IRC-Galleria

Kerro, miten ja missä me tapasimme ensimmäisen kerran?

Sinä joka kommentoit/luit tämän, kopioi tämä omalle sivullesi ja ylläty siitä miten moni sinut muistaakaan :-)

Yöksi oli luvattu leuto, joten päätin jättää hummelit yöksi laiduntarhaan.
Ne ovatkin pitkin talvea viettäneet öitä myös ulkona, koska Matleena tuntuu stressaavan tästä vähemmän , nyt kuitenkin pitemmän pakkasjakson vuoksi ovat olleet vallan sisällä etenkin kun Elsalla on vähän lyhyempi karva.

Yhdeksän maissa kävimmekin ruokkimassa ja juottamassa hevoset ja kylkisärkyjen vuoksi kävin maaten jo aika pian kymmenen jälkeen. Lauri seurasi minua jossain vaiheessa petiin. Nukuin makeasti kunnes...

3:30 herään Hallan tuhahdukseen. Koira hyppää sängylle ja päästää moniosaisen huomiohaukun. Avaan silmäni ja huomaan että pihavalo palaa.
Hyppään istumaan ja ehdin nähdä parin hevosen kurvaavaan spottien valossa tallin edessä.
Sen enempää ajattelematta alan pukea ja herätän Laurin.

Pihalla hevosia ei näy missään, enkä kuule niitten askeliakaan, mutta jäljet vievät alamäkeen joka liittyy asfaltoituun kylätiehen. Haen prixejä, naruja ja ryntäämme tien alas vain huomataksemme, että koska on ollut plussakelit ja niin tie on kuiva ja sula eikä voi ollenkaan päätellä kumpaan suuntaan hevoset ovat lähteneet. Kuulostelen ja kuulenkin mielestäni kavioiden ääntä tieltä, mutta koska se heijastuu ison rakennuksen seinästä on mahdotonta sanoa kummasta suunasta se tulee. Muutenkin on pilkkopimeää ja tuulee voimakkaasti.
Lauri lähtee hakemaan fikkaria ja autoa.

Pysäytän kirkonkylän suunnasta tulleen postiauton ja kyselen, mutta kuski ei ole nähnyt hevosia. Kehoitan ajamaan varovaisesti ja annan numeron jos hän sattuu jotain näkemään.
Koska kirkon suunnalta tullut jakaja ei ollut nähnyt mitään, päätimme lähteä ajamaan Karkkilan suuntaan. Käymme kääntymässä kyläkoululla ja tsekkaamme läheisen tallin pihaa taskulampulla. Sinne ei mene tuoreita jälkiä.

Ajamme takaisinpäin ja kurkin näkyykö pellolla jälkiä. Ei näy.
Käymme toisen lähitallin pihatiellä, mutta hevoset eivät ole sielläkään. Vasta sitten ajamme kappaleen matkaa kirkon suuntaan ja tulemme siihen tulokseen että hevosten on ollut pakko poiketa jossain tieltä koska lumisissakaan paikoissa ei näy jälkiä ja jakajan olisi ollut pakko tulla niitä vastaan jossain vaiheessa jos ne olisivat kulkeneet tietä kokoajan.

4:20 taitaa olla kello siinä vaiheessa kun ilmoitan asiasta aluehälytyskeskukseen, jossa lupaavat ilmoitella jos jotain näkyy. Päätämme mennä käymään kotona ja kun olen laittamassa tallille valoja niin poliisikin soittaa ja kyselee tarkemmin asiasta. Selitän mikä on homman nimi ja sanovat pitävänsä silmät auki. Juomme kupilliset kuumaa ja lähdemme liikkeelle uudelleen.

Tälläkertaa ajetaan lenkki, jossa mennään ensin Karkkilaan päin, sitten kiertotietä takaisin niin että tulemme samalle päätielle joka menee meidänkin talon ohitse.
Näemme risteyksessä auton pysähtyneenä vilkku päällä, mutta se ennättää lähteä ennenkuin olemme kohdalla. Käännymme kotiinpäin ja samassa Lauri huomaa hevoskolmikon kävelevän auton valokeilassa yhtä lailla kohti kotia! Puhelinkin soi ja selviää että äsken näkemämme auton kuljettaja on tehnyt ilmoituksen hevosista. Kerron että olemme niitten perässä ja lupaan soittaa jos saamme ne kiinni.

