IRC-Galleria

Mikä bändi kyseessä ;)

Eilen oli juuri sellainen päivä jonka vuoksi syksy on lempivuodenaikani. Kävelimme Annen kanssa laitumelle suitset kourassa, laitoimme ne hevosillemme päähän ja kiipesimme leveisiin paljaisiin selkiin vanhojen rakennuksen perustusten päältä. Aurinko paistoi oranssina, ilmassa syksyn tuntua. Ratsastimme iloisesti rupatellen tallille hakemaan satuloita.

Jännää miten sitä on tullut araksi kun on ratsastanut niin vähän viimeaikoina. Minuakin hirvitti Elsan liukas selkä niin että tein riimunnarusta kauhukahvan itselleni ja pidin siitä kovasti kiinni kun tamma pörisi lammasaitaverkolle joka oli tuotu tarhankulmalle. Vaan tuossa selässä kelpaa kyllä istua talven tuiverruksessa. On meinaan leveä ja lämmin - juuri sellainen kuin suomenhevosella pitää olla. Jos nyt kuitenkin ensin haen sen oman tasapainoni menemällä satulan kanssa jonkunaikaa.

Elsalta puuttui toinen takakenkä joten otettiin rauhallisesti ja käveltiin vain. Käytiin ensin joenvarressa jossa tuli selväksi peltojen viljelijältä että EMME saa ratsastaa joen ja pellon välistä suojakaitaletta (emme siis ratsastaneet pellolla), joten suuntasimme takaisin navetoille päin ja menimme Jaariselta kysymään saisimmeko koittaa ajaa Elsaa heidän pellollaan kun se on kätevästi meiltä tienylityksen päässä. Iloksemme saimme luvan ja kuulemma heidän maillaan saamme mennä talvellakin. Nyt on siis vihdoin paikka missä ajohommia voidaan treenata tamman kanssa kunhan ei tule vettä ja kastele sänkkäriä jolloin siinä ei voi mennä.

Hyvillä mielin ratsastimme kotiin, laiskoina suoraan laitumelle ja raahasimme satulat sielta tallille. Oli kyllä superia viipottaa pitkin kyliä kuten vuosi sitten Severin aikoihin useasti tuli tehtyä.

En voi olla vertaamatta Elsaa jatkuvasti Severiin, mikä ei kyllä tee tammalle oikeutta. Haen niitä Severin hyviä piirteitä vaikka tammassa on runsaasti sellaista mitä Sevessä ei ollut - ne omat hyvät puolensa.
Muut sanovat että Elsa on herkkä. Nojuu, onhan se, mutta SEVERIIN verrattuna tuntuu kuin olisi ohjat seinässä kiinni.
Elsa ei pelkää autoja tai muutakaan, mutta SEVERIIN verrattuna se tuijottelee niitä (mitä ruuna ei tehnyt).
Elsa ei kuitenkaan kuumene kuten Seve ja Hetakin pysyy mukana kun taas Severin kävellessä Anne joutui jatkuvasti ravaamaan meitä kiinni.

Kuten mietimme eilen, tuntuu kuin viime syksystä olisi paljon pitempi aika ja taas toisaalta kuin se 3kk Severin kanssa olisi kestänyt kauemmin. Lyhyessä ajassa teimme niin paljon - maastoilimme, kävimme tunneilla. Oli sänkkärit ja lumiset maisemat, syksynkirpeät metsätiet ja ajolenkki talvisen kylän halki pakkasessa.

Ehkä tänäkin syksynä saamme Elsan kanssa osan siitä ja kenties uusiakin kokemuksia?
Minun pitää antaa tammalle mahdollisuus olla oma itsensä eikä puoliveljensä inkarnaatio. Voi ehkä jopa löytää unelmieni hevosen jälleen - sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin jokin haamu muistoistani.

Fek. Huomenna tulee taas lisää täysiä vuosia :(

Tämän albumin kanssa on ollut pari "uutta tulemista", kun aina siihen kyllästyy niin nopeasti. Therion olikin vielä lempparibändejäni silloin '98 Lepakon keikan aikaan jossa esiintyi yhdessä Moonspellin kanssa. Oli todella hyvä keikka vaikka Kuupelti vetikin liian teknosti.
Tämänhän jälkeen molemmat bändit ovat tehneet toivotonta poppia.

