitiivikansat harrastavat tätä suomalaisille 60-luvullekin asti tuttua toimintaa.

Vauvahan pissaa sarjoissa. Useannan kerran esimerkiksi parin tunnin sisään heräämisen jälkeen ja sitten voi taas olla pitempään pissaamatta. Ennen ajattelin että "mikähän sillä nyt taas on", kun ei lapsi rauhoittunut millään vaikka olin juuri vaihtanut vaipan. No, pissathan siellä taas oli... eikun vaihtoon.

Jos joku väittää että pissattaminen ja signaalien tulkinta kuulostaa hankalalta niin pyydän kokeilemaan ensin. Meidän elämä on ainakin helpottunut ja lapsi on tyytyväinen kun sanoma menee perille. Vaippaa meillä käytetään koska vahinkoja pienelle sattuu joka tapauksessa, mutta kevyt kestovaippa ei ole sen kummempi kuin housut eikä ärsytä herkkääkään ihoa. Koko päivä saattaa mennä samalla kuivalla vaipalla.

Ja on hyvä muistaa että kyse EI ole kuivaksiopettelusta vaan vauvan tarpeisiin vastaamisesta. Jonkun mielestä voi tuntua turhalta että lapsi oppii kuivaksi ehkä puolisen vuotta ennen "normaalia" ja sekin pitää opetella erikseen, mutta minun mielestäni mikään sellainen ei ole turhaa joka saa oman lapse rauhoittumaan ja hymyilemään äidilleen.