Hyppään prixien kanssa autosta ja kutsun Matleenaa. Se pysähtyy ja kääntyy tullakseen luokseni, mutta muut hevoset ovat sitä mieltä että kiinni ei jäädä! Ne lähtevät ravaamaan ja Matleena seuraa niitä. Ajamme autolla n. kilometrin matkan niitten perässä ja kotitien risteyksessä ne kääntyvätkin mäkeen ja juoksevat suoraan omaan pihaan. Meidän tehtäväksemme jää taluttaa prixejä syömään tulevat kiltit hummat karsinoihinsa.

Katson hevoset päälisin puolin, kaikki ok. Annan heinää ja vettä ja soitan aluehälytyskeskukseen että kaikki on kunnossa ja perkeleet on saatu nalkkiin!

6:07 näyttää kello kun saavun lopenuupuneena sisään. Kiskomme vaatteet pois ja luikahdamme peiton alle sylikkäin. Nukkuminen ei kuitenkaan enää onnistu joten käyn selaamassa sähköpaimenia netistä.
Loikoilemme yhdessä pari tuntia toistemme seurasta nauttien ja heti kun Agrimarket on auki, olemme paimenostoksille.

4k saa riittää. Siinä meni about viimeiset rahat, mutta tyydytys oli sitäkin suurempi kun Elsa kävi hakemassa aidasta napsut! Sen jälkeen ovat pysyneet kiltisti pihatarhan sisäpuolella.
Laiduntarhan korjaaminen siirtyy nyt jokusen päivän. Olen niin rätti että EN VAAN JAKSA!

Kohta pitäisi lähteä tallitöihin taas. Kävin neuvolassa ja oli ok. Ultrassa vauva oli raivotarjonnassa ja muutenkin vastasi odotettua. Lisää selviää sitten perjantaina sokerirasituksessa ja maanantaina 4D:ssä.

Joopa. Mersu ei tullut kuntoon.
Elsailu siirtyi huomiseen.
Kävimme suihkussa ja nyt uunissa ruokaa.

Ihan ensimmäisenä tulee jännittää tätä iltaa. Anne tulee kokeilemaan Elsalla ajamista. Emme tiedä mitä muuta on odotettavissa, kuin että tamma (vaikka kokenut onkin) on vahva ja hyvin "suikkulainen" aisojen välissä.

Huomenna on lääkärineuvola. Se nyt ei oikeastaan kyllä jännitä kauheasti, mutta illalla tulee vuokraajaehdokas Elsaa katsomaan. Pikkuisen kuumottelee, että kelpaako meidän puskapolle hänelle ratsuksi.

Perjantaina sokerirasitustesti joka ei myöskään sinällään jännitä, mutta nekrottaa kyllä miten selviän moisesta kidutuksesta yhtenä kappaleena.

Maanantaina onkin sitten ihan oikeasti aika totiset paikat, kun mennään katsomaan vauvaa 4D-ultrasta!
Kun Lauri saa bonukset niin pätettiin nyt sitten kuitenkin mennä tuonne, vaikka alkaa olla ihan viimeiset ajat. Kysyin heti ekaksi puhelimessa että miten hyvin niitä aikoja on lähiviikkoina, koska tänään rv on tasan 28 ja jos mennään yli 30 niin kaveri alkaa olla jo niin iso ettei välttämättä kauheasti näy.

Mieli parani vähän kun sain tuon ajan varattua. On nimittäin vähän nurjat fiilikset muuten.
Masu kipuili yöllä ja autoremontit pitkittyy. Skodasta oli tullut melkein iskari renkaasta läpi ja saadaan olla tyytyväisiä että selvittiin eilisestä reissusta yhtenä kappaleena. Mersun jarrujakaan ei saatu kerralla laitettua vaan niihin pitää hakea uudet palat. Remontti ei oikein edistynyt viime viikonloppuna.
Kirsikkana kakun päälle sain siivoilla Hallan oksennusta tänä aamuna. En tiedä mistä sille oli paha olo tullut, mutta niin vaan laatoitti - onneksi muovilattialle.