No, minulla oli aikoinaan mersussa sellainen 6-cd-vaihtaja jossa myös tämä levy pyöri silloin syksyllä 2000. Meiju äkkäsi bändin siitä ja innostui. Minä varoittelin että kyllä kuule kyllästyt kohta siihen levyyn. "Eihän tähän voi kyllästyä..."
No parin vuoden kuluttua asia tuli puheeksi ja levy oli tosi nopsaan puhki kuunneltu häneltäkin.

Josus 2002 kaivoin levyn uudelleen autoon. Sehän kuulosti hyvältä! ...kunnes viikon kuluttua alkoi aina vituttaa kun se soi. Etenkin To A Megatherion sai näkemään punaista. Tälläistä skeidaa jaksa kukaan luukuttaa. Levy vaihtui aika pian toiseen.

Ostin levyn huuto.netistä ja se oli tänään postilaatikossa. Mitkä olivat tunnelmat näin neljän vuoden jälkeen? Laitoin lätyn samantien soittimeen Helloweenin Time of the Oathin tilalle. Kun kuorot alkoivat ulvoa sain kylmiä väreitä. En tiedä oliko se negatiivisessa vai positiivisessa mielessä, mutta niitä tuli noin puolen minuutin ajan.

Aika latteaa. Olen vuoden kuunnellut about kolmea levyä. Helloweenin Time of The Oathia ja Better Than Rawia sekä Manowarin Kings of Metalia. Niihin verrattuna tämä vastasi Jari Sillanpäätä.... No, ehkä tämä voi joitain tunteja pyöriä, mutta sitten pitää keksiä jotain uutta.
Ehkä laitan levyn sen jälkeen jäihin kymmeneksi vuodeksi ja katsotaan sitten uudelleen.

Tallensin omalle koneelleni sen mitä olen tähän blogiin kirjoittanut vuoden aikana. Sivuja tuli 111. Tsiisus, tajutonta miten tuottelias olen ollut. Asiatekstiäkin tänävuonna tuli vain kolmisenkymmentä sivua :) Mutta odotamme innolla että se kirja tulee pihalle piakkoin.

Matleena lähtee huomenna. Kymmenen aikaan aamulla sitä tullaan hakemaan. Heräsin tunti sitten syöttämään Juliuksen ja sen jälkeen olen pyörinyt sängyssä ilman unta. Ihanat tuoksuvat petivaatteet. Pesin eilen koneessa kaiken tyynyjä myöten. Mieli ei kuitenkaan huomisesta huolimatta ole surullinen vaan siinä elää paljon iloa ja odotusta. Ensi kesän varsat! Toivottavasti kaikki menisi tänä vuonna kuten pitääkin ja molemmat tammat saisivat terhakkaat pitkäsääret ensi kesänä.

Jotenkin tammasta luopuminen on tuntunut helpottavalta.
Monessa kohdassa on joutunut miettimään asioita sen kautta. Vaikka kengitykset ja lastaukset sujuvatkin omalla rutiinillaan, ovat ne aina tietynlainen riitti - tapahtuma. Tosin vuolun kanssa ei ole ollut koskaan mitään, vain etupään naulaamisen ja tamma on nyt ollut 1,5v kengättä muutenkin.

Koska Matleena on ollut vain siitoskäytössä, se on ollut hevosista aina se joka harjataan jos on aikaa, hevosista se, joka riehaantuu villimmän sään tullessa. Matleena on ollut se hankala (joskin rakas) kaveri jonka kanssa on tahkottu samoja asioita vuodesta toiseen vain jo osittain siitä syystä että ajanpuutten vuoksi niistä ei ole koskaan tullut rutiinia. Ja loppujenlopuksi olen tullut aina siihen tulokseen että käsitellä se on todella erinomainen. Sitä kiinnostaa mitä taluttaja tekee, se seurailee ihmisen edesottamuksia eikä lampsi oman päänsä mukaan. Se on äärimmäisen herkkä ja intuitiivinen joka valitettavasti usein heijastuukin negatiivisesti jos itse on sisimmässään huonolla tuulella - yritti sen sitten kätkeä hevosilta, Matleena vaistoaa sen kyllä siinä missä muita ei lainkaan kiinnosta.