...ilmeisesti ampuivat villikissan pois nurkista. Soitin Laurille ja siitä oli ollut puhetta jokunen kuukausi aikaisemmin. Eli Mummoja todennäköisesti nähdään vielä Kartanonmäessä toistaiseksi.

Huomenna en kirjoita! Enenenenen!!!!
Lauantai on pyhitettävä lepopäiväksi no-lifetyksen suhteen. Vaan empä tiedä. Janne tulee meille ja korjaavat sitten *vielä vähän* tuota mersua. Se perkele ei mennyt eilen katsastuksesta läpi. Moitteita tuli tuulilasista, etuiskareista (niinpä niin, vuosi sitten vaihdettiin taakse..), pakoputken viimeinen pönttö falskaa ja sen alla kotelossa on vielä pieni ruostevaurio. Ja jarrunperkeleetkin ovat epätasapainossa.
Mikä kumma siinä on, että kun yks laittaa superhyvin alustat ja ovet ja opettelee vielä hitsaamaankin niin sitten huonoa suomea puhuva katsastusäijä löytää sieltä tuommoisen listan valitettavaa.
No, PAKOKAASUTESTI MENI LÄPI PAREMMILLA ARVOILLA KUIN IKINÄ! JESSS! Tunnen oloni melkein luonnonsuojelijaksi, pitäisiköhän painua metikköön halimaan puita.

Hevosrintamalle kuuluu myös hyvää. Elsa näyttää kovasti kiimaa ja Matleenalle löytyi sulhanen vain 20km päästä. Saatoin myös löytää Elsalle liikuttajan, mikä olisikin iso apu. Tiistaina tulee katsomaan tilanteen.. toivottavasti meistä on jotain jäljellä silloin kun maanantaina olisi tarkoitus laittaa tamma puikkoihin ;) Ei ole kuulemma kevyin mahdollinen ajaa. Toivottavasti Anne älyää laitella testamenttia nyt viikonloppuna.

HERRANJUMALA, naapurista kuului äsken laukaus! Mitähän hittoa siellä tapahtui.
Joku punainen auto pihassa, toivottavasti ampuvat rottia mummojen sijaan!

Odottelin hermostuneena Koskipuistossa penkillä. Pieni tihkusade oli kastellut paikkoja, mutta minulla oli uskollinen nahkatakkini persuksen alla ja siideritkin oli haettu hyvissä ajoin.
En tarkalleen muista mikä kuukausi oli, enkä paljon muitakaan yksityiskohtia. Tällä kertaa olin tapaamassa erään Jennin jonka kanssa oltiin vaihdeltu sähköposteja ja joka asui myös Tampereella.

Elämässäni olen kyllä tavannut tosi paljon Jennejä :)
Niitä on ollut ala-asteesta lähtien lähistöllä, talleilla joissa olen käynyt ovat Jennit pyörineet yhtä kaikki. Edellisenä kesänä olimme eräänkin Jennin kanssa seisoskelleet humalassa ukkosta paossa samaisen puiston puiden alla ja päätyneet Rusty Angeliin ja männätalvena yksi Jenni oli ollut meillä kylässä ja oltiin käyty baarissa.
Sitten vielä tämä eräs Jenni jonka olin tavannut opiskelijapippaloissa pariin otteeseen. Onhan noita! Ja määrät vain lisääntyvät kun ikää tulee ja tuttavapiiri kasvaa.

Tämä Jenni oli minua pari vuotta nuorempi ja heti kun hän saapui, meillä synkkasi.
Istuimme persuksillamme ja juttelimme, haimme lisää siideriä ja humalluimme.
En tiedä mikä tästä Jennistä teki erityisen, enkä varmaan tunnistaisi häntä jos hän kävelisi vastaan. En tiedä mitä hänelle kuuluu mutta olimme tuon päivän samalla aaltopituudella.