Vaan mikä näiden vuosien jälkeen loppujenlopuksi muuttuu?
Koskaan ei olla näin pienellä hevosmäärällä aloitettu talvea - vain kaksi tammaa. Kuitenkaan en usko että arkirutiineihin tulee sen enempää tai vähempää kuin mitä on ollut ennen.
Aamutalli, päiväheinät, karsinat siivotaan ja hevoset illalla sisään. Oikein odotan sitä että pääsen jälleen rytmittämään päiväni näiden seikkojen mukaan. Samalla tulee varmasti lapsenkin päivänukkumiseen vähitellen oma rytmi ja nämä limitetään yhteen - joustaahan voi suuntaan jos toiseenkin.

Ehkä tämä talvi on sapattivuoteni hevoselämäntavan suhteen. Kaksi hevosta menee pettämättömällä rutiinilla. Ensi keväänä voi olla toinen ääni kellossa. Syntyy Elsan varsa kesän kynnyksellä ja jos Matleenan varsa on tamma, päätyy se todennäköisesti minulle jo ennen vuodenvaihdetta.
Ja mitähän tänäyönäkin olen pyöritellyt päässäni valvoessani elämäni miesten nukkuessa?
Varsojen nimiä olen miettinyt. Matleenan tammavarsalle on ollut nimi olemassa siitä asti kun Sakua odoteltiin.. tai oikeastaan kaksi vaihtoehtoa josta en vuosienkaan varrella ole osannut päättää kumman antaisin. Ehkä varsan ulkonäkö on se joka ratkaisee...

Näin viime yönä unta että olin rakastunut 17-vuotiaaseen poikaan ja hän minuun.
Oli tosi lovelove ja ihana mutta surullinen fiilis. Nyt jäin miettimään tuota unieni poikaa, hän ei muistuta ketään jonka tuntisin.

Syksyllä '92 sain hoitoponikseni Salomäentallilta mustan pikkukiukun. Patu-ponin, jonka kanssa aika kävi jäi lyhyeksi mutta oli sitäkin intensiivisempää.
Viimeisiä laidunpalasia kaluttiin kun löysimme tuolle tallille tiemme ja pian yöpakkaset pakottivat ponit ja hevoset tarhoihin likemmäs tallia.

Patu oli 12-vuotiaalla tytölle, "elämän poni". Se oli pikkulasten kauhu, mutta ystävällisesti käsiteltynä verraton kumppani. Arvailujen mukaan Patussa olisi ollut ainakin shettistä, issikkaa ja vaikka mitä. Sen suku oli tuntematon ja se oli himpun alle 140cm korkea. Muuten ruuna oli täysin musta, mutta sen lautasilla oli valkoisia pilkkuja.

Kahdelle elämäni tärkeimmistä hevosista on käynyt niin että olen kohdannut ne syksyllä ja sydäntalvena ne ovat menehtyneet - suolenkierteeseen. Näin kävi Patullekin joka lopetettiin usean päivän sairauden jälkeen tammikuussa '93.
Muistan ikuisesti miten kuulin asiasta.

Talli oli jo lopettamassa niihin aikoihin ja kävimme ratsastamassa viimeisiä tuntejamme ratsastuskorteista. Muuta toimintaa ei ollut ja vain muutama hevonenkin enää jäljellä. Kaverini Hanna-Leena oli toisen kaverin kanssa ollut viikonlopun jälkeen tallilla, en tosin muista mikä viikonpäivä se oli mutta aamusella tapasimme koulussa. "Arvaa mitä, Patu delas!" oli se mitä kerrottavaa hänellä minulle oli.

Englantia oli ekalla tunnilla ja mietiskelin asiaa siellä epätodellisten fiilisten kera. Kun välitunti koitti, lähdin vessaan itkemään. Siitä alkoi minun parin vuoden etsikkoaikani - löytää mitä kuolema todella on!

Etsin Patua jokaiselta laitumelta jossa oli hevosia. Näin unta että se oli jossain - täytyihän sen olla.. ei jokin voi noin vaan lakata olemasta! Koitin jopa kokea sitä toisten hevosten kautta ja juttelin sille, toivoin että se olisi olemassa.
Yhtenä kesäyönä istuin kuistilla ja olin ihan varma että Patu kulki jossain pellolle nousseen usvan joukossa. Nuoren tytön oli aivan mahdoton hyväksiä että se olisi ikuisesti poissa ja poltettu Eelassa lampaiden ja sikojen joukossa tuhkanmurusiksi jotka oli kuljetettu ties minne.