Koskenrannasta hortoilimme myös kaupungille ja kuljimme siellä kädet toistemme olkapäillä ja suutelimme kirjaston portailla. Sovimme pilke silmäkulmassa että nähdään vielä ja otetaan uusiksi. Kirjoittelimme tekstareita vielä jälkeenpäin ja hän sanoi että oli ollut tosi hauskaa.

Jennin poikaystävä kuitenkin kielsi häntä tapaamasta minua enää. Oli kai mustasukkainen kun meillä oli hyvät fiilikset toisiamme kohtaan. Niimpä en nähnyt tätä kaimaani enää koskaan, useinmiten unohdan että häntä on ikinä ollutkaan.

...tarkemmin aattelee käy päätä särkeen. Prkl. Pitäisi varmaan skruudata prasetamoli kun menin niitäkin ostamaan.

Niskat on ilmeisesti jumissa. Niin kauan kuin olin liikenteessä oli ihan hyvä olo, mutta kotiin tultua kävi taas päähän niin perkeleesti. Tulee paha olo tästä jomotuksesta ja kohta pitäisi mennä ajamaan scheissea pihaan.

Nummelassa tuli käytyä. Ruoka-ostoksilla, apteekissa ja sitten piti täydentää alushousuvalikoimaa kun Halla on jo siepannut tänä talvena useammat ja syönyt rikki.
Lauri sai kuningasidean ja soitti haluavansa minisukset että pääsisi niillä hevosen perässä tulemaan. Koitin toppuutella, mutta lupasin hankkia sitten sellaiset. Valitettavasti honkkarissa ei kuitenkaan ollut joten ne jäi nyt hetikohta saamatta. Mutta en usko että Elsan perään vielä uskaltaa pistää Lauria kun ajokokeilukin on suunniteltu vasta maanantaiksi.

Harmitti kyllä tänään ettei ollut kameraa.
Klaffit olivat eilen illalla tulleet laiduntarhan metsikössä langoista läpi ja jouduin pistämään ne pihatarhaan. Päiväheiniä viedessäni makasivat kaikki rivissä auringonpaisteessa. Nousivat sitten laiskasti kun näkivät että lastaan heinää niitä varten pulkkaan. Kai se on kevätaurinko nautinto hevosillekin. Saavat ottaa rennosti.

Halla oli poissaollessani repinyt keltaiset sivut ja oli nolon näköinen kun saavuin. Syystäkin.

Huh, tulipa tuosta allaolevasta pitkä. Yritin tiivistää harrastusvuoteni mahdollisimman kompaktiksi, mutta ei se näyttänyt tuon paremmin onnistuvan vaikka monta etappia jäi merkitsemättä ;)

Aloitin ratsastuksen kesällä '88 ollessani vielä 7-vuotias. Olimme varanneet minulle tunnin Ruununmyllyn Ratsastuskoululta ja siellä pääsin ensimmäistä kertaa Emilia-tamman selkään ja liinaan harjoittelemaan kevennystä käynnissä.
Jokusen kerran olin lyhyen elämäni aikana ollut myös talutusratsastuksessa, mutta kesäkuussa '88 aloin käymään säännöllisesti tunneilla kahdesti viikossa: tiistaisin ja perjantaisin.

Olin niin pikkuinen että jalustimiin jouduttiin tekemään tavallisesti reikien lisäksi vielä kaksi kierrosta hihnoihin. Ratsastin enimmäkseen Sternuksella - liinassa ja se opetti minulle loikillaan hyvän tasapainon. Tallilla oli silloin Peesi-varsa joka juoksi kentällä irti tuntien aikana ja aiheutti monenmoista vipinää aikuisissa hevosissa.
Pelkäsin hieman Peesiä, koska suomenhevosvarsana se oli aika iso minunkokoiseeni pikkutyttöön verrattuna.

Muistan kun sain ensimmäistä kertaa ratsastaa yksin uralla. Silloin ratsuna oli iki-ihana Emilia josta myöhemmin tuli ensimmäinen hoitohevoseni. Painelin opettajan käskyistä välittämättä kovaa ravia ympäri kenttää ja loppujenlopuksi hortoilin keskellä esteiden välissä. Katsoivat parhaaksi ottaa hevosen kiinni ja takaisin liinaan vaikka minulla oli hauskaa.
Ensimmäinen varsinainen laukkaaminen tapahtui yhtälailla liinassa ja ratsuna oli tuolloin komea musta sh-ori Viuhka-80.