Noin vuosi Patun kuolemasta tilanne kuitenkin konkretisoitui hieman kun sain Patun ex-omistajalta kirjeen jossa hän kertoi kuinka kaikki oli tapahtunut. Ponin poismenosta tuli jotenkin enemmän todellista, olkoonkin että se sai minulta sädekehän päänsä päälle. Korotin sen hyvin korkealle vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen se aika jonka Patun kanssa vietin ei ole paljon eronnut elämästä muiden hevosten kanssa. Suru sai jotenkin paremman oikeutuksen kun nyt Hannakin kertoi ne vaiheet, ettei ponia todella oltu viety johonkin piiloon.

Sain myös helpottavan vihanobjektin, eläinlääkärin joka oli Patua hoitanut ja diagnosoinut tavallisen ähkyn. Nykyään tiedän itsekin että niinhän se suolenkiertymässä yleensä menee, mutta lapsen on helpompaa saada jokin selitys ja syyllinen tapahtuneeseen. No Hard Feelings, voisin nykyisin ihan hyvin käyttää kyseistä eläinlääkäriä hevosilla jos Hämeenlinnassa asuisin :)

Kuitenkin niistä fiiliksistä joita kävin läpi, kumpusi vielä monen monta ajatelmaa ja novellia, pieniä kaipauksen murusia ja murheen kirjoittamista tarinoiksi. Fantasioita siitä millainen tallipäivä olisi voinut vielä tulla vastaan, tarinoita menettämisestä ja sen mahdottomana kokemisesta.

Mutta minä selvisin ;)

Laurilla alkoi viimeinen isyyslomaviikko jo eilen, perjantaina. Eli ensi viikon pääsen mitä ilmeisemmin hieman helpommalla lapsenhoidollisten asioiden suhteen.

Tiedän että monet ovat tosi skeptisiä tämän meidän vessahätäviestintä-jutun suhteen. "Ei vauva osaa pidättää" tai "Ei vauva tajua sellaisia asioita" on varmaan useiden lukijoiden mielipide. Kerron teille eilisestä, josta voitte tehdä omat johtopäätöksenne. Voihan olla että kaikki oli hyvää tuuria... tai sitten jotain muuta :)

Tälläinen äiti-ihminen kun istuu neljän seinän sisällä suuren osan vuorokaudesta, eikä paljon ulkomaailmaa näe, saattaa haluta joskus käydäkin jossain. Niinpä sain Laurin suostuteltua maailmalle. Menimme käymään Vantaan Jumbossa pällistelemässä Suuren Maailman Meninkiä ;)
Julius nukahti matkalla jo Kirkonkylän kohdalla ja heräsi parahiksi tunnin tirsojen jälkeen vain viittä minuuttia ennen saapumistamme. Heräämisen syy oli pissahätä. Naama vääntyi, poika kitisi ja kiljahteli. Otin häntä kädestä kiinni ja lupasin vaihtaa vaipan sitten parkkihallissa kun päästäisi perille.

Kun oli saatu auto ruutuun, irroitin itkevän pojan istuimesta ja kuorin college-haalarin pois. Vaippa oli kuiva! Avasin auton oven ja otin lapsen syliini pissatusasentoon. Paikka oli senverran suojainen että ei sentään paljasteluksi mennyt ;) Pissa tuli heti ja Julle vaikutti silminnähden tyytyväiseltä. Laitoimme hänet kärryyn ja lähdimme kauppakeskuksen ihmeelliseen maailmaan.

Pois lähtiessä vaippa oli edelleen kuiva. Kehä III:lla poika alkoi kuitenkin kitisemään nälkäänsä ja sitten nukahti. Päästyämme Nummelan Honkkarin pihaan minä jäin autoon lasta imettämään ja Lauri meni ostamaan ne rautakauppa-jutut mitä hänen tälläkertaa piti hankkia.
Kun lapsi oli syönyt, kokeilin pissattaa (vaippa edelleen kuiva) ja vaikka ulkona tuuli ja tihutti niin pikkuinen pissasi silti mielummin myrskyä päin kuin vaippaansa. Ja jälleen minulla oli sangen tyytyväinen lapsi laitettavana takaisin istuimeen ruokakauppareissun ajaksi.