Seuraavana kesänä meninkin kuin vanha tekijä. Hyppäsin pieniä esteitä ja laukkasin nätisti uraa pitkin Turon-Tuurella tai Emilialla. Tuure oli kyllä erikoistunut tilaisuuden tullen riepottamaan minua ympäriinsä, mutta koska olin sisukas pieni tyttö niin en lannistunut vaikka se kerrankin käveli kirjaimellisesti ylitseni kun kentälle oli tuotu koivunoksia esteitä koristamaan. Aloin jossain vaiheessa hoitaa Emiliaa ja se olikin mitä kiltein ja ihanin tamma. Suitset sain sille päähän mutta satuloimaan en yltänyt ennenkuin keksin tekniikan jolla sain puntattua satulan ensin hieman kaulalle ja liu'utettua sen sitten oikealle paikalle selkään.

Hoitoidyllini Emman kanssa särkyi kun sen varsa Emmi syntyi 1.4.90 ja oli pieni kiukkupussi heti alustä lähtien. Se roikkui vaatteissani, potki minua kun harjasin tammaa ja viimein minun oli lopetettava Emilian hoito. Ei 9-vuotias tyttö pärjää omanarvontuntoiselle suomenhevosvarsalle.

Vuosien varrella hoitohevosia tuli kuitenkin uusia. Enimmäkseen kävin Ruununmyllyllä, josta rakkaimmiksi hevosiksi muistoihini jäivät Jenin-Virkku ja Heijari-Poika.
Joitain syrjähyppyjä tuli tehtyä Aulangolle, Alaspäähän, Rastilaan ja Salomäen tallille, jossa hoidin Bartek-ponia kunnes se menehtyi suolisolmuun ja koko talli lakkautettiin.

90-luvun puolessa välissä ratsuna oli useimmiten tallin pukkikone, Jack IV, jolla kävin myös muutamissa kisoissa vaihtelevalla menestyksellä. Lajimme oli esteet jotka luonnistuivat Jaskalta silloin kun sen takapään sai ratsastettua kontrolliin ja sillä oli muuten hyvä päivä. Yhden tunnin aikana putosin siltä parhaimmillaan kolmesti peräkkäin samalla esteellä, viimeisellä kerralla suoraan kasvoilleni niin että yläkropan paino mätkähti päälle ja nenäluuni murtui. Lienee pahin ratsastusonnettomuus jonka olen kohdannut. *sormet ristissä*

Harrastus hiljeni hetkeksi, kun vuonna 98 muutin exäni luokse Hämeenkyröön ja sieltä sitten yhdessä hänen kanssaan Tampereelle. Alkuvuodesta 99 ostimme kuitenkin ystäväni Annan kanssa puoliksi pienen Säpsäys-tamman joka oli tuolloin vasta kääntynyt 3-vuotiaaksi. Tämän rääpäleen kanssa kasvoimme yhdessä ja opimme paljon lisää. Anna luopui alle vuoden omistamisen jälkeen osuudestaan, Säpsy tuli luokseni Tampereelle ja viimeisinä aikoina aloittelimme hyppäämistä ja laukan vaihtoa askeleesta. Elämäntilanteet kuitenkin muuttuvat joskus radikaalistikin ja jouduin myymään Säpsyn auto-onnettomuuden jälkeen. Onneksi sen ostivat hoitaja ja vuokraaja.

Olin jo pari vuotta aikaisemmin tehnyt tallitöitä parissa paikassa ja syksyllä 2000 aloin opiskelemaan hevoshierojaksi. En juuri ratsastanut mutta hevoskontakteja oli paljon ja siinä sivussa tapasin komean Vilinän-Veto-nimisen ruunan jolla aloin käydä ratsastamassa. Ruuna oli ulkoisesti kaikkea sitä mitä hevosessa ihailen, mutta epäluotettavan luonteinen. Se saattoi yhdessä hetkessä nauttia korvat hörössä harjaamisesta ja hetken kuluttua tuijotella paniikissa jonnekin tallinnurkkaan tai pyrkiä jopa puremaan. Tarhassa meinasin saada sen kerran päälleni jonka jälkeen kieltäydyin hakemasta sitä itse. Vili oli mukava ratsastaa joskin hiukan raskastekoinen. Hevosen käytöksen vuoksi lopetin kuitenkin loppukesästä yhteistyöni sen kanssa.

Elettiin syksyä 2001. Minulla oli uusi mielenkiintoinen hierontacase Kylmäkoskella. Lämpöinen tamma jolla oli tarkoitus vieläpä startata lähiaikoina. Tamman nimi oli Regale ja se asui omistajansa Anun ja tämän perheen kotitilalla.
Heillä oli myös eräs suomenhevonen. Paksu, utelias, mutta arka. Tämä tamma saattoi ilman järkevää syytä lehahtaa karsinan toiselle seinälle kun sen ihmeteltäväksi tuotiin uusi riimu. Toisinaan se taas oli kuin viilipytty ja nautti saamastaan huomiosta. Juteltuani Anun kanssa tammasta ja osoitettuani kiinnostukseni, ajattelimme että ehkäpä tästä kelpo ratsun saa.

Itsevarmana ja monella ex-ravurilla ja nuorella hevosella ratsastettuani tein selkeät suunitelmat. Tammaa juoksutettaisi muutaman kerran, sitten ratsastaisin hieman pihalla, pari-kolme kertaa, jonka jälkeen mentäisi kävelemään selästäkäsin mukaan pellolle kun Anu ajaisi Regaletta.
Kyllähän ohjastettu hevonen perusavuille taipuu nopeasti ja yleensä hyväksyy ratsastajan pienen ihmettelyn jälkeen. Oli vuoroni oppia nöyryyttä, sillä ensimmäistä kertaa tamman selkään noustuani (Anu talutti meitä) ja ensimmäisen askeleen jälkeen Matleena nakkasi minut puolittaisella kierrevoltilla alas selästään.

Parin kuukauden kuluttua, tammikuussa 2002 otin tamman luokseni Tampereelle. Selkään oli jo päästy ja kevään mittaan käyty kaikki askellajitkin. Tamma vaan ei pitänyt siitä ja motivaatio oli nollassa. Vaikka se teki mitä pyysin, se ei palvellut. Kesällä 2002 päätin viedä sen astutettavaksi. Jätimme ratsastukset sikseen ja juoksuttelin tammaa seuraavan talven.

Toukokuun 2003 lopulla Matleena varsoi kotitallillaan (Anun luona) Saku-varsan ja hevoset jäivät sinne toistaiseksi minun muutettua Helsinkiin.
Hevoset seurasivat minua ja Lauria uuteen kotiimme Vihtiin heti helmikuussa 2004 ja seuraavana kesänä Matleena astutettiin jälleen.

Sen jälkeen kun lopetin aikoinaan Vilin vuokraamisen, olin ollut hyvin vähän satulassa. Syksyllä 2005 kaikki kuitenkin muuttui kun Vekuttimen Severi käveli elämääni muutamaksi kuukaudeksi. Meillä oli tällöin tallilla Matleenan ja sen nuorimman Spiidi-varsan lisäksi täyshoidossa tamma Aihetar ja ruuna Dalvadas. Severi tuli samalla reissulla jolla Saku vietiin uuteen kotiinsa 2-vuotiaana ja peruskäsiteltynä hienona nuorena herrana.

Loppu onkin sitten nykypäivää.
Tulin raskaaksi loppuvuodesta, Severi menehtyi joulukuussa, enkä sen jälkeen ole enää ratsastanut. Elsa-tamma muutti meille kuukausi takaperin ja sen suhteen toiveet maastoilusta heräsivät uudelleen.
Matleenan pojat ovat jo lentäneet pesästä, mutta uusia varsasuunnitelmia on ilmassa - tälläkertaa kahden tamman voimin.