No, kaupassa ja grillillä meni tunninverran ja muutamaa kilometriä ennen kotiinpääsyä pissat ja kakatkin tulivat housuun. Mutta koko 5h mitä olimme reissussa, oli tuo ainoa kerta. Olisi aika hassua väittää ettei lapsi hallitse rakkoaan ja olisin *juuri silloin* onnistunut vetämään häneltä vaipan pois kun pissa on tulossa ;) Ei, kyllä tässä on jotain muuta takana.

Erään viimeaikaisen sattumuksen jälkeen pokkaan ja kiitän taas oikeita ystäviäni. He ovat niitä jotka tukevat minua vaikka vain taustalla pelkällä olemassaolollaan. Minulle riittää että he ovat olemassa ja tiedän voivani heihin luottaa. Se riittä jo pitkälle tueksi vaikeinakin hetkinä. Heidän ei tarvitse olla fyysisesti lähellä mutta koska elämässäni on ihmisiä joista voin sanoa välittäväni paljon, se tekee elämäni rikkaammaksi ja onnellisemmaksi.

Oikea ystävyys on ilmaista.
Sen ei tarvitse olla vaihtokauppoja, pakollisia visiittejä ja tapaamista velvollisuudentunnosta vaikka sillä hetkellä ei oikein olisi aikaan.
Nyt kun mietin niin tajuan etten ole joitain minulle rakkaita ihmisiä nähnyt vuoteen. Hymyillen muistelen mukavia ja hauskoja hetkiä heidän kanssaan, heidän persooniaan ja tapaansa olla kun olemme porukalla jossain. Voin mielessäni miettiä mitä ja miten kukakin puhuu ja kuinka tunnen oloni kotoisaksi. Parasta on että heidän kanssaan voin olla täysin oma itseni.

Suuri osa heistä on miespuolisia.
Naiseläjistä harvemmin jää tärkeitä henkilöitä vuosien taakse. Heitäkin kyllä on ja he ovat juuri niitä joiden suhteen en ole ilmoitusvelvollinen silloisesta elämästäni. Ystävät eivät nimittäin mielestäni ole millään tapaa hyötymistä varten vaan heidän kanssaan on hyvä jakaa asioista, etenkin iloisia ja peilata omia fiiliksiään siitä miten he suhtautuvat asioihin. Saattaa saada hiukan särmää omaan katsantokantaansa.

Oikea ystävyys syntyy itsestään, eikä ystäviä oikein voi "etsiä". Toisten kanssa on hyvä, toiset syövät sinua sisältä tai sinä syöt heitä. Sellainen ei voi olla kovin pitkäikäinen henkilösuhde.

Voidaan sanoa että parisuhde menee ysävyyden edelle, mutta siitä huolimatta oikea ystävyys säilyy vaikka elämäntilanteet muuttuisivatkin.
Oli ihanaa huomata että vaikka muutin Tampereelta pois, niin ihmiset pysyivät samoina ja heitä on edelleen aivan yhtä ihana tavata - ellei ihanampi - ja toisaalta on hyvin haikeaa että heidän kanssaan ajan viettäminen on niin harvinaista herkkua.

Lapsuudesta minulla on oikestaan jäljellä vain pari koulukaveria. Hauska huomata miten heidänkin perheensä kasvavat.
Scenejutuista ja purkkihommista alunperin lähtenyt tutustuminen ja sittemmin kontaktit ja illanistumiset ovat tuoneet useita tärkeitä ihmisiä elämääni.
Myös myöhempiä opiskelukavereita joihin olen pitänyt yhteyksiä, on pari kappaletta.
Ja sitten jopa netistä saattaa löytää seuraa. Sanotaanko että yksi kymmenestä on sellainen jonka kanssa kontakti säilyy, mutta se yksikin on jo arvokas.

Eli vaikka emme tapaa tai vietä aikaa keskenämme kovin usein niin olette minulle todella tärkeitä! Ja tiedän että kun törmään teihin taas, on meillä hauskaa keskenämme ilman selittelyjä ja tilivelvollisuutta. Kohdataan ihminen ihmisenä, tunnetaan rentoa ja hyvää fiilistä hyvässä seurassa